Opettajan vastuusta

Puolisen vuotta ”testamentikseni” tarkoittamani ja kokemani kirjan jokaöistä työstämistä on jo takana. Vaikka se ei koskaan tavoittaisi yhtään lukijaa, sen vaikutus omaan ymmärrykseeni opettamisen ja oppimisen ydinprosessista, on tehnyt siitä minulle  jälleenkirjoittamisen arvoisen.  Lähes kolme vuosikymmentä edellisen versioni jälkeen. Moni  minulle  keskeneräinen ja muotoutumaton asia-ameeba on saanut mielessäni  vasta nyt selkeän hahmon.

Vaikka olen työstänyt tätä aihepiiriä säännöllisesti ja konkreettisesti yli puoli vuosisataa, vasta nyt näyttää, minulle lopullisten, kirkkaitten oivallusten sato olevan kypsymässä.  Ne eivät ole yhtä tärkeitä monellekaan muulle, muttei se haittaa niistä iloitsemista. Eikä omasta nykykäsityksestänikin  luopumista, jos syytä on.  Se onkin yksi viimeaikaisen työskentelyni tärkeistä sivuoivalluksista.  Ei kannata ahdistua siitä, mitä muut eivät koe. Maailma on täynnä hyviäkin asioita,  joiden jakamattomuus muille ei ole keneltäkään pois.   Ehkä yksi lähivuosien keskeimmistä löydöistä itselleni onkin se, etten ongelmoidu siitä, jos muut eivät löydä niitä tietoja ja asioita, jotka minulle merkitsevät  elämän kokoisia ja makuisia tunteita, taitoja ja kokemuksia.

Kouluttajan työ, jonka ”tlinpäätöstä” olen jälleen työstänyt, on ollut usein  tuon aihepiiriin käytännön pulmien ratkomista.  Kuinka saisin vain sellaisen, mutta riittävän,  osan omasta ammatillisesta ja inhimillisestä  kapasiteetistani siirrettyä  oppijoilleni, että se motivoisi ja mahdollistaisi heille etenemisen niillekin alueille, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan, mutta jotka ovat heille tulevaisuudessa elinehtoja.  Kuinka osaisin itse jättää tässä siirtoprosessissa  pois kaikki ne vaiheet, jotka olivat itselleni kehittymisen ehto, mutteivät ole sitä enää heidän todellisuudessaan. Jotka olisivat heille vain turhaa painolastia viemässä tilaa kaikelta siltä tärkeältä, mitä vasta he voivat elämästään ja ammateistaan löytääkään.

Yhtenä omana työvälineenäni käyttämäni työväenopiston kirjoituskurssin kanssaeläjien  kirjoitukset, palautteet, ohjeet ja kommentit ovat tuoneet aiheeni käsittelyyn ja pohdintaan aivan merkittävästi uusia näkökulmia, pohdintoja, kyseenalaistamista ja asioiden ytimien lisäpohdintaa.  Ryhmän vaikutus yksilösuoritustemme paranemiseen on ollut ilmeinen.  Ainakin sellaisille, joiden oma avoimmuus on riittänyt  kuullun ja luetun prosessointiin ja omien käsitystensä uudelleen arviointiin.  Oma käsitykseni onnistuneen oppimistapahtuman viitekehyksestä on saanut tämänkin oppijaryhmän tapahtumista konkreettista vahvistusta.

Suurella mielenkiinnolla olen seurannut lähiaikoina medioissa vellonutta kiivastakin keskustelua sekä peruskoulun että ammatillisten oppilaitosten tulosten ja resurssien heikkenemisestä.  Viimeisimmästä yliopistomaailman ”vallankumouksellisesta”  ylivoimaisen tehokkasta uutuudesta ”flippausmenetelmästä” puhumattakaan.  Jota menetelmää useimmat, minun mittarillani, hyvät kouluttajat ovat käyttäneet vasta  vuosisatoja. Itse olen aina pitänyt sitä ehkä tehokkaimpana oppimisprosessin syntytapana. Minun koulutusalallani jopa ainoana hyvin toimivana. Sille ei vain ole ennen lanseerattu tätä uutta mediaseksikästä nimikäsitettä.  Yliopistotasollakaan se ei ole ollut niin laajassa käytössä, kuin olisi mielestäni ollut tarpeen. Itse asiassa juuri siellä lienee sen käyttämättömyys ollut yleisintä ja vanhentuneiden opetus/oppimismenetelmien perinne vahvimmillaan.

Tällä hetkellä minulle on voimakkaasti vahvistunut tunne siitä, että koko yhteiskunnallisesti organisoidun ja elintärkeän tutkintotavoitteisen oppimistapahtuman  keskeisin elementti ja katalysaattori, opettajakoulutus, on  edelleen suurimman uudistuksen tarpeessa.  Kuten on mielestäni ollut jo vuosikymmeniä.  Ne äärimmäisen keskeiset asiat, joista opettajan työn tulos, oppijoiden ja koko maan tulevaisuus, rakentuu,  ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle kaiken nippeliteknokratian ja muotosidonnaisten hierarkioiden viedessä liian suurelta osin opettajiksi kouluttautuvien lukemis- ja kypsymisenergian.  Merkittävien yhteiskunnallisten ja inhimillisten taitojen ja valmiuksien tavoitteellisen kehittämisen sijaan.

Mitenkään väheksymättä esimerkiksi terveydenhuollon, turvallisuuden ja ruoantuottamisen parissa työskentelevien merkitystä, mielestäni juuri opettajien laatu ja  oppijan tulevaisuutta ajatellen oikein suunnattu ammattitaito on tämän yhteiskunnan kaiken jatkokehityksen keskeisin vaikuttaja, jopa globaalillakin tasolla.  ”Sivistysmaissa” jokainen vasta herkimmässä kehittymisvaiheessa  oleva ihmistaimi, joka on tulevaisuuden yhteiskunnallinen päättäjä, käyttää suurimman osan valveillolo- ja kehittymisajastaan enemmän  opettajiensa kanssa, kuin kenenkään muun  rooli- tai muuna mallina olevan aikuisen. 

Suomessa siis useimmiten noin parivuotiaasta vähän yli parikymppiseen.  Noin 20 vuoden sellainen vastuu ihmiseksi kasvusta, jonka vaikutus tuntuu hänen jokaisena elinpäivänään kuolemaan asti. Josta ovat keskeisessä esimerkki- ja asennevastuussa  jokainen hänen sillä polulla kohtaamansa  kouluttajat. Tietoineen, taitoinen, heikkouksineen ja näkemyksineen. Jokainen heistä vastuulleen koko siksi ajaksi joutuneelle ryhmälle samanaikaisesti. Koko työssäoloaikansa js usein myös sen ulkopuolisenkin. Lähes kolmasosa koko väestöstämme päivittäin.  Onkohan mitään muuta ammattiryhmää, jolla on vastaava elinikäinen vastuu jokseenkin jokaisen kansalaisemme henkisestä ja taloudellisestakin tulevaisuudesta  tässä  mittakaavassa?

MJK