Kuolema on usein lottovoitto, lähtijälle.

Sisareni Eila kuoli toissapäivänä. Tasan 50 vuotta ja 5 päivää isäni jälkeen. Molemmat vuosia kestäneen toivottoman saattohoidon väsyttäminä. Toinen 7 ja toinen 3 vuotta saattoterminaalissa, josta on vain yksi vapautumistie, kuolema.  Tapahtuma sai minut jälleen pohtimaan tätä ilmiötä ja omaa suhdettani siihen. Sekä kuolemaan, että avustettuun armokuolemaan, jota noista lähdöistä kumpikaan ei ollut. Tuo heidän maallisen vaelluksensa tiedottoman vaiheen aivan ylipitkä loppusuora on yksi niistä kulttuurin tuotoksista, johon vaikuttaminen on omien keinojeni ulkopuolella. Kuten useimpien muidenkin rivikansalaisten.  Vain oman kantani siihen saan päättää. Toivon että kun minun aikani kerran tulee, sitä ei olisi enää eettisesti tai juridisesti pakko pitkittää yhtään kemiallisella elämällä luonnollisen ja ihmisarvoisen poistumani estämiseksi.

Kuolema on kulkenut kovin lähellä vierelläni aina synnytyslaitoksen liian kuristavasta napanuorasta lähtien.  Tunnen kokemusperäisesti jo vuosikymmeniä sen kivun, jonka takia ihmisten sanotaan pelkäävän kuolevansa ja myös sen josta päästäkseen toivoo sitä. Olen kohdannut viikatemiehen lähietäisyydeltä useamman kerran kuin nyt muistankaan.  Sekä fyysisen, että mentaalisen  olemukseni  remontointiretkillä.  Aina hän on minut kuitenkin lopuksi kiertänyt ja valinnut jonkun toisen  matkaansa.  Toissapäivänä  siis lähti viimeinen muu jäsen lapsuuteni perusperheestä.  Olen siitä viitekehyksestä siis seuraava. Aikanaan.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut kymmeniä teoksia kuolemasta, siihen valmistautumisesta ja saattohoidosta sekä erityisesti  eri kantaa edustavia näkemyksiä myös eutanaasian etiikasta. Eri kulttuurien, eri uskontojen ja erilaisten yhteiskuntien tuotoksina. Puhtaasti  biologiasta ja lääketieteellisistä alkaen aina kaunokirjallisiin tarinoihin ja mietelmiin asti.  Olen myös selvittänyt  juridiikan vaatimat velvollisuudet vainajan lopullisen tilinpäätöksen kirjaamisesta ja käyttökelpoisten osien sekä omaisuuden hyödyntämisestä. 

Tieto näistä asioista on ollut hyödyllistä, joskin toisiaan toistavia faktoja ja näkemyksiä on löytynyt kyllästymiseen asti. Kuitenkin kaiken senkin tietoisuuden voi ja saa käyttää läheistensä jatkoelämän helpottamiseen hoitamalla kykyjensä mukaisesti ajoissa  kuntoon kaikki mahdolliset henkilökohtaiseen kuolemiseensa  liittyvät  ja ennalta tehtävissä olevat valmistautumiset. Sen sijaan, että välttäisi tabuna puhumastakin tästä luontoon kuuluvasta väistämättömästä tapahtumasta.  Meidän kulttuurissammehan sen  vaaatimien järjestelyjen omaehtoinen hoitaminen on usein tulkittu jopa hoitoa vaativaksi mentaaliseksi häiriötilaksi.  Se on myös liiankin herkästi liitetty itsemurha-aikomuksiin, vaikka juuri se kuolintapa on tasan ainoa, jossa lähtevä saa ja voi valita sekä ajan että tavan.  Ja sellaisena on mielestäni omalla tavallaan arvokkain ja inhimillisin.  Kaikki muut tavathan ovat ihmisen oman valinnan ulkopuolella. Sekä usein paljon julmempia tapoja taistella väistämättömän pitkittämiseksi, vastoin lähtevän ilmaisemaakin tahtoa.

Selvitysteni perustella vakaumukseni on yhä selvemmin blogini otsikon mukainen, lähtijä pääsee helpoimmalla todella suuressa prosentissa vainajista.  Hänen ei tarvitse hoitaa juridista jälkipyykkiä, elää maailmassa josta lähteneen osuus työpanoksena, tunneilmaisuina, älyllisinä haasteina ja fyysisenä läheisyytenä puuttuu, eikä etsiä palautuskeinoja siedettävän jatkoelämäharmonian löytämiseksi. En silti väitä, että helpoimmalla pääseminen olisi mikään erityinen tavoite.  Käsitystäni elämän tavoitteista täytynee pohtia toisen kerran. Joten palaan nykyiseen käsitykseeni kuolemasta.

Mitä enemmän olen siitä kerännyt tietoa ja ymmärrystä, sitä positiivisemmaksi ja luonnollisemmaksi on suhteeni siihen kehittynyt.  Olen nykyään enemmän kuin vakuuttunut siitä, ettei kyseinen normaali luonnonilmiö ole ainakaan missään tapauksessa  se  useimmin visualisoitu mustakaapuinen äärimmäisen pelottava viikateluuranko joka  vaanii säälimättömästi saalista, vaan pidän sitä nyt enemmän pehmeänä hellänä valona, joka lähdön hetken koittaessa  kietoo lämpimään rauhoittavaan sumuun ja  vapauttavaan unohdukseen  väsyneen tai maallisessa  elämässään liiaksi vaurioituneen kulkijan.

Mielestäni, kuoleman arvokkuutta mitenkään halveksimatta, jo peruskoulussa tulisi kuoleman jokapäiväinen luonnonmukaisuus ottaa opetuksessa ja keskusteluissa positiiviseksi peruskäsitteeksi niin biologiassa kuin elämänkatsomustiedossa  ja yhteiskuntaopissakin sekä hävittää lopullisesti siihen kertynyt  mystiikan ja pelkojen painolasti. Jokaiselle ihmiselle tulisi antaa oikeus ja asiantuntija-apua siihen, että hän voi kasvattaa sitä kohtaan sellaisen asenteen, että kun se väistämättä tulee kunkin kohdalle ennemmin tai myöhemmin, sitä tervehdittäisiin ystävänä ja lopullisen vapauden tuojana. Sitähän se jokatapauksessa on silloin lähtijälle.  Lottovoitto.

MJK