Otsikon ilmaiseman elokuvan loppukohtaus tuli ensimmäisenä mieleeni, kun luin ystäväni ja entisen oppilaani Eeron (nimi oikea, luvalla) ilmoituksen valokuvaajan ammatista luopumisestaan. Omien sanojensa mukaan pitkähkön eroprosessin jälkeen.
Eeron prosessi on mielestäni oiva ja havainnollinen esimerkki hallitusta ja tasapainoisesta muutosprosessin hallinnasta, vaikkei se hänestä ehkä, ainakaan vielä, siltä tunnu.
Koska minusta on hauskaa ja opettavaakin pohdiskella eri asioiden juuria ja systemaattista etenemistä, tämä tapahtumaketju ei olisi voinut selkeämmin seurata joskus sisäistämäni muutosprosessin tiivistettyä kaavaa. Jo edesmennyt ystäväni ja ihailemani selkeä ajattelija Olavi Tähtelä jäsensi muutosprosessin joskus hyvin kauan sitten muistaakseni suunnilleen muotoon: Ajatella – Kuvitella – Harjoitella – Tehdä, ja muutos on tapahtunut.
Jo aloittaessaan ammattikuvauksen opintojaan Eeron kuvalliset opintosuoritukset olivat kovin ensiaputaitoihin ja Punaisen ristin toimintaan painottuneita. Jopa siinä määrin, että toisinaan kuvien sisältö vei kuvaajan huomion minun mielestäni liikakin niistä seikoista joihin ammattikuvaajan opintojen siinä vaiheessa olisi ollut kuvaustaidon kannalta tarkoituksenmukaisinta paneutua. Siis käyttökuvaajan taitojen kivijalkana. Samoin perustelut kyseisten taitojen harjoittelemattomuudelle liittyivät aina ajankäytön jakamiseen muillekin elämän aloille. Jatkuvasti ja itsepintaisesti. Mutta ajatellusti.
Joten minulle selvisi jo hänen opintojensa alussa, että tämä ammatti ei ole hänen päämääränsä, vaan kenties sen löytämiseen tarpeellinen välivaihe, katalysaattori. Jonka keskeinen tarkoitus on ajatuksellisten virikkeiden ja prosessin tukeminen.
Joten loogista oli että prosessi eteni paljosta ajattelusta kuvitteluvaiheeseen kahdellakin tasolla, kuvalliset kuvittamiset kehittyivät omaa tahtiaan ja mielen kuvat kaukaisiin paikkoihin ja muihin inhimillisiin tarkoituksiin kuin kuvan tuotto. Joten opintojen keskeytys harjoittelumatkojen mahdollistamiseksi oli ajankohtaista ja vain mielen harjoitusta motivoivampaa. Ne toivat varmasti myös tietoa ja valmiuksia pohtia uusia valintoja. Usein. Jota pohdintaa varmasti riitti.
Ihmisen lienee aika vaikeaa löytää riittävä peruste luopua asiasta, johon on sijoittanut paljon aikaa ja energiaa, tässäkin tapauksessa myös lupauksia vanhempien omien valintojensa jatkamisesta. Ja valokuvaajan uran houkutuksistakin.
Uskon vakaasti, että jokainen teko jonkun asian hyväksi lisää motivaatiota tehdä niitä lisää.
Samalla kun ne lisäävät todellista taitoa tehdä ne myös paremmin. Joka taas lisää edelleen sitä motivaatiota, koska omat suoritukset ovat yhä tarpeellisempia, hyödyllisempiä ja halutumpia. Ja antavat lisää tyydytystä taitojen kasvaessa. Tyydytyksen paikka tosin siirtyy onneksi tasaisesti oman navan suunnasta yhä suuremman kokonaisuuden hahmottamiseen. Ja hyvillä valinnoilla myös sen kehittämiseen.
Joten oli vain looginen ajan kysymys, milloin Eeron aktiivisen harjoitteluvaiheen teot uudessa viitekehyksessään ohittavat valokuvaukseen sijoitetun henkisen ja taloudellisen panoksen. Ja painopiste siirtyy täysin luontevasti uuteen tavoitteeseen. Hallitusti ja harkitusti. Kuten elämässä mielestäni tuleekin tapahtua.
Näinhän minun mielestäni taidonkin tulisi kasvaa. Täysin alasta riippumatta. Siten että sekä tekojen että niiden motiivin kasvamisen vuorovaikutus johtaa aikanaan sille tasolle, joka kullekin on mahdollista ja paikkaan elämässä, jossa huomaa olevansa tarpeellinen. Vasta sitä seuraakin sitten jo mahdollisuus rauhan ja onnen hahmottamiseen. Ja sen tajuamiseen, että ne eivät olekaan päämäärä, vaan oman paikkansa täyttämiseen ja siinä koko kyvykkyydellään palvelemiseen liittyvä automaattinen sivutuote. Jolta ei itse asiassa voikaan niin pitkälle edennyt välttyä.
Miten edellinen liittyi sitten otsikkooni? Kertomani todellinen tapahtuma kuvaa hyvin tarkasti pelkistettyä käsitystäni taidon kehittymisestä ja myös sen tarkoituksesta. Entä se taide? Jos hyväksytään se käsitys, että taide on aina sen kokevassa yksilössä syntyvä sellainen ainutkertainen voimakas kasvattava tunne-elämys, jonka jälkeen yksilö on aina kehittyneempi kuin koskaan sitä ennen, minun on vaikea kuvitella aidompaa taidetta kuin oman paikkansa elämässä tajuaminen ja sen ehdoton hyväksyminen. Tässä ja nyt.
Kuten kävi otsikon viittamassa elämää suuremmassa elokuvassakin, ja sen loppukohtauksessa, jonka kellon kilinän viestinnällisen merkityksen koin ilokseni voimakkaasti Eeron päivityksen noin viikko sitten luettuani. Joulurauhaa ja onnen tunteita sinullekin sinne Vietnamiin päätöksestäsi Eero.
Samaa teille muillekin tämän lukijoille.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti