Huomasin kirjoittaneeni viimeisimmät blogini lähes
päivittäin. Huomasin myös, etten muistanut muutaman päivän takaisen blogini sanamuodosta juuri mitään.
Joistakin en edes sisällöllistä tavoitetta. Lukematta sitä uudelleen
ajatuksella. Oli se sitten kuinka vaikeaselkoista sanaspagettia tahansa. Kuten
kirjoitettu tekstini toisinaan on. Sain syyn mietiskellä tämän puuhan mielekkyyttä.
Siis säännöllisen, sen hetken mietteitteni kirjoittamisen. Ilman niiden
luokittelua totuudeksi tai kaikkien hyväksyttäväksi.
Suuresti arvostamani ja paljon kokenut entinen yhtiötoverini
sanoi kerran, että ilman säännöllistä ajatustensa ja tunteidensa
kirjoittamista, hän olisi pimahtanut jo vuosia sitten. Mielestäni hän on myös
loistava kirjoittaja. Ammatiltaankin. Tilauksesta hän saa hajuttoman ja
mauttoman faktaluettelonkin uusittua yhtä kiinnostavaksi kuin parempikin salapoliisitarina.
Sellaiseen osaamiseen olisi tietysti hauskaa päästä, mutta minulle se ei ole
realiteetti. Miksi siis teen jälleen tätäkin aikasyöppöilyä. Paljon ja
säännöllisesti. Sekä blogina, että pöytälaatikkoon, nykään tietysti kovalevyn
muodossa.
Ihminen ajattelee sanoilla. Ajatuksethan ovat
kirjoittamattomia sanoja. Kieli on keskeinen työväline kaikessa älyllisesti
rakentavassa toiminnassa. Aivan erityisesti ääneen lausuttuna, jolloin sen
perusviestiin voi taitaja lisätä suunnattomasti muitakin merkityksiä ja tehoja
lisääviä vivahteita.
Merkittävimmän osan ammatillisista työsuorituksistani olen itsekin
tehnyt ääneen lausutuilla sanoilla. Niiden välttämättömäksi vastapainoksi
olen tarvinnut täyden hiljaisuuden öiset lukuhetket ja yli 60 vuotta jo
rakentelemieni alusten käsityön pitkäjänteiset yksinäiset ponnistelut hiljaisine tuumaustuokoineen niiden
erilaisissa rakennusvaiheissa. Kuten myös äänettömät kesän liukumiset purjein
kuun silloilla tai syksyisen aamusumun valkoisessa avaruudessa .
Purjehduskauden
ulkopuolella tässä öisessä kirjoittelussa ja asioiden pohdinnassa on
minulle samaa rauhoittavaa ja voimaannuttavaa meditaatiota, kuin tuulten
haistelussa hiljaisen alukseni kannelta. Minulle ei ole merkityksellistä, tulenko
varmasti oikeisiin johtopäätöksiin tai jopa väitteisiin mietteissäni, vaan itse
prosessi. Matkalla olo, päämäärän sijaan. Saavuttamattoman tavoitteleminen.
Minulla ei ole mitään tarvetta keksiä pyörää uudelleen, mutta on ilo oppia
ymmärtämään, miten minun pyöräni toimii ja miten kauas tai mukavasti sillä
pääsee, ennen seuraavaan etenemismahdollisuuteen siirtymistä. Samalla tulee opittua sen käyttämistä
mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja toivottavasti myös pidemmän aikaa. Tällä
hetkellä tämä kirjoittamalla tapahtuva omien käsitysteni pelkistäminen tuntuu
olevan minun pyörälleni sopiva etenemistapa.
En kuitenkaan ole kokonaan vielä luopunut kummankaan kirjani
jatkamisensta. Toiseen, ”Vaarin veneet kertovat”, on tehtynä jo satakunta
tarinaa ja toiseenkin, ”Matin kikat ja mokat”, noin kymmenesosa siihen
valittujen 150 kuvan
tekstiosuudesta. Elämä näyttää aikanaan, miten niiden kanssa käy. Muutaman
vuoden aktiivinen kirjoitusopiskeluni osoitti minulle, etten ole missään
tapauksessa fiktion, vaan pelkän faktan kirjoittaja. Sen muodosta puuttuu
edelleen vain riittävä sujuvuus ja puhtaus, joka tekisi siitä luettavaa. Minusta on huikea se Esko Valtaojalta
kuulemani havainto, että ihminen
on ainoa eläinlaji, jolla on mahdollisuus lukemalla oppia asioita aikaisemmilta
kuin edelliseltä sukupolvelta ja silloinkin siis vain heitä
jäljittelemällä. Kirjoitettuna
tekstinä se tarkoittaa meille pääsyä jo kaikkiin yli sadan sukupolven aikana
tallennettuihin viisauksiin ja kokemuksiin. Todelliseen mielen ulkoiseen
kovalevyyn, jota omalta pieneltä osaltaan tällä kirjoittelullani myös itselleni
ja sen mahdollisille muillekin
käyttäjille rakennan. Muiden asia on sitten, käyttävätkö tai edes tarvitsevatko
he sitä. Niinhän se on kaiken
luovan toiminnan, kuten vaikka taiteen suhteenkin. En usko että mitään aikaa
kestävää taiteen teosta tehdessä on ollut tiedossa sen todellinen merkitys ja
haluttavuuden myöhempi laajuus.
Miksi sitten teen näitä räpellyksiä itse ja täten julkisesti? Vaikka kirjoihin tallennettu ajattelu
on minusta ihmiskunnan suurin aarre ja lahja, valtaosalla ihmisistä ei ole sen
hyödyntämiseen mitään omakohtaista tarvetta eikä todellista mahdollisuuttakaan.
Ei myöskään mitään velvollisuutta siihen tutustumiseen niilläkään, joille on
luotu siihenkin ilmainen mahdollisuus. Näinhän on kysymys tämän minun
mietteisiini tutustumisen suhteen. Niitä ei kenenkään tarvitse lukea eikä
hyväksyä. Eikä se lukeminen maksa kenellekään mitään muuta, kuin siihen
käytetyn ajan arvo tai erityisesti arvostus.
Joku viisas on sanonut, että on
parempi sytyttää edes yksi pieni kynttilä, kuin kirota täydellistä pimeyttä. Minun tietäni nämäkin kynttilät
valaisevat. Siksi ajattelin jatkaa
niiden sytyttämistä niin kauan ja silloin kuin tunnen siihen olevan
tarvetta. Ehkä useimmiten kipinänä
on juuri oman vastaukseni hahmottamista jonkun kanssaeläjäni ilmaisemaan
ongelmaan, tunteeseen tai ajatukseen.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti