Sanojen ja kuvien synnystä, valokuva vai valintakuva osa 6 B.

 Osa 6 B.

Koska saamassani palautteessa blogista 6 kaivattiin  todellisia esimerkkejä jäsentelyyni käsitteistä valokuva/valintakuva,  seuraavassa niitä keskeisiä seikkoja, jotka mielestäni  räikeimmin jakavat kuvalliset kameralla tallennetut teokset jompaan kumpaan kategoriaan.  Kuvaesimerkit jätän edelleen pois, henkilökohtaisiksi ehkä koettavia kannanottoja välttääkseni. Mutta teen tässä parhaani verbaalisen havainnollistamisen keinoilla.

Seuraavassa  näitä ominaisuuksia mieleen tulleessa järjestyksessä.  Ainakin nämä asiat ovat todella helposti ja yksinkertaisesti  arvioitavissa  mistä tahansa kuvasta.

-       Valintakuvasta ei ole löydettävissä minkäänlaista  luonnollista tai edes loogista valon suuntaa, vaan sen valoilmaisu ja –kerronta on vain muodotonta sotkua. Tämä ilmenee  yleensä siten, että aiheen tai edes kuvaajan paikkaa ei ole mitenkään valittu, esimerkiksi miljööolosuhteissa ottamalla huomioon paikassa vallitsevia olosuhteita, kellonaikoja, valaisulähteiden vaikutusta, värilämpötilöja, valon suuntia ja voimakkuuksia. Ilmiö on siis sama, kuin jos kirjailija  kirjoittaisi tarinansa rungon, sitten leikkaisi jokaisen sanan erikseen ja yhdistäisi sanat uudelleen lauseiksi ja tarinoiksi täysin randomissa järjestyksessä.  Kaikki ainekset ovat siis samat, mutta tarina itsessään yhtä siansaksaa.  Kukaan toimittaja ei nimellään antaisi julkaista sellaista, mutta valintakuvaajallahan ei ole vastaavia oikeuksia sen jälkeen kun on toimittanut  sellaisen kuvan tilaajalleen. Siksi mielestäni niitä ei edes tule synnyttää. Yksi tyypillisimmistä  lehtikuvituksissa tähän johtavista ilmiöistä näyttää olevan se, että mitään kuvausohjausta tai edes lisävaloja ei käytetä,  se kun ei tunnu olevan muodissa. Kirjailijapuolella tämä tarkoittaisi sitä että käytössä olisi vain kaksivuotiaan sanavarasto ja siinä pitäytyminen olisi jotenkin kunnioitettavaa.  Minun mielestäni  alkeellista ja tyhmää. Mutta  yleisessä käytössä valintakuvaajilla. Niin miljöössä, kuin studio-olosuhteissakin. Valitettavasti.

-     Valintakuvista puuttuu siis myös jokseenkin kokonaan valoilmaisulle ominainen looginen ja harkittu muoto- ja kontrasti-ilmaisu.   Eli  vaikka  aiheen muoto muuttuu, sen eri tasossa olevien osien valaistus ei muutu, eli se ei tuo millään tavalla esiin  kolmiulotteisuutta. Ei tummuuden muutoksella, ei varjoilla, ei valon värin tai värilämpötilan gradaatiolla tai millään muullakaan kolmiuloitteisuutta havainnollistavalla  valo-tai valaisuvalinnalla.    Myöskään tavoitteellista vaaleuden ja tummuuden kontrastia ei valintakuvista ole juurikaan havaittavissa, eli  pääaihe uppoaa tummuusasteeltaan  jokseenkin totaalisti taustaan tai omiin, mutta eri tasossa oleviin muotoihinsa.  Silmiä siristäen, eli katselutilanteen valaistustasoa pudottaen se latistuu siis lähes tasaharmaaksi massaksi.  Samoin valintakuvista puuttuu ihan säännönmukaisesti  valon kontrastien eroilla saavutettavissa oleva kontrastisuus, eli pääasioiden korostaminen voimakkaamaalla kontrastilla tai edes terävyyserolla kuin taustalle jäävissä ja sinne tarkoitetuissakin alueissa.   Verrattuna jälleen sanailmaisuun, valintakuva on kuin tautofoniaa täynnä oleva tarina, joka kertoo kyllä asian, mutta jota kukaan ei jaksa lukea loppuun. Ja jossa mikään keskeinen osa tarinasta ei korostu sivuseikkoja  tärkeämmäksi.

-       Valintakuvan varjot ovat sekä muodoiltaan hallitsemattomia, että sijainniltaan  vain puhdasta kerrontaa ja viestiä sekoittavia.  Olen aina sanonut, että kyllä kuka tahansa saa aikaan, ainakin koulutuksen jälkeen, valaistun kuvan, mutta  valokuvaajan tuntee vasta varjon hallinnasta.  Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että valintakuvan  varjot ovat tummuudeltaan, muodoltaan, reunoiltaan ja heittosuunniltaan  täysin sekä hallitsemattomia  että suunnittelemattomia ja  kerronnallista tavoitetta  vailla. Eli valokuvailmaisun täysin keskeinen ilmaisukeino on selkeästi jätetty kokonaan huomioimatta.  Ei siis ymmärretty tai osattu.  Verbaaalipuolelta ilmiö voisi olla havainnollistettavissa vaikka siten, että  kirjailijan luoma elävä ja selkeä teksti esitetään auditiivisesti  painottaen sen volyymeja ja ääni-ilmaisua täysin sattumanvaraisesti.  Jolloin  sen laadusta ja tyylikyydestä ei ole jäljellä mitään.

-       Valintakuvan ainoaksi kuvalliseksi ilmaisukeinoksi on siis tunnistettavissa, nimensä mukaisesti, vain valinnat sommittelun ja laukaisuhetken suhteen. Hyvällä onnella nekin saattavat riittää kuvan tavoitteellisen viestin kömpelöön välittämiseen, mutta sellaisten valintakuvaajien, jolta puuttuvat nuo edellä esitetyt osaamiselementit, nämäkin valinnat  koostuvat yleensä siitä, että kuvat on otettu pääsääntöisesti seisovan kuvaajan silmän korkeudelta ja mitään perspektiivin tai liikkeen ominaisuuksia hyödyntämättä.  Puhumattakaan sisältöön vaikuttavista sommitteluelementeistä, esimerkiksi tärkeyssommittelusta, tai värisommittelusta.  Verbaalisen puolen esimerkillä havainnollistettuna tällainen kerronta voisi olla vaikka sellaista, että siinä on siis käytössä vain substantiivit ja nekin vain perusmuodossaan ja kaikki muut kielen sanaluokat  ja sijamuodot sekä sanajärjestyksen vaikutus käyttämättä.

Edellisen blogini synnyttämässä keskustelussa tuli esiin, erään päätoimiseksi videotaiteilijaksi siirtyneen mestaritason valokuvaajan tuomana,  myös minulle uusi mutta erinomainen kuvasisällöllinen kahtiajako  kuvituskuvat/huvituskuvat, joissa jälkimmäiset tarkoittavat sellaisia sivuntäytteitä, jotka eivät tuo mitään lisää tietoa,  tunnetta tai näkökulmaa  saman aiheen verbaaliseen osuuteen. Vaikka juuri sehän olisi ollut keskeinen peruste siihen, että valokuvaajaa on tarvittu kuvittajana.  Mutta tyytynyt rooliinsa huvittajana.  Kysymyksessä on siis tämän valintakuvan vähintään veli.

Tämä uusi yhdistelmä on minusta niin hyvä jäsennys, että varmaan palaan siihen myöhemmin.  Siihen liittyvää lähestymistapaa olenkin jo yli vuoden harjoitellut eräässä muussa kuvaprojektissani, jonka työnimi on ”masan kikat ja mokat”. Sekin valmistuu aikanaan ellei aikani sitä ennen lopu.

MJK