Taide/taito, systematiikasta osa 15.

Yli kuukausi edellisestä kirjoituspohdinnasta. Ja takana monta ahkeraa taustatyön päivää.

Sekä paljon uutta omaa pohdinta-aikaa kuva- ja sanataiteen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Varsinkin viimemainittuja  huomasin hämmentävän paljon.  Niitä tässä joitakin.

Olen aina sanonut jokaisen kuvan olevan aina myös tekijänsä omakuva, kuten tietysti jokainen kirjoituskin. Muodollisesta aiheestaan huolimatta.  Mielestäni kuitenkin vain vapaan tuottamisen puolella, ei käyttökuvan eikä sen serkun, asiatekstin.  Juuri tästä, omaan ja tavoitteeseen sidotun asiatekstin systemaattisesta taustatyöskentelystä on nyt kokemusta yhden kuukauden tiivis ponnistelu.

Ja havainto, ettei pelkkä asiateksti ole omaan tämänhetkiseen projektiini se oikea valinta. 

Vaikka toisin oletin. Tietämättömyyttäni.

Hämmästyin aivan aidosti siitä laatujälkeen pyrkivän systemaattisen taustatyön määrästä, josta tavoitteellisesti tarinoita työstettäessä on pidettävä tarkasti  kiinni. 

Valokuvassa sekä tekniikan suvereeni hallinta ja sellaisen syvällisen  taustaymmärryksen hankinta, joka antaa eväät oikeisiin valintoihin kuvan sisällön visualisoinnissa oli minulle jo tietysti liiankin tuttua. 

Mutta kaikki, minkä kirjoittamisen perusteknisessä toteutuksessa säästää, tulee korkojen kanssa lunastettavaksi  keskeisen tiedon määrän hankinnassa, tarkistuksessa  ja sen tarkoituksenmukaisessa systemaattisessa työstämisessä ja tyylivalinnoissa. Ennen kuin on toivoakaan edes päästä tekemään sille viestinnällis-verbaalinen puhdas muoto.

Kunnioitukseni hyvien kirjoittajien verbaaliseen ilmaisuun nousee edelleen kohisten päivä päivältä. Samoin sen tajuaminen, miksi kirjoitetun kulttuurin merkitys on niin ylivoimainen ihmiskunnan koko historiassa. Siihen verrattuna valokuvakin on vasta vauva-asteella.

Siis taiteelliselta merkitykseltään. Ja  yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan.

Molemmat edellä mainitut sekä asia- että  vapaan taiteellisen ilmaisun sektoreilla.

Jouduin nyt luonnollisesti kohtaamaan jälleen oman käsitykseni taiteen ja taidon  eroista näissä kummassakin ilmaisumuodossa. Tiivistettynä sanoen, koen että loistavakaan selkeä asiateksti tai puhdas käyttökuva  ei edes kuulu taiteen kentälle, vaikka saattaa  syntyäkin vasta tinkimättömän virtuoosimaisen taidon tuotoksena, kuten joskus  äärimmäisen puhdas musisointikin. Mielestäni taide tulee kuvaan kaikissa näissä vasta silloin, kun siinä on tunnistettavissa sekä tekijänsä persoonallinen panos, että myös vastaanottajan tunnetasolla havaittavissa oleva sen syvä vaikutus tai merkitys.

Juuri tuo merkitys on sillä tavalla kiinnostava, että sen ehkä löytää taiteeksi tarkoitetusta teoksesta helpommin juuri samaan asiaan vihkiytynyt asiantuntija, kuin muut ihmiset.

Ja taiteelle korvamerkityissä viitekehyksissä, kuten näyttelyt, galleriat, oopperatalot, ensi-illat.

Joissa tapahtuman luonne on taiteen ihailu. Siellä saattaa usein arvostuksen viitan ansaita varsin mitätönkin teos, jo pelkän sosiaalisen paineen kannattelemana.   Lukukokemus sen sijaan on sillä tavalla puhtaammalla kentällä, että sen joutuu ja saa kokea yksin ja ilman välitöntä kommenttien ja ryhmäkannanoton tarvetta.  Mikä asettaa vielä lisää vastuuta sen tuottaneen työmoraalille.  

Tyylikeinojen ja ilmaisun koossapidon suhteen.

Hyvin kiinnostavaksi olen huomannut myös sen ilmiön, millä tavalla  sama ja toisinaan hyvin erilainen  on taito ja taide käsitteiden raja, joka on niin liukuva jokseenkin kaikilla aloilla.  Itselleni sellaiseksi on menneen kuukauden aikana muodostunut  entistä selkeämmin  juuri tuo raja, jossa huipputaitokaan ilman siinä ilmenevää ja  vastaanottajaan vaikuttavaa henkilökohtaista tunneperäistä viestiä ja tavoitetta  ei mitenkään liity taiteeseen vaan taitoon.  Eli myös vastaanottajan rooli on nyt minulle entistä keskeisempi. Ja tuloksen suhteen ratkaisevasti vaativampi.

Samoin  perustein, ajan hammasta kestävää taidetta ei synny vain tekijänsä oman  järisyttävänkään tunneilmaisun todentamisesta jollain taideilmaisun välineellä tai menetelmällä,  ilman  erittäin merkittävää taitoa ja siihen liittyvää kokemustakin.

Vaikka ehkä valtaosa taiteena tarjottavista tuotoksista onkin juuri toisella tai molemmilla edellisistä kentistä merkittävän vajavainen.  Jonka todellisen arvon voi osoittaa vain aika.

Mielenkiintoinen sivujuonne tähän kuva-sana  vertailuun on se, että kirjallinen tuote tarvitsee ammattikääntäjän välittyäkseen kenellekään toisellakin kielellä tai toisessa kulttuurissa, mutta kuva ei sitä tarvitse.  Sen sijaan kuva puolestaan  ei ole toiseen kulttuuriin lokalisoitavissakaan, joka taas aiheuttaa sille merkittäviä kirjoittamisesta poikkeavia muita vaatimuksia.  Varsinainen haaste kuva-sana teosten tuottajille. Alan hitaasti tajuta itselleni ottamani haasteen koon ja sen rajattomat valinnan mahdollisuudet ja myös  pakollisuudet.

Menneen kuukauden  täysipäiväinen taustafaktojen työstäminen on selkeyttänyt minulle lopullisesti sen, että aikomani käyttötekstilaatuinen  kirjoitelma kuvineen ei riitä olemaankaan se lopullinen ”perintö” johon on nyt pyrittävä.  Jos haluan lähivuosien työllä rakennettavaksi aikomani koosteen olevan edes jälkikasvulleni  lukemisen arvoinen, siihen on silti sijoitettava  aikomani dokumentaation lisäksi koko vielä hakusessa oleva sanailmaisullinen arsenaali, joka on ensin hankittava.

Sen systemaattista aloittamista varten olen nyt lukenut lisää useita kirjoittamiseen liittyviä ja siihen motivoivia oppaita. Niistä on nyt saanut vahvistuksensa  sekin täysin kuvataiteiden koulutuksenkin kanssa yhteneväinen näkemys, että koulutustilanteessa taiteellisen teoksen varsinaisesta kertovasta sisällöstä ei voikaan eikä saakaan opettaa mitään, vain lukemattomista eri keinoista ja systemaattisistakin menetelmistä itse löytää ja  luoda sille kirkas muoto. Mutta ei todellakaan pisaraakaan siitä, mitä tekijän on omassa taideteoksessaan viestittävä.  Muuten kouluttaja  sekaantuu astetta liian syvälle toisen  tontille ja vie häneltä oman löytämisensä tuskan ja hurmion.  Muistan edelleen liiankin selkeästi tilanteen jossa kouluttajaurani aivan alussa n. 40 vuotta sitten esitin saman  periaatteen tavoitteenani ja sain erittäin tiukan tyrmäyksen sillä perusteella että se oli senaikaisten auktoriteettien mielestä erittäin vastuutonta.

Tänään  kantani on edelleen se, että taiteen koulutuksessa se on edelleen ainoa tie.

Käyttökuvissa sen sijaan kouliintumisvaihe tarkoittaa minusta loputonta tekniikan treenaamista, ja kaiken aikaa silmien auki pitämistä rajattomille visuaalisille virikkeille. Laajakantilla ja makro-objektiivillakin. Sekä oman näkemyksen ja tyylin loputonta etsintää kaikkea kokeilemalla, kunnes se joko kolahtaa tai hiipii salaa kuviisi siten että sen huomaa vasta tuhansien kuvien kuluttua. Jäntevänä kaarena.  

Ja erityisesti sitä huolimatta, mikä on kuvien viesti kulloinkin ollut.  Käyttökuvissa ja asiatekstissä  useimmiten toisen, tavallisesti maksajan, tavoitteisiin sidottu.

Ilmaisulliseen ja koskettavaan, mutta usein myös asiatekstiin liittyy aivan samanlainen ja  -laajuinenkin  monipuolisen lähestymisen mahdollisuus ja vaatimus. Hämmästyttävän samoista elementeistä. 

Ja vähintään yhtä loputtoman pitkä tie oman persoonallisen ilmaisun etsinnässä. 

Kummassakin ilmaisussa on vaativalla tasolla myös hyvin suuren tuloksettoman harharetken uhka.  Mielestäni kirjoittaessa on epäonnistuminen helpommin tunnistettavissa. 

Kaikilla kun on oppivelvollisuuteen kuulunut moninkertainen määrä tavoitteellista oikeinkirjoituskokemusta,  oikeinkuvaamiskokemukseen verrattuna. Siksi ehkä  kuvaosaamisen arvioinnissa on myös niin paljon mielipiteitten eroa ja selkeää huijaustakin.

En väitä, ettei kirjoittajien arvostuksessa ja arvioinnissakin olisi selkeitä keisarin uudet vaatteet ilmiöitä.

Tätä näiden eri ilmaisumuotojen arvostukseen ja suhtautumiseen liittyviä perinteitä kuvaa minusta hyvin havainnollisesti seuraava nykytilanne:

-       Valokuviaan julkisesti katsottaviksi tuputtavia ja valokuvanäyttelyn pitoa haluavia mahtuu todella tusinaan ainakin kuusitoista.  Apuraha-anomuksia yhteiskunnalle valokuvataiteelliseen toimintaan tehdään Suomessakin vuosittain tuhansia. Jokaisella on serkun poika jolla on kunnon kamera, jonka tuotoksilla perheen vieraat väsytetään lähtemään. Kaikki ovat asiantuntijoita kuva-arvostelussa. Ja todella nopeita. Kuvan katsomiseen ja siitä hyvä/huono akselilla  annettuun lopulliseen arviointiin menee suunnilleen sama aika kuin se synnyttämiseenkin on usein mennyt, vain muutama sekunti.  Sama aika sen unohtamiseen.  Yhtä ulkoista on myös useimmiten ollut siihen paneutuminen. Edellytykset odottaakaan silloin katsojien syvällistä arvostusta puuttuvat täysin. Useimmiten aivan aiheesta.

-       Kirjoitelmiaan ei juurikaan kukaan edes ystävillään luetuta.  Vaikka niihin olisi käyttänyt vuosia ja kaikki sekä omimmat että rakkaimmat ajatuksensa.  Sataan kertaan itse luettuna ja pöytälaatikossa kellastettuina.  Kynnys saattaa tuotoksensa julkiseen levitykseen ja kenen tahansa arvioitavaksi on valokuviin verrattuna huikeasti  korkeampi. Siinä on myös ollut useimmiten ammattiporras, kustannustoimittaja, välissä  pitämässä  yhdentekevyydet vain siinä piirissä jolle niillä on merkitystä, tekijällään. Jolle se saattaakin olla todella merkittävä teos.  Ehkä ainoana. Hänelle se on kuitenkin ollut lukemattomien ajatusten, ponnistelujen, valintojen ja päätösten summa. Sellaisena todella tärkeä. Ja tekemisensä arvoinen ehdottomasti.

Myös valokuva- ja muukin kuvataiteen teos on toisinaan vastaavan ja inhimillisesti hyvinkin merkittävän prosessin tuotos, mutta ne huitaisemalla synnytetyt saman alan pelleteokset sotkevat niiden alojen arviointimittareita höttöarvoillaan. Valitettavasti.

-       Oma lukunsa on sitten esittävän taiteen teokset. Usein sanoin kuvaamattoman sitkeän   ja tuhansien tuntien harjoitus- ja valmistelutyön tulokset jotka  ovat ohi minuuteissa, enintään tunneissa.  Usein kuitenkin sadoille vastaanottajille samanaikaisesti.  Tuosta kiinnostavasta alueesta minulla ei ole sellaista tietoutta, että sen kokonaisuuden osaisin edes kuvitella. 

      Tai tunteen teoksen lopullisen täyttymyksen tapahduttua.

Nuo kaksi ensimmäistä ovat niitä joiden olemus minun täytyy nyt selvittää itselleni, ennen oman projektini  päivittäistä työjärjestystä ja ajoitussuunnitelmaakaan. Sen tajuan jo nyt, että digitaalisuus on tuonut niin kuvien kuin ajatustenkin levityskanavat  ennen näkemättömän helpoiksi ja taloudellisiksi.  Nyt tarvitsee vain löytää se linja, tavoite ja vastuu siitä, jolla voi niiden tarjoamaa mahdollisuuksien maailmaa kunnioittaa eikä tuottaa sinne vain sellaista tavaraa, jolla ei ole kenellekään mitään merkitystä.

MJK