Noppsanailun jälkihoitokirjoitus - onni ?

Teimme kirjoituskurssilla nopeita lauseheittoja kuvallisten noppien avulla. Yhdestä heitostaan tuli kirjoittaa kotiläksy. Minulle sattui arpakuution kuva.

En itse usko sellaiseen sattumatuuriin, jota arpakuutio symbolisoi. Minusta lähes kaikkiin asioihin on löydettävissä selkeä ja looginen syy-seuraus suhde. Poikkeuksena ehkä jotkut odottamattomat onnettomuudet. Muiden asioiden ennustettavuus on minulle joskus harmillisen helppoa ja suoraviivaista. Toisinaan myös tuskallista. Useammin kuin haluaisin.

Siksi en halua missään nimessä olla ennustetietoinen omasta, enkä läheistenikään tulevaisuudesta.   Sen yhteyttä tulevaan globaaliin maailmanjärjestykseen odotan sekä surulla, että hieman pelollakin.  Mikään merkki ei mielestäni ennakoi sitä, että ihmiskunnan mahdollinen viisaus siirtyisi päättäjiin. Edes siten, että ne toimenpiteet, jotka voisivat estää kotiplaneettamme biologisen katastrofin, tulisivat tehdyiksi. Yhdestoista hetki asian korjaamiseksi, on hyvin todennäköisesti jo takana.  En tiedä tulisiko olla onnellinen, kun en ole enää henkilökohtaisesti sitä näkemässä. Onko onni ehkä pelkästää yksilökohtaisesti määriteltävissä ja koettavissa oleva tunne? Siitä huolimatta, että monet maailmanlaajuiset selvitykset ovat rankanneet Suomen jatkuvasti pallomme onnellisimpien maiden kärkisijoille. Sekin lienee vain ja juuri sovituilla kriteereillä mitattavissa olevaa faktaa, muttei usealle sisäinen tunnetila.  Edes väliaikaisesti. Liian monen minulle läheisen kanssakulkijani  ennenaikainen itsemurha on siitä omana tunteenani hyvin konkreettinen kokemus.

Itse asiassa en edes muista minkälainen kokemus on onnellisuuden tunne. ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” sanoi kuuluisa runoilija. Ohje ei liene, ainakaan minulle,  ajankohtainen. Liekö kenellekään edes tarkoituksenmukainen. Ainakaan ennen sen löytämistä. Tai jo tapahtuneen löytönsä tajuamista.  Jotkut pitänevät onnen tavoittelua jopa elämänsä keskeisenä motiivina. Heihin en ainakaan kuulu. Ellei merkityksellinen elämä ole sama asia, vain toisella sanalla määriteltynä. 

                       ”Onni on hyvin eletyn elämän sivutuote, eikä sitä voi etsiä” sanoo toinen aforismi ja ”onni on johonkin pyrkimisessä, eikä sen saavuttamisessa” sanoo kolmas . Niiden tekijät lienevät sitä pohdiskelleet. Jopa minun ymmärrykseeni tarttuvalla tavalla. Kirjallisuus on  pullollaan mielenkiintoisia onnen kuvauksia ja määritelmiä, laulujen sanoituksista puhumattakaan.  Lukemisharrastajana ajattelen kyllä usein niiden sanomaa, kyseisiä kuvauksia kohdatesssani.  Mikään niistä ei ole kuitenkaan kolahtanut minuun niin, että kokisin sen myös omaksi totuudekseni.

Jäin miettimään, mistä tiedän kohtaavani onnen, jos se jostain pyrähtää polulleni. Tarvitseeko minun edes tajuta kohdanneeni sen.  Siinä, kun kylähulluista joskus puhuttiin ”vähän onnellisina” saattoi olla enemmän totuutta kuin puhujat arvasivatkaan. Tiedon tuskaa lisäävästä vaikutuksesta on useimmilla meistä omakohtaista kokemusta. Siitä huolimatta tiedon ja varsinkin ymmärryksen, kehittäminen on selkeästi henkilökohtainen intohimoni.  Oikotie onneen se ei varmaankaan ole. Tosin sekin riippuu ehkä määritelmästä.

Mahtaako siitä onnellisuuden tunnistamistiedosta olla jotain sellaista iloa, jota olisi edes syytä tavoitella ja odottaa. Onnen tunteesta on epäilemättä lukemattomia eri vahvuisia kokemuksia, riippuen kokijansa herkkyydestä sen havaitsemiseen. Sen taipumuksen kehittämiseen olisi jokaisella valmis tarve. Kukapa ei haluaisi elämäänsä voimakkaita ja usein koettuja onnen tunteita. Silläkin hinnalla ehkä, että niiden kokemiseen liittyy myös yhtä voimakkaasti koettu vastapooli,  kipuja ja pettymyksiä.  Tunteet ovat kuitenkin elämän todellinen suola. Kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa omalla mittarillaan ja sellaisessa omassa todellisuudessaan, jota kukaan sivullinen ei pääse tuomaroimaan. Siksi  suhtaudun itse suurella pidättyvyydellä kanssaihmisteni tunteiden luokitteluun totuuksiksi tai harhoiksi, onneksi tai vastoinkäymisiksi.

Minusta tuntuu, että ikäluokkani, joka on kasvanut merkittävän suorittamissuuntautuneessa sodanjälkeisessä ilmapiirissä, ei ole kovin onnellisuusaddiktiivista.  Meille on ollut tyypillistä kokea onnellisuuden aihetta ja oikeutta, vasta kun se on tuntunut suorituksellamme ansaitulta.  Esimerkiksi, kun oman läheisryhmän meille ilmaisemat tarpeet  on  tulleet ensin toimestamme tyydytetyiksi. Olemme olleet niitä hahmoja, jotka reissussa kantavat ryhmän heikoimpien taakat ja lähtevät bileistäkin viimeisinä siksi, että jonkun on siivottava yhteiset sotkut. Itse tiedän kuuluvani juuri tuohon  tunnolliseen suorittajaryhmään. En koe, että se on ollut huono osa. Lapsena omaksumani mallioppiminen on tehnyt siitä minulle niin luontevan käyttäytymismaneerin, etten ole asettanut sitä edes kyseenalaiseksi. Niissäkään tilanteissa, joihin se ei kuulu. Tai joissa sitä ei tarvita.

Sellaisen menneisyyden ja kasvatuksen seurauksena olen perinyt ainakin kyvyn hallita tekojani ja käyttäytymistäni kaikissa toistaiseksi eteeni tulleissa tilanteissa. Sitä en tiedä onko se ollut tarpeen. Muuan viisas opettajani kysyi minulta kerran kolmen vuoden rankan yhteistyön jälkeen. ” Pystyisitkö edes kuvittelemaan tilannetta, jossa menettäisit itsekontrollisi?”. Aikani mietittyäni vastasin ”en”.   Jos  se on todellinen syy, etten osaa myöskään määritellä verbaalisesti tai  edes intuitiivisesti onnea, siihen lienee nyt tyydyttävä. Ainakin toistaiseksi. Riittääpä haastetta  ja tavoitteita lisäkasvulleni.

MJK