Talviaamuna

Seison kotimäelläni katsemassa sinisen hämärän haihtumista ja oranssin talviauringon nousua. On vuoden lyhin päivä. Sula puro verhosi laakson yöllä pakkashuurullaan. Kuuset koreilevat nyt valkoisten kiteiden kimalluksella. Auringon matalat säteet pyyhkivät hellästi pehmeän sumun pintaa. Ne tanssivat siinä kuin vaahtopäät aallonharjoilla. Valkoinen rauhan meri. Tähän näkyyn en voi milloinkaan kyllästyä.

Kuulen puron iloisen solinan läpi jotain muutakin kirkasta. Lapsen naurua. Naapurin nelivuotias Maija. Hänen joulunpunaiset huopikkaansa ja viittansa vilkkuvat jo näreiden lomasta. Lienee tyttösen ensimmäinen kuusenhakuretki. Vaari näyttää olevan mukana. Puinen pokasaha  olkapäällä ja vyöllä Fiskarsin punateräinen Joulukirves.

Maija kirmaisee polun puolelta toiselle ja potkaisee joulupuuksi sopivia kuusia pikkuruisella saappaallaan. Sitten hän hykertelee iloissaan, kun valonsäteissä kimmeltävät kiteet ropisevat oksilta ja tuovat esille ehdokkaiden todelliset muodot.  Hän hylkää silti pikkukuusen toisensa jälkeen ja kipittää tutkimaan seuraavaa.  Vaari seuraa kärsivällisesti perässä, mutta selvästi hitaammin.

Nyt Maija on jo vieressäni. Hän katselee minua tutkivasti, jopa ihailevasti ja viittoilee vaariaan paikalle.  Voi ei, näinkö tässä on käymässä, päädynkö  suloisen pikkutytön joulupuuksi.

Eihän se hirveä kohtalo olisi, mutta olen aina toivonut  pääseväni aikanaan uljaan purjelaivan mastona kiertämään seitsemää valtamerta ja kohtaamaan sekä niiden tyvenet että tyrskyt tulevilla matkoillani. Olen toivonut kokevani  Cap Hornin pauhaavat hyökyaallot ja takilan vienon kuiskailun  Kauriin  kääntöpiirin leppeissä pasaatituulissa.

Vaari puuskuttaa myös viereeni. Hän sanoo Maijalle.

-                                      Ei kultaseni tuota puuta me emme ota.  Se on tämän metsän ainoa  siperianlehtikuusi. Meillä laivapuusepillä on aivan erityistä käyttöä sille, kunhan se kasvaa ensin yli 30 metriseksi, tai jopa 50 metriseksi. Mikään muu meidän puistamme ei kasva yhtä suoraksi ja pienioksaiseksi, eikä kestä niin hyvin sään hammasta ja muita maston rasituksia.

MJK

Koska saduissa on perinteisesti myös opetus, mietin, mitä se tässä olis. Ehkäpä seuraava?

Meille jokaiselle on, erilaisuudestamme huolimatta, tai ehkä juuri siksi, joku tehtävä, jossa olemme muille tarpeellisia ja sellaisina myös onnellisia. Meidän pitää vain huomata ja hyväksyä se. Löydämme oikean paikkamme ehkä eri ikäisenä kuin joku toinen, tai kenties vaihdammekin sitä useaan kertaan, jos saamme elää kyllin kauan.  Kuitenkin sen tajuavalle, itse elämä on joka päivä uusi ihme.

sama