Löytöretkellä.

Kolmannen elämäni kymmenes vuosi pyörähti alkuun tänä yönä. Tätä ei kukaan olisi realistisesti olettanut  mahdolliseksi Tapaninpäivän aamuyönä 2009.  Silloin ystävällinen sydänkirurgi näytti minulle yöhiljaisen leikkaussalin screeniltä stentin kulkua sydämeeni. Lumitöiden aiheuttaman tuoreen infarktin  tukoksia aukomaan.  Verisuonien T risteyksiin se ei riittänyt, joten minut lähetettiin kotiin lepäämään ja vahvistumaan välillä. Mahdollistamaan seuraavan helmikuun 1 päivänä tehtävää kolmea ohitusleikkausta. Varaosia omista suonistani, kädestä, jalasta ja keuhkoistani siihen löytyi silloin riittävästi. Pelastetulla osalla sydäntä on sen jälkeen porskuteltu. Ei huippunopeudella, mutta kyllin luotettavasti. Kun on jo oppinut, mitä fyysisesti ei edes yritä.

Leikkauspäätöksen tekemisestä vastuussa oleva lääkäri haastatteli minut silloin sairaalassa hyvin perusteellisesti jatkoelämäni tavoitteista. Onnekseni hän totesi minulla olevan vielä riittävästi elämässäni tervettä suoritusnälkää. Sen tutkiminen oli hänen velvollisuutensa, ikäni ja viikkoa aikaisemmin tapahtuneen työelämästä eläkkeelle siirtymiseni takia. Pikkuauton hinnan verran yhteiskunnan leikkauskuluja ei silloinkaan haluttu sijoittaa liian lyhytaikaiseen ja tuottamattomaan käyttöön.  Sen korjausvelan olen nämä jatkovuoteni sinnittelemällä jo maksanut veroissani reippaasti takaisin korkoineen. Jopa senkin, mitä tämä lähivuosien laaja-alainen radikaali syöpäsädetyksenikin on osaltani kustantanut.

Usein on tullut silti mieleeni, onko tällainen jatkoaika onni vai rangaistus.  Sekä sitä, mitä sanoisin nyt jatko-operaation järkevyyttä pohtivalle päättäjälle.  Kenties he eivät siihen haastatteluun edes vaivautuisi nykytilanteessani.  Kerran sairaalassa kysyin tätä onnen ja rangaistuksen eroa hyvin iäkkäältä ja selvästi viisaalta huonetoveriltani. Hän vastasi sen riippuvan täysin siitä, kuinka terveeksi on  jatkoaikanaan itsensä tuntenut.  Tunne on siitä erikoinen ilmiö, että tasan samat olosuhteet voivat eri ihmiset tuntea niin täysin eri tavalla.  Esimerkiksi selviytymisen ilona tai periksiantamisen tuskana. Mahdollisuuksien runsautena tai vaihtoehtojen täydellisenä puutteena. Riippuen täysin heidän valitsemastaan asenteesta.

Siitä keskeisestä elämänasenteestani, että vasta mahdoton tehtävä on edes yrittämisen arvoinen, olen joutunut jo osittain luopumaan, mutta paljon vuosikymmenten aikana harjoittelemaani periksiantamattomuutta on edelleen käytössäni. Usein ihmettelen, montako vuotta se vielä saattaa kantaa. Ja sitä, onko se edelleen tarpeellista. Asenne ei samalla lailla ikääntyessään rapistu, kuten lihakset ja nivelet. Pikemminkin se vahvistuu kokemuspääoman  karttuessa. Samalla kun se puhdistuu ylimääräisistä rönsyistä.

Nykyinen tilanteeni, väistämätön luopumisen harjoittelu monesta minulle rakkaasta henkisestä ja materiaaalisesta asiasta, on luonnollisesti mietityttänyt minua jatkuvasti. Erityisesti tällaisina valvottuina öinä.  Aluksi se tuntui pelkästään häviöltä ja putoamiselta loputtomaan kuiluun. Nyttemmin olen löytänyt muitakin vaihtoehtoisia näkemyksiä.  Nykyisille, selvästi jo rajallisille,  kyvyilleni mahdollisten uusien ponnistusten ja valintojen etsiminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi ja haastavaksi seikkailuksi.  Olen oppinut iloitsemaan niistäkin pienistä onnistumisista, joista aikaisemmin olisin ollut vain pettynyt tai häpeissäni. Niitä tulee kuitenkin jo vastaan sekä henkisen että fyysisen suorituskyvyn laskevissa rajapinnoissa. Tosin ilokin on hiljalleen hiipunut villistä tunneryöpystä hiljaiseen lämpöön ja tyytyväisyyteen. Eri asuun, muttei onneksi kokonaan kadonnut.

Yksi aivan erityinen ja jatkuva ilo on kuitenkin jäljellä. Oppimisen mahdollisuus. Vaikka siitä puuttuukin jo ajallinen jatkomo ja pysyvyys, muistin rapistumisen ja adaptiokyvyn uusien rajoitteiden takia.  Sitä puutetta näyttää korjaavan ilmeisesti koko elämän ajan ihmiselle kehittyvä oleellisen ja epäoleellisen pelkistys ja erotuskyvyn kehitys. Se tuo ulottuvilleni  rajattomasti niitä pienenpieniäkin havaintoja, joiden ymmärtämiseen ei nuorempana ollut aikaa, eikä kykyäkään.  On onnellista huomata, että jokaiselle ikäkaudelle on varattu ja olemassa loputtomasti niitä harmonian ja kiitollisuuden aiheita, joita muissa ikäkausissa ja olosuhteissa ei voisi löytääkään.

MJK