Unelmaa joka hetki
Ammattivalokuvaajien ”Hetki unelmaa” projekti on sitten
juhlallisella julkistamiskierroksella ja saanut ansaitsemaansa huomiota
muidenkin kun siihen osallistuneiden mielissä. Katsoin myös ajatuksella
huolellisesti kaikki siihen liittyvät julkistetut kuvat ja pohdiskelin
muutenkin kyseisen projektin ja siihen liittyvän työskentelymetodin merkitystä
nimenomaan ammattivalokuvaajan työnkuvan kannalta. Kuvat synnyttivät
monetasoisia ajatuksia.
Mielestäni valokuvaaja on niitä todella etuoikeutettuja
ammatteja, joiden on realistisestikin
mahdollista elää sekä toisten että omaa unelmaansa jokainen haluamansa
hetki, ei vain yhden projektin ja yksien mallien hetken. En tarkoita sitä, että
unelmaansa eläminen onkaan tarkoitus kestää 24/7, vaan sen on oltava
toivottavasti säännöllisesti valittavissa niin usein, että se suuntaa joka tapauksesssa
elämää positiivisesti. Jokainenhan tarvitsee kuitenkin myös ne rutinoidummat ja
vähemmät inspiroivat puurtamisaikansa, muuten nämä huippukokemukset eivät
eroittuisikaan. Ne raskaammat ja pitkäveteisimmätkin
suvantokaudet kun ovat sitä hintaa, joka on iloisesti maksettava lyhytaikaisten
täyttymyksen hetkien saavuttamisesta. Joku viisas sanoikin että vasta tyhjä
tila tekee huoneen asuttavaksi.
Ihminen ilman unelmia on kuollut. Mm. näillä sanoilla esittelin valokuvaajille yli 30 vuotta sitten VVI:n ensimmäisen aivan
oman koulutustilan, vanhan Tammelan Meijerin liiketalon, hankintaa ja
muokkaamista luokiksi ja studioiksi sekä majoitustiloiksi. Valtaosa siihen
käytetystä ajasta ja rahasta meni luonnollisesti niihin pakollisiin
rutiinitoimenpiteisiin ja hikiseen puurtamiseen, joilla se pysyi
käyttökunnossa, mutta juuri nekin hetket olivat elintärkeitä osia sitä aitoa
unelmaa, jonka se tila mahdollisti. Satojen valokuvaajien mahdollisuuden
vaikuttaa omaan ammatilliseen elämäänsä positiivisesti. Kaikkine iloineen ja
pettymyksineen. Minulle itselleni
koko tuo VVI:n aikani 1969 – 2009
oli selkeä sekä henkilökohtaisen, että myös kollektiivisen unelman realisointi.
Siis panoksen ja tuoton optimin suhteen etsintää ja
harjoittelua. Ulospäin ehkä vaihtelevalla menestyksellä, mutta omana
kokemuksellisena elämänkouluna
sekä raskas, että äärimmäisen antoisa. Erityisesti se osa jolloin joutui
sekä pohtimaan että toteuttamaan kasvatustyön vaativinta ja suurinta viisautta
vaativaa osaa. Eli käyttämään voimakkaitakin kieltosanoja vastaanottajalle elintärkeän
saavutuksen mahdollistamiseksi silloinkin, kun hänellä ei vielä ollut
riittävästi ymmärrystä niinkin voimakkaan välineen käytön välttämättömyyteen
hänen ilmaisemansa unelman saavuttamiseksi aikanaan. Eli vasta sitten kun hän on siihen itse kykenevä. Käytyään sinne johtavan kivisen tien,
jonka kuoppia kouluttajan on kyettävä viisaasti ja kulkijan voimien mukaan kaivamaan eikä tasaamaan
kohteelle oikea ja riittävä määrä.
Rakkauden ja tuen osoittaminen niillä keinoin ei ole kohteelleen
useimmiten mieleen, kuten jokainen omia lapsiaan kasvattanut on väistämättä
huomannut.
Katsoessani nyt jokaista ”Hetki unelmaa” näyttelyn kuvaa,
löydän niiden tekijöistä kaikkia niitä vaiheita, joita omaa unelmaansa etsivän
valokuvaajan tiellä on läpikäytävä. Osa tekijöistä ei vielä edes tajua omaa
osaamattomuuttaan, osa on saanut
tässä mahdollisuuden ylittää koko olemassaoleva entinen kyvykkyytensä,
joillekin tämä on ammatillinen
rutiinitehtävä hieman normaalia paremmin valmisteltuna ja toivottavasti
mahdollisimman usealle osallistujalle sellainen katalysaattori, joka saa hänet
pohtimaan oman ammattinsa
ainutlaatuista potentiaalia
unelmien täyttämiseen. Myös omiensa. Sitä että valokuvaajan on aina
mahdollisuus tavoitella unelmaansa, joka ei näiden mallien kohdalla useinkaan
ole edes mahdollista, paitsi unelmaansa muutettuaan.
Sensijaan valokuvaaaja ei pysty löytämään maailmasta
montaakaan muuta ammattia, joissa unelmaansa voi tavoitella yhtä hyvin eväin
kuin hän. Saa ansaita myös
elantonsa luomalla niin pysyviä ja
myöhemmin katsoessa toistettavissa olevia hetkiä ja muistoja ihmisten onnen ja tuskankin hetkistä. Sekä yksilöllisistä että
kollektiivistakin unelmista ja niiden täyttymyksestä tai joskus myös
tuhosta. Valtava vastuu kuvallisen
dokumentin visualisoijalle. Kuinka paljon ymmärrystä, viisautta ja rakkautta
tarvitaan monimutkaisen teknisen taidon lisäksi myös sisällöllisesti kestävän
ja samalla esteettisesti paikkansa ansaitsevan valokuvan synnyttämiseen. Kuinka moni ammatti vaatii yhtä laaja-alaista elämän, tiedon,
taidon tekniikan ja henkisen sekä visuaalisen harmonian jatkuvaa jokapäiväistä sekä omaa
opiskelua että saavuttamansa tason kauppamista edelleen joko ylpeydellä
tai toisinaan häpeälläkin
maustettuna. Kuinka monessa
ammatissa työn tekijä synnyttää lyhyessä ajassa tuotoksen, joka voi leimata
kohteensa vuosikymmeniksi, aikanaan jopa vuosisadoiksi ehkä.
Kuinka monessa ammatissa voi yhtä vapaasti päättää
ajankäytöstään ja muistakin työnsä
viitekehyksistä, luonnollisesti tyytyen samalla niihin muihin rajoitteisiin
joita kyseiset valinnat aiheuttavat. Mutta nekin valinnat on valokuvaajalle
edes tehtävissä. Lähes
tavaoittamaton unelma useimmille työelämässä toimiville ihmisille sekin. Kuten
myös se, että jokaiseen ammatilliseen tulokseensa on oikeus, mahdollisuus ja
velvollisuus vaikuttaa omalla persoonallisella tavallaan ja luoda tuotos, jossa
henkilökohtainen ”eskon puumerkki” on ikuisesti tunnistettavissa. Samalla kun on saanut valita mikä ja millainen se on. Monessako muussa ammatissa saa jokaisen
uuden toimeksiantonsa kohdalla tehdä kaikki ne omia kykyjään ja tavoitteitaan
sekä jopa unelmiaankin vastaavat valinnat joihin sitoutuu vapaaehtoisesti ja
koko sydämellään seuraavan työtuokionsa ajaksi. Saa mahdollisuuden ponnistella
kaikkien kykyjensä ylärajalla. Mitään parempaa mahdollsuutta sekä ammatilliseen
että inhimilliseen kasvuun ei mielestäni ihmiselle ole edes tarjolla.
Lisäksi se etuoikeus, että työnsä lopullisen laadun
lahjomattomana tuomarina saa lisäksi toimia useimmiten itse. Mikä mahdollisuus unelmiensa tavoitteluun. En suinkaan väitä että jokaisen pitäisi
valita juuri tämä tapa joka työssä ja joka päivä, mutta jo se tieto että se on
mahdollista, tekee tästä ammatista jotain ihan erityistä. Hänelle, joka sen
tajuaa, ja käyttää etuoikeuttaan elää jatkuvasti kaikki mahdollisuutensa unelmiinsa.
MJK
Viisaista sanoja Matilta, kaiken lisäksi vielä tosia. Otetaan vielä yksi otsikko.
VastaaPoistaValokuvaus - valheellista unelmaa pitkät hetket.
Tuskin on montaa ammattia (ei ainakaan minulle tule mieleen)kuin valokuvaus, jossa työn lopullinen tulos tulee niin helposti ja vähällä vaivalla kuin valokuvauksessa. Tämä voi aiheuttaa hirvittävän perspektiiviharhan oman kuvitellun ja todellisen osaamisen välillä. Osa valokuvauksen ammattilaisista (lähinnä tietysti nuorista) on samanlainen käsitys omasa osaamisestaan kuin Idolsin alkukarsinnassa itsensä nolaavilla. Suurelle egolle ei ole mitään katetta.
Istuessani yhden kauden (lähinnä tyhjän panttina sinänsä hyviä voileipiä syöden) kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa en voinut olla panematta tätä merkille. Tämän blogin pitäjälle asia ei ole vieras eikä yllättävä, mutta kaikki blogin seuraajat eivät ehkä ole sisäistäneet tilanteen onnettomuutta. Meillä valmistuu valokuvaajan nimikkeellä ihmisiä, jotka eivät saisi peruutettua bussia ulos tallista. Siis jos he olisivat vastaavilla taidoilla bussinkuljettajia.
Sama tunne tulee mieleeni katsellessani viime vuosien palkittuja valokuvaajia. Niin nuoria kuin alalla jo hieman kokemustakin (ja etisestään pullistunutta egoa) saaneita. Joillekin voisin vilpittömästi suositella suojatyöpaikaksi sanakirjan toimittamista. Sanakirja nimittäin on ainoa paikka, missa menestys tulee ennen työtä.