Ensimmäisestä ja viimeisestä

Kuvaaja:sisareni Eila Heikkilä

Yllä oleva vanha kuva, jonka sisarenpoikani päivitti fb sivulleni sai aikaan niin monta palautetta, että laitoin tähän pari maistiaisotetta jo kolme vuotta kirjoittamastani kirjasta tyttäreni pojalle. Kirja on perheeni ja sukuni jutustelutyylistä, mutta tosipohjaista historiikkia veneitteni kertomana. Samalla se on varsin kattava tekninen ja historiallinen rakentelutarina yli kolmestakymmenestä rakentamastani tai kunnostamastani aluksesta viimeisten 60 vuoden ajalta. Kirjasta on valmiina tällä hetkellä, muutaman kymmenen tarinan lisäksi, noin 700 tarinan aiheet ja otsikot, joita kirjoitan auki aina kun ehdin ja jaksan. Se on sitten valmis siinä muodossa kun se on aikanaan tapahtuvan lähtöni hetkellä. Työnimi on tällä hetkellä "vaarin veneet kertovat".

PURJELAUTTA VIISIKKO, kesä 1954

Rakentajani, 11 vuotias nassikka, Matti sai ajatuksen tekemisestäni luettuaan Thor Heyerdalin matkakuvauksen purjehduksesta balsalautalla Tyynen meren ylitse Perusta Polyneesiaan. Hänen lauttansa Kon-Tiki oli koottu köysillä suurista balsatukeista. Matin kotivesillä, Mjosundin kylän ulkopuolella Öjassa, uiskentelee runsaasti läheisen ulkosataman Ykspihlajan lastauksista karanneita kaivospölkkyjä, joita rahtaaja ei kerää takaisin. Niistä siis synnyin samalla tekniikalla kuin esikuvani, eli köydellä yhdistämällä. Runkoni ja kölini sekä purjeeni malli ja rakenne ovat samaa perua. Luoviahan näillä ei kykene, mutta suunta sentään säilyy sillä melaperäsimellä, joka sekin on Kon-Tikin mallin mukainen. Nimeni sain sentään tukkieni lukumäärän mukaan "Viisikko".  Kauan uineita pöllejä kun ovat, jo Matin paino riittää runkoni vajoamiseen melkein sukellusveneeksi.

Matin kotilahdella on tilaa nuorella rakentajallani seikkailla rannalta toiselle ja kaislikoissakin kierrellen. Lahti on sen verran matalaikin, että vastatuuleen liikun joko melomalla tai pohjasta sauvoen. Kuitenkin myötätuuli, kuten esikuvallanikin, on se varsinainen olosuhde, johon minut on rakennettu ja jolla kulkeminen antaa sen siitä saatavan tyydytyksen. Mastojeni yksinkertaiset purjeet eivät oikeastaan ole juuri muuun suuntaiselle tuulelle sopiviakaan. Mutta tällaisena voin antaa rakentajalleni sekä purjehduksen alkeiskokemusta, että paikan ja mahdollisuuden uppoutua omiin elämyksiinsä, unelmiinsa ja mielikuvitukseensa seuraavaa alustaan odottaessaan. Varsinaisella avomerellä hän nytkin käy vain soutaen tälle alueelle tyypillisellä raskaalla öjalaisella merisoutuveneellä. Sen soutaminen onkin hyvää harjoitusta voimien lisäämiseksi kasvavalle pojalle.

Lepään yöni rantasaunan edessä olevalla hiekkarannalla.  Rakentajani Matti ei jaksa minua kuiville kiskoakaan, joten vetyn tässä hiljakseen, mutta olen kuullut, ettei minua perheen tulevan autohankinnan vuoksi enää ensi vuonna tarvitakaan ja saanen arvokkaan lopun aikanaan, kuivuttuani ensin pari vuotta maissa.  Silloin seuraava palvelupaikkani on ihanasti lämmittävinä takkapuina hänen kotinsa pienessä olohuoneessa. Paljon arvokkaampi loppu runkopuilleni, kuin lahota hiljakseen jossain englantilaisen hiilikaivoksen uumenissa johon ne oli kaivospölkkyinä tarkoitettu.

Matin kotitalo, tuossa polun päässä, uppoaa saaristomaisemaan kuin se olisi aina ollut siellä. Edessä rantakallio ja takana  synkät kuuset. Toisella puolen, vesirajassa on leikkimökkiä pienempi rantasauna aivan vieressäni ja toisella pikkula metsän piilossa. Kallioinen niemi takana kohoten.

Mökin esikuvana kertovat olleen norjalainen tunturimaja. Mitat ovat  vaivaiset 6x4 metriä, mutta siellä voi nukkua jopa neljässä eri tilassa, muita näkemättä. Vintissäkin siedettävästi jopa kolme,  eli Matti molempine sisarineen, vaikka kukaan ei siellä mahdu kunnolla istumaankaan.

Talon ainoa lämmönlähde on avotakka tuvassa, ellei keittiön pikkuruista hellaa myös sellaiseksi lasketa. Tuvan kahdesta ikkunasta näkyy toisesta merenlahti ja toisesta tähän rantasaunalle tuova kalliopolku. Ulkopuolella talon on metrin leveä terassi kahdella sivulla. Kesällä paljon lisätilan tuntua.

PURJELUOTSIALUS MUNTER       19.9.2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Matti kertoi kannelleni kerääntyneille ruskaretkeläisille, että tämä purjehdus olisi juhlavuoteni viimeinen. Miehistö koostui kanssani aiemminkin purjehtineista ja parista ensikertalaisesta, joille tämä retki olisi varmaan ikimuistoinen.  Sitähän ovat olleet itse asiassa minullekin kaikki menneen suven 100 vuotisjuhlapurjehdukseni.  Tyyntä ja myrskyä, sekä paahtavaa aurinkoa, että äänetöntä satamaa kohti lipumista kuunsiltaa pitkin Näsijärven sinisessä hämärässä. Ensi yö sen sijaan on tarkoitus viettää revontulia ja tähtien siltoja ihaillen, kaukana Tampereen räikeästä valosaasteesta.  Minullekin  vaihtelua Naistenlahden metelistä ja iltojen ruuhkaliikenteestä.

Nopeasti karistimme tunnelityömaan pölyt loittonevaan rantaviivaan ja käänsimme keulani  4 metrin lounaistuuleen isonpurjeen nostoa varten. Sen kohoamisessa hitaasti ja tarttumisessa puhuriin on aina todellista lähdön ja juhlan tuntua. Sammutimme moottorin  ja suuntasimme pohjoista kohti tämänkertaiseen tavoitteeseen. Saimme nyt  jatkaa muiden purjeiden nostoa tässä rakastamassani äänimaisemassa. Tuulen humina köysistössä, veden kuohu vatustaagissa ja mastojen natina kahvelien puristuksessa sekä pylpyröiden laulu vendoissa. Iso meridieselini on siihen pelkkä pakollinen ja metelöivä turvallisuuslisä, jota käytämme vain satamassa ja nyt olimme onneksi jo avoimella selällä.

Siilinkaria ohittaessamme  fokkakin on jo nostettuna ja ohjaus tukevoitui hetkeksi, ennen puksröötini nokasta isonmaston huippuun viritettävää valtavaa blooperia. Se onkin loistava vaihtoehto matkantekoon tällä tuulella. Se saa koko 20 tonnin painoni tuntumaan puolta kevyemmältä.

Tämä tunne vielä voimistui, kun takilaani nostettiin myös mesaanin kahvelipurje, molempiin mastoihin huippupurjeet ja niiden väliin vielä toinen, se isompi, välipurjeeni. Kaikki 7 purjetta vedossa.

Tiesin olevani mahtava näky täysine purjeineni avoimella selällä ja sen varmaaan huomasivat ohi kiitävät muoviset melupesätkin, koska useat niistä tekivät ylimääräisen kierroksen ympärilläni.  Kyytiläisensä kännykkäkameroitaan räpsytellen ja miehistölleni vilkuttaen.  Siinähän heille oli ihmeteltävää aluksesta, jonka ikään kukaan heistä tuskin koskaan pääsisi. Tunsin tänään olevani lähes elämäni kunnossa ja aloitan sitten ensi kesänä toisen vuosisatani  yhtä ylpeästi kuin tämän ensimmäisen nyt suljin. Tiedän, että minulla on paljon ystäviä, jotka odottavat tulevaakin kevättä yhtä innokkaasti kuin minäkin.  Retkimieli valtasi minut jälleen ja mielipaha katosi kuohuvaan vanaveteen.

Kuvaaja: Timo Suvanto

Aivan kuin säiden haltija olisi yhtynyt näihin kesän lopetusjuhlallisuuksiini, sillä taivaalta levisi reitillemme Matin enkelivaloksi kutsumat säteet. Olkoon vain vuoden viimeinen retki, mutta senkin saamme tehdä tyylillä.  Tämä on oikeaa paljon kokeneen, mutta ikivireän puulaivan elämää.

MJK