Teimme kirjoituskurssilla nopeita lauseheittoja kuvallisten
noppien avulla. Yhdestä heitostaan tuli kirjoittaa kotiläksy. Minulle sattui
arpakuution kuva.
En itse usko sellaiseen
sattumatuuriin, jota arpakuutio symbolisoi. Minusta lähes kaikkiin asioihin on
löydettävissä selkeä ja looginen syy-seuraus suhde. Poikkeuksena ehkä jotkut
odottamattomat onnettomuudet. Muiden asioiden ennustettavuus on minulle joskus
harmillisen helppoa ja suoraviivaista. Toisinaan myös tuskallista. Useammin
kuin haluaisin.
Siksi en halua missään nimessä
olla ennustetietoinen omasta, enkä läheistenikään tulevaisuudesta. Sen yhteyttä tulevaan globaaliin
maailmanjärjestykseen odotan sekä surulla, että hieman pelollakin. Mikään merkki ei mielestäni ennakoi
sitä, että ihmiskunnan mahdollinen viisaus siirtyisi päättäjiin. Edes siten,
että ne toimenpiteet, jotka voisivat estää kotiplaneettamme biologisen
katastrofin, tulisivat tehdyiksi. Yhdestoista hetki asian korjaamiseksi, on
hyvin todennäköisesti jo takana.
En tiedä tulisiko olla onnellinen, kun en ole enää henkilökohtaisesti
sitä näkemässä. Onko onni ehkä pelkästää yksilökohtaisesti määriteltävissä ja
koettavissa oleva tunne? Siitä huolimatta, että monet maailmanlaajuiset
selvitykset ovat rankanneet Suomen jatkuvasti pallomme onnellisimpien maiden
kärkisijoille. Sekin lienee vain ja juuri sovituilla kriteereillä mitattavissa
olevaa faktaa, muttei usealle sisäinen tunnetila. Edes väliaikaisesti. Liian monen minulle läheisen
kanssakulkijani ennenaikainen
itsemurha on siitä omana tunteenani hyvin konkreettinen kokemus.
Itse asiassa en edes muista
minkälainen kokemus on onnellisuuden tunne. ”Kell onni on, se onnen kätkeköön”
sanoi kuuluisa runoilija. Ohje ei liene, ainakaan minulle, ajankohtainen. Liekö kenellekään edes
tarkoituksenmukainen. Ainakaan ennen sen löytämistä. Tai jo tapahtuneen
löytönsä tajuamista. Jotkut
pitänevät onnen tavoittelua jopa elämänsä keskeisenä motiivina. Heihin en ainakaan
kuulu. Ellei merkityksellinen elämä ole sama asia, vain toisella sanalla
määriteltynä.
”Onni
on hyvin eletyn elämän sivutuote, eikä sitä voi etsiä” sanoo toinen aforismi ja
”onni on johonkin pyrkimisessä, eikä sen saavuttamisessa” sanoo kolmas . Niiden
tekijät lienevät sitä pohdiskelleet. Jopa minun ymmärrykseeni tarttuvalla
tavalla. Kirjallisuus on
pullollaan mielenkiintoisia onnen kuvauksia ja määritelmiä, laulujen
sanoituksista puhumattakaan.
Lukemisharrastajana ajattelen kyllä usein niiden sanomaa, kyseisiä
kuvauksia kohdatesssani. Mikään
niistä ei ole kuitenkaan kolahtanut minuun niin, että kokisin sen myös omaksi
totuudekseni.
Jäin miettimään, mistä tiedän
kohtaavani onnen, jos se jostain pyrähtää polulleni. Tarvitseeko minun edes
tajuta kohdanneeni sen. Siinä, kun
kylähulluista joskus puhuttiin ”vähän onnellisina” saattoi olla enemmän
totuutta kuin puhujat arvasivatkaan. Tiedon tuskaa lisäävästä vaikutuksesta on
useimmilla meistä omakohtaista kokemusta. Siitä huolimatta tiedon ja varsinkin
ymmärryksen, kehittäminen on selkeästi henkilökohtainen intohimoni. Oikotie onneen se ei varmaankaan ole.
Tosin sekin riippuu ehkä määritelmästä.
Mahtaako siitä onnellisuuden
tunnistamistiedosta olla jotain sellaista iloa, jota olisi edes syytä tavoitella
ja odottaa. Onnen tunteesta on epäilemättä lukemattomia eri vahvuisia
kokemuksia, riippuen kokijansa herkkyydestä sen havaitsemiseen. Sen taipumuksen
kehittämiseen olisi jokaisella valmis tarve. Kukapa ei haluaisi elämäänsä
voimakkaita ja usein koettuja onnen tunteita. Silläkin hinnalla ehkä, että
niiden kokemiseen liittyy myös yhtä voimakkaasti koettu vastapooli, kipuja ja pettymyksiä. Tunteet ovat kuitenkin elämän
todellinen suola. Kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa omalla mittarillaan ja
sellaisessa omassa todellisuudessaan, jota kukaan sivullinen ei pääse
tuomaroimaan. Siksi suhtaudun itse
suurella pidättyvyydellä kanssaihmisteni tunteiden luokitteluun totuuksiksi tai
harhoiksi, onneksi tai vastoinkäymisiksi.
Minusta tuntuu, että ikäluokkani,
joka on kasvanut merkittävän suorittamissuuntautuneessa sodanjälkeisessä
ilmapiirissä, ei ole kovin onnellisuusaddiktiivista. Meille on ollut tyypillistä kokea onnellisuuden aihetta ja
oikeutta, vasta kun se on tuntunut suorituksellamme ansaitulta. Esimerkiksi, kun oman läheisryhmän
meille ilmaisemat tarpeet on tulleet ensin toimestamme
tyydytetyiksi. Olemme olleet niitä hahmoja, jotka reissussa kantavat ryhmän heikoimpien
taakat ja lähtevät bileistäkin viimeisinä siksi, että jonkun on siivottava yhteiset
sotkut. Itse tiedän kuuluvani juuri tuohon tunnolliseen suorittajaryhmään. En koe, että se on ollut
huono osa. Lapsena omaksumani mallioppiminen on tehnyt siitä minulle niin
luontevan käyttäytymismaneerin, etten ole asettanut sitä edes kyseenalaiseksi.
Niissäkään tilanteissa, joihin se ei kuulu. Tai joissa sitä ei tarvita.
Sellaisen menneisyyden ja
kasvatuksen seurauksena olen perinyt ainakin kyvyn hallita tekojani ja
käyttäytymistäni kaikissa toistaiseksi eteeni tulleissa tilanteissa. Sitä en
tiedä onko se ollut tarpeen. Muuan viisas opettajani kysyi minulta kerran
kolmen vuoden rankan yhteistyön jälkeen. ” Pystyisitkö edes kuvittelemaan
tilannetta, jossa menettäisit itsekontrollisi?”. Aikani mietittyäni vastasin
”en”. Jos se on todellinen syy, etten osaa
myöskään määritellä verbaalisesti tai
edes intuitiivisesti onnea, siihen lienee nyt tyydyttävä. Ainakin
toistaiseksi. Riittääpä haastetta
ja tavoitteita lisäkasvulleni.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti