Kolmen vuoden lyhyt inventaari

Tänä aamuna herätessäni tuli tasan kolme vuotta nykyistä elämää. Sen jakson loppu ja rauhallinen siirtymä  seuraavaan, johon olen voinut valmistautua tämän kestäessä.  Siinä on taas uudet haasteet ja uusi viitekehys.

2.2.2010 minut herätettiin nukutuksesta  pitkän sydänleikkuksen jälkeen. Olin ehtinyt orientoitua leikkaukseen kyllin kauan, joten kaikki keskeisimmät järjestelyt oli hoidettu sellaiseen kuntoon, että mitään tärkeää ei ollut kesken jos leikkaus olisi epäonnistunut. Tänään siitä muistuttaa ulkoisesti enää vain vajaa metri kauniisti parantuneita tikkaushaavoja rinnassa ja niissä jäsenissä joista otettiin valtimoita varaosikseni.

Tärkeämmät muutokset  ja erot  ovatkin täysin mieleni sopukoissa ja myös fyysisen kehoni sisäpuolella. Uusia valintoja, uusia kykyjä ja myös kummankin uusia rajoituksia.  Pitkä harjoitus elämisestä kykyjensä eikä halujensa mukaisesti.  Sekä hengen että myös materian alueella.  Yhtä loputon kuin minkä tahansa tärkeän taidon ja tiedon hankinta. Tiedän siitäkin jo jotakin.

Näiden vuosien aikana minulla on edelleen vahvistunut se käsitys, että luonto sopeuttaa vanhenevan fysiikan rauhalliseen lopulliseen luopumiseen siten, että  sen lähdön aikanaan  kohdatessaan, kokee sen jo vapautumiseksi.  Vaikka kivut eivät ole olleet minulle koskaan vieraita, nyt tiedän myös kokemusperäisesti eron niiden kipujen välillä, jolloin pelkää kuolevansa tai toivoo sitä. Sen olen nyt myös oppinut, että sama ilmiö on myös henkisellä puolella olemassa. Liian monen ystävän pois meno näinä vuosina on saanut minut pohtimaan valmiiksi oman käsitykseni asiasta. Ja hyväksymään sen rauhallisesti.

Tämä kolme vuotta sitten alkanut jakso on antanut  myös aivan uusia mahdollisuuksia oppia kaipaamiani asioita ja myös soveltaa niitä tuloksellisesti.  Samalla kun on joutunut luopumaan useista aikaisemmistä fyysisistä keinoistaan ja rutiineistaan, on kehittynyt mieleen valmius  hyvästellä entinen ja antaa sen mennä vapaasti, ilman ahdistusta sen puutteesta.  Laivatyömaalla olen yhä useammin ollut aika innoissanikin, käyttäessäni etenemistapoja, joita voi tulla vastaan vasta kun voimat eivät enää riitä, vaan tarvitaan konsteja.

Myös  ne nykyään vältttämättömät lepotauot, joita en tiennyt olevan olemassakaan ennen tätä aikaa, ovat osoittautuneet henkiselläkin tasolla enemmän kuin tarpeellisiksi. Ja samalla haastaviksi.  Sillä yksi selkeästi kesken oleva opettelu niihin vielä kuitenkin liittyy.  Kuinka  saada aikaan kaikki ne  hienot ja tärkeät uudet asiat, joiden olemassa olon  ja niihin ryhtymistarpeen huomaa vasta pysähtyessään.  Samalla kun tietää selkeästi omat ajalliset ja taidolliset rajoituksensa. Tämä asia on minulla nyt juuri voimakkaimmin tutkimisen kohteena.

Siis kuinka  valitsee sadasta  keskeisestä  ja  kiinnostavasta  uuden työskentelyn kohteesta ne kolme joihin on vielä aikaa, tai jotka ovat ne tärkeimmät.

Tuo asioiden  keskinäinen tärkeys on noussut myös näinä vuosina entistä useammin  uuteen harkintaan ja toisinaan varsin tuskallisten valintapäätösten perusteeksi.  Nyt kun periaatteessa kaikki aika ja voimatkin on suunnattavissa omien valintojen mukaan, ilman sopimusten, normien, vastuiden, yhteistyökumppaneiden, verottajan tai  muunkaan  ylivoimaisen komentajan valintahierarkiaa.  On ollut hyvin mielenkiintoista huomata, miten  ainoana omaa valintaoikeuttaan käyttävänä, päätös yhä kapenevista todellisista resursseista on edelleen  omien toiveiden ja tarpeidenkin ulkopuolinen  tulos.  Onkohan se kasvatuksen tai jopa kasvun, ellei peräti yksilöllisen geeniperimän tulos?  Ja myös  tarkoituksenmukainen elämäntapa tässäkin kokonaiskaaren osassa?

Se on ollut  omalla tavallaan ehkä riemullisinta havaita ja kokeakin, että halu oppia ja käyttää uusia valmiuksia ei ole mihinkään katoamassakaan  uusien elämänkenttää koskevien rajoitusten lähes päivittäin ilmentyessä.   Minusta on toisinaan peräti hauskaa etsiä ja toteuttaa järjestelmällistä altzheimerintorjuntaa  säännöllisellä ja tavoitteellisellakin aivojumpalla, josta yhtenä esimerkkinä on tämäkin kirjallinen sepustus. Siitäkin huolimatta, että sen on vain varjo siitä, mitä ajattelin ja tavoittelin, mutta juuri sen tämä kolmen vuoden jakso on minussa kasvattanut, että tärkeintä ei aina olekaan  tuloksen taso, vaan se että on sitäkin parempaan  koko kyvykkyydellään pyrkinyt.

MJK