torstai 12. helmikuuta 2015

Valon vuo(k)si 2. Valo kuin sävel.



Vaikka olenkin musta lammas laulu- ja soittotaitoisten esivanhempieni suvussa, musiikki on ilmiönä aina kiinnostanut minua valon ohella. Omat luovat suoritukseni sen kentällä jäävät muutaman multivision ja opetustilanteiden diaohjelmien taustoihin ja samojen tilanteiden perkussiosoittimien rakentelu- ja käyttötilanteisiin.  Silti minusta on ollut aina luonnollista kokea valon ja musiikin monitasoista samankaltaisuutta. Valokuvan sukulaisuus  sävellykseen on minulle enemmän kuin ilmiselvää. Rajattomat mahdollisuudet luoda uutta ilmaisua, joko perinteisissä muodoissa pysyen, tai uutta etsien. Olemassa jo olevaa näkyvää todellisuutta muotoilemalla, tai luomalla kokonaan uusia valon ja varjon tarinoita.  Kumpaakin voi tehdä sitten joko huonolla tai hyvällä ammattitaidolla, itse tulos ei sitä eroa tunnista, kuulija tai katsoja sensijaan kyllä. Viesti tai tunnetila jää puolitiehen, ja sitä varmemmin, kuinka epäselvä se oli jo lähettäjänsä mielessä. Tai kuinka epävireisellä kalustolla sitä yritettiin toteuttaa.

Tällä hetkellä työskentelen päivittäin ammattitaitoaan päämäärätietoisesti kehittävien kollegoitteni studioitten ja taitojen trimmaamisprojektissa, siis kuin soittimen viritystä puhtaitten sävelten tuottamiseksi. Tässä tapauksessa valon. Sävelkorvan tilalla käytetään ja kehitetään valosilmää. Joillekin se on jopa luonnonlahja, vaikkakaan ei  kukkaansa puhkeava ilman ahkeruudella ja teoriatiedoilla kehittämistä.  Koen sen työskentelyn jokseenkin systemaattisesti täysin soitinvirittäjän metodina.  Soittimien korvaajina ovat luonnollisesti erityyppiset valot ja niiden kielien sijalla moninaiset heijastimet ja muut valaisinten lisälaitteet.  Kirjavaa laatua ja epäonnistuneita virityksiä niissä on varmaan yhtä paljon kuin soittimissakin. Valoissa kuten musiikissakin.  Omaan soittotekniikkaan taas liittyvät kaikki ne henkilökohtaiset perustaidot, joilla soittajan ääni- tai kuvaajan valoinstrumentteja käsitellään halutun valokerronnan luomiseksi. Siinäkin tekijöiden taitovalikoima on äärettömän heterogeeninen ja moitteettoman lopputuloksen saavuttamiseen kuluu sekä rahaa, että varsinkin työaikaa. Vähintään vuosia. Kuten musiikissakin. Mutta se on ainoa toimiva tie.

Vasta näiden perusrakenteiden kunnollisen toiminnan jälkeen tulee mukaan, musiikissa kuuluviin, kuvissa näkyviin, ne lopputuloksen laadulliset erot, joilla se varsinainen sävellys, tässä valokuva, on luotavissa persoonalliseksi, kertovaksi, tunteelliseksi, kauniiksi…  Tai vielä useammin, valitettavasti, yksinkertaisesti  toteavaksi, dokumentääriseksi, samantekeväksi, epäkiinnostavaksi. Mutta tästä viimemainitusta tuloksesta ei pääse pois ilman sekä toteutuskaluston että  työskentelytekniikan  kärsivällistä tavoitteellista viilaamista.

Olen usein pohdiskellut sitäkin yhtäläisyyttä, kuinka pätevän soittajan korvaa särkee epävireinen, epätahtinen, epämelodinen ja epäharmooninen musiikki.  Sama on jokapäiväistä todellisuutta myös valosilmälle siinä kuvallisten teosten tulvassa, joista valtaosa on nykyään valokuva- ja valaisutekniikalla tuotettuja.  Olen kuullut, että lukkarin sävelkorva suorastaan happanee ammuvainaan äänellä veisaavien mummojen akustisessa jatkuvassa vaikutuksessa ja surrut sitä, että sitä samaa tapahtuu kaiken aikaa, jopa raaempana, puhtaan valosilmän itselleen harjoittaneellekin päivittäistä laadutonta kuvavirtaa pakkokatsellessaan.  Ilman sitä visuaalista informaatiota kun tänä päivänä ei olisi maailmanmenosta edes tietoinen.

Valokuvaajan ammatissa keskeiseksi ongelmaksi olen lähivuosina havainnut erityisesti tuollaisen likaisen ja  epäharmoonisen  valovuodon ja hallitsemattoman valoroiskaisutavan ryömimisen myös päivittäisiin työtiloihin ja –tilanteisiin.  Estämään  raikkaan ja kirkaskontrastisen valokerronnan näkemistä ja tunnistamistakin.  Tasaharmaata ja usein myös puhkikontrastista kuvamaailmaa suolletaan kiireellä ja ilman paneutumismahdollisuutta sellaisessa ympäristössä ja koskaan edes huomaamatta tilanteen kieroutuneisuutta.  Siksi valosaasteettoman ja puhtaan studiotyötilan luominen sekä ylläpitäminen on silmän perushuoltoa ja ammatillisen huipputuloksen ensiarvoinen aloitusvaatimus. Aivan liian harvassa on kuitenkin niitä kuvaustiloja, joissa  tämä lähtötilanne on hallinnassa. Työmaata siis siinäkin riittää. Musiikin puolella se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että vieressä jyrisevä kivipora on sammutettava, ennen kuin kitaraa kannattaa virittää.

Kokonaan oma projektinsa elävän ja mielenkiintoisen valoilmaisun jarrujen poistamisessa onkin sitten ammattikuvaajakohtaisesti kymmenien ja joskus jopa satojen riittikuvausten tuoma kyllästyneisyys uuden etsintään. Ja harrastajille päiväperhosina elävien hetkellisten valomuotien apinoinnin unohtaminen.  Perusratkaisut, harjoitellut ja nopeat,  kun ovat kaupallisessa toiminnassa riittäviä. Ja tällä hetkellä juuri riittikuvissa myös niiden alapuolelle jäävät suoritukset.  Se kallis kamera kun riittää liian usein valollisesti sokeankin laskutusperusteeksi.  Muusikon työ on kuitenkin valokuvaajiin verrattuna jo historiallisesti niin paljon kehittyneemmällä ammatillisella tasolla, että  rahalla maksettavaa toimintaa ei pysty ylläpitämään, jos soittaa marssin keskelle valssin rytmejä, tai vetäisee virren säkeistöksi säkkijärven polkan.  Puhumattakaan erään tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista  Wienissä, jossa ensimmäisen numeron jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin. Valokuvamaailmassa sellainen kuvalaadullinen limboilu onnistuu edelleen ihan empimättä. Kuvien lukutaito ja valosilmä on sen verran edelleen jäljessä maksavan yleisön odottamasta musikaalisuudesta. Eikä sitä synnykään, ellei kyllin kauan ja lukuisasti tarjota laadukasta kuvaa katsottavaksi. Edes omassa tuotannossaan.

Sekä ammattikuvauksessa, että myös valokuvataiteen genreissä esiintyvän ilmaisullisen toistotapporutiinin välttämisestä näin kerran New Orleansilaisessa jazzklubissa nokkelan ratkaisun. Siellä sai toivoa jammattavaksi mitä vain eri kappaleita 5 dollarilla, mutta ”When the Saints”  toivominen maksoi 20 dollaria. Saattaisi olla sovellettavissa  riittikuvaankin, vaikkapa siten, että valokuvaajan vapaa ja persoonallinen valollinen näkemys ja idea maksaisi neljäsosan perinteisestä vanhemmille ja isovanhemmille tarkoitetusta, vaikkakin klassisesta ja vuosikymmenien muotoilemasta toteutuksesta.  Sille tosin on aina omat markkinansa, mutta varsinkin muunlaisen valotunnelman  variaatiot pitäisivät kuvaajankin valppaana ja valaisuopintoihin orientoituneena.
Valo- ja valaisumaailman rajattoman erilaisissa ja erihenkisissä variaatioissa kun riittää niin loputonta harjoittelukenttää, ettei siitä yhden ihmiselmän aikana ehdi  saada kuin maistiaisia. 

Nyt käynnissä oleva valon vuosi antaa siihen taas motiivin vahvistusta ja runsaasti virikkeitä. Vaikkapa ottamalla kuviensa kantaviksi valoteemoiksi kulloiseenkin aiheeseen liittyvä tai sopiva musiikki.


MJK

5 kommenttia:

  1. Hyvin ja elävästi kirjoitettu. Musiikkiin vertaaminen auttoi maallikkoakin ymmärtämään, mistä on kysymys.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jukka Varkaudesta, terve.
      Mielenkiintoinen vertaus musiikista ja valon näkemisestä. Omalta osaltani voin ottaa - kenties sekavasti - mutta kuitenkin osaa musiikin kohdalta.

      Työvälineet ja tietyn asteinen tekninen osaaminen ovat perusedellytyksiä, jotta voidaan ilmaista jotain. Instrumentalistille on itsestään selvää, että soittimen teknisen hallinnan täytyy olla tietyllä tasolla, jotta kuuntelukokemus olisi miellyttävä. Monet soitonoppaat on nimettykin nykyään samaan tyylin kuin erinomainen Timo Ketolan 'kitaristin työkalupakki'. Se on kattava teos sekä soittotekniikan että musiikin tyylinmukaisen tulkinnan keinoista. Sana 'työkalupakki' on keskeinen termi. Tekniset ja musiikkityylilliset seikat on hallittava, jotta on työkaluja haluttuun ilmaisuun. Vanha neuvo: 'opettele kaikki ja unohda kaikki' on sangen toimiva nykypäivänäkin. Omaksuttua tietotaitoa käytetään toisten ilahduttamiseen tai jopa elannon hankkimiseen

      Säveltäminen on samankaltainen prosessi, osiltaan mielenkiintoisempikin.
      Sana teoria tarkoittaa menetelmää, jolla haluttuun lopputulokseen päästään. Säveltäjälle teorian hallitseminen tuottaa työkaluja säveltämiseen: rapukäännös, inversio, vasta-ääni, sonaattimuoto, esittely-kehittley-kertaus jne. Jo esimerkiksi edellä mainittujen tekniinoiden hallinta auttaa säveltämämisessä. Keksimäänsä teemaa voi testata, kuten Bach teki. Toimiiko duuriteema mollissa, miltä se kuullostaa rapukäännöksenä, ravun inversiona yms. jos keksitty teema (esim. 2 tahtia) ei kestänyt työstämistä, Bach hylkäsi koko teeman ja teki uuden.
      Beethoven on toinen esimerkki säveltäjästä, joka kehitteli teemaansa sävellysteknisin keinoin, kuuluisin esimerkki viidennen sinfonian pääteema (kohtalo kolkuttaa ovelle), josta koko sinfonia on työstetty eri sävellystekniikoita käyttäen.
      Myös Sibeliuksemme on kova työstämään teemoja. Kun Sibelius sai lopulta aikaan kuulijalle luontevalta kuulostavan teeman, tarkoitti se säveltäjälle kymmeniä ellei satoja luonnoksia roskiin heitettynä, valvottuja öitä, runsasta alkoholinkäyttöä, katkeria kirjeitä ystäville säveltämiseen ja elämään liittyen.

      On huomattavaa, että säveltäminen perustui noihin aikoihin annettuun tehtävään. Bachin piti säveltää uusi teos sunnutai- ja keskiviikkoisiin jumalanpalveluksiin, kirjoittaa teos paperille, harjoituttaa soittajat kuorot. 2 kertaa viikossa. Ei ollut aikaa metsässä kuunnella metsän ääniä ja odotella vuositolkulla inspiraatiota, kuten nykysäveltäjillä tuntuu olevan tapana. Inspiraatio käsitettä on tutkittu ja pohdittu läpi historian, siitä syntyisi oma keskustelunsa. On itsestäänselvää, mutta mainitaan kuitenkin tämän kappaleen sisällön yhteys tuohon Matin mainitsemaan kuvatulvaan ja sen laatuun sekä kaiken selittämiseen sanoilla: juuri näin mä sen tarkoitin - jos joku erehtyy esittämään vähääkään negatiivista tai vielä pahempaa- jopa neuvoja sisältävää palautetta.

      T Jukka

      Poista
    2. Entä sitten kevyt musiikki, tai afroamerkkilainen, tai millä nimellä sitä kutsuttaisiinkaan?
      Kyllä siinäkin on omat vaatimuksensa. Jopa noissa television laulukilpailuissa viihdyttävä tuomaristo karsii kilpailuista täysin epäpuhtaasti laulavat osanottajat. Eli peruslähkökohta sielläkin on osata laulaa 'riittävän puhtaasti', jottei korvat säry.
      Lyhyesti hyvän kappeleen rakenteelliset ominaisuudet:
      - intro herättää kuulijan mielenkiinnon ja liittyy jotenkin kappaleen jatkoon musiikillisesti, ei siis ole liian erillinen
      - säkeistössä viedään tarinaa eteen päin
      - kertosäe on tarttuva ja jää ihmisten mieliin.
      Monesti ihmetellään, miksi studiossa hengailee aina niin paljon ihmisiä, vaikka äänitetään päivä pelkästään kitaroita. Idea on siinä, että se suuri joukko toimii samalla koeyleisönä, mikä toimii ja mikä ei.
      Entäs nykyisin?
      Moni levy tehdään siten, että jokainen tekee oman osuutensa omalla kotisohvallaan. Saa tiedostona esim. koneella tehdyn pohjan, johon sitten samaa ohjelmaa käyttämällä äänittää ja muokkaa omaa osuuttaan.Jokainen laulettu nuotti voidaan muuttaa oikealle korkeudelle, eikä vältämättä puhtaasti laulaminen ole kriittinen vaatimus.
      Mihin tämä johtaa?
      Nopeasti tuotettuihin levyihin, josta tämä kriittisyys on poistunut.
      Tekstit ovat täynnä kliseitä: juhuu-uuu, in love loving arms, juu-u-huu i feel your love...laulaa hermonpäähän ottava kimittävä ääni radiossa koneellinen jumputus taustalla.
      Ihmisten välistä kanssakäymistä siis tarvitaan.
      T Jukka

      Poista
  3. "Puhumattakaan erään tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista Wienissä, jossa ensimmäisen numeron jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin."

    Tämä totta, mutta se ei ole koko totuus. Jos nyt joku ei muuten tiedä, niin "tunnettu suomalainen kansantaiteilija" on tietysti M. A. Numminen. Esimerkki on siinä mielessä vähän ontuva, että Numminen ei suinkaan kuvitellut osaavansa laulaa ainakaan opperalaulajan tasolla Schubertin liedejä. Hän oli lavalla tahallaan ärsyttämässä.

    Siitä voidaan olla montaa mieltä, onko tällainen toiminta fiksua ja suotavaa, mutta näillä eväillä Numminen on rakentanut noin 50 vuotta kestäneen monipuolisen taiteellisen uran. Olin itse todistamassa hänen kansansuosiotaan Rekolan työväentalolla tässä taannoin.

    https://www.youtube.com/watch?v=zAkUWHL0MEA

    Parempi vertaus minusta olisi valokuvaajan tekemä näyttävä kuva, jota yleisö suureen ääneen paheksuisi. Valokuvasta ei nyt tule mitään mieleen, mutta esimerkiksi Harro Koskisen Sikamessias on aika lähellä sitä, mitä tavoittelen. Sen jälkeen ei tarvinnut miettiä, onko nimi tunnettu vai ei. Nykyisin Harro Koskinen on erittäin arvostettu ja työllistetty taiteilija, vaikka onkin eläkkeellä. Meitä puuhakkaita eläkeläisiä siis riittää.

    VastaaPoista