Alhaista vai ylhäistä koulutusta. Osa 3.

Aate vai ammatti ?

Koska tulossa olevan silmäleikkauksen takia joululukeminen ja kirjoittelukin on ollut melko vaivalloista, aikaa on jäänyt monentasoiseen mietiskelyyn. Pari viikkoa sitten herännyt koulutuksen olemuksen ja ytimen henkilökohtainen selkeytys, edes itselleni, on todella täyttänyt melkoisen osan valveillaoloa ja kyllä unityöskentelykin on siitä osansa saanut. Aihe tuntuu poikivan vielä useita kirjotuskertoja. Lähes rajattomasti.

Vaikka olenkin työskennellyt  noin 20 oppilaitoksessa kouluttajavastuun eri tasoilla, eri ryhmille monella eri kriteerillä  ja eri pituisina  jaksoina,  todellista ja syvää kokemusta minulla on vain eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa olevien aikuisten ammatillisesta koulutuksesta. Tosin sen kaikilta tasoilta. Ja kummaltakin puolelta kateederia. Muut ikä- ja tasoryhmät ovat olleet lähinnä vierailun luonteisia. Siksi mietteeni keskittyivät nyt  erityisesti siihen.

Olen myös käynyt lähes kaikki omat kouluttautumiseni tasan käänteisessä järjestyksessä.  Ensin toiminut ammatillisesti menestyksellisesti ammattialalla, usein myös  jatkanut sitä kouluttamassa ja lopuksi hankkinut myös muodollisen pätevyyden siihen.  Siis sekä ammattiini, että sen opettajana toimiseen. Järjestyksen järkevyyttä en ole pohtinut, eikä sillä enää olisi mitään merkitystäkään minun osaltani. Tapa näyttää kuitenkin edelleen jatkuvan.  Vakava kirjoittamisen opiskelu kun on edelleen alkuvaiheessaan vasta muutaman vuoden kestäneenä.  Ja alkaneena kaikkien aikaisempien vuosikymmenten tuhansien työni osana tuottamieni sivujen tekemisen jälkeen.

Tämä lähestymisjärjestys itse käymiini koulutuksiin, niiden 8 erilaiseen ja eritasoiseen tutkintoon, sekä sisällöstä ja laadusta vastuunalaisena ja opintosuoritusten lopullisena hyväksyjänä toimiminen reilusti yli kymmenessä eri tutkinnossa on antanut kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman koulutuksen kenttään ja erityisesti ammatillisen koulutuksen mielekkäisiin ja mielettömiinkin erityispiirteisiin. Niihin mahtuu todella otsikon  molemmat  ääripäät. Sekä detaljitasolla että laajemmin. Joitakin vaikkapa suunnilleen kronologisessa viitekehyksessä.

Varsinaiseen säännölliseen koulutusvastuuseen jouduin ensimmäisen kerran silloin, kun menin senhetkisen opinahjoni rehtorille perustelemaan, miksi saamamme koulutus ei millään mittarilla ollut alan työelämän todellisuuteen relevanttia. Hänellä oli valta päättää seuraavan lukuvuoden tuntiopettajat sekä linjavastaavat, joten työelämäkokemukseni näyttöjen perusteella hän määräsi minut hoitamaan sen tontin.  Ja vastaamaan se sisällöstä.  Se periaate seurasi mukanani sitten  tähän päivään asti. Opettajakoulutuksen puute oli siihen aikaan ammatillisessa koulutuksessa enemmän etu kuin este.  Nykyään se voi olla sekä että.

Vaikka tuosta tilanteesta on jo vuosikymmeniä, kovin paljon näen ja kuulen eri koulutusyhteisöissä opiskelevilta  kyseisen työelämälle vieraan sisällön ja suoritusprosessin ongelman olevan edelleen yksi keskeisimmistä  puutteista. Alasta riippumatta.  Oppijoita ajatellen  vähintään alhainen teko.  Mutta virallisessa koulutusjärjestelmässä kaikki keskeiset, mutta tekemättömät parannukset, hautautuvat ryhmävastuun loputtomaan kaivoon.  Siksi useiden tuntemieni alojen työelämän ammatillisen koulutuksen puuttuva työelämävastaavuus lienee isältä pojalle periytyvä ammatillinen kirous. Kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sen korjaamiseksi olen usein nähyt  yritettävän sellaista ratkaisua, että opiskeltavan alan työelämän silloinen kellokas tai muuten mediaseksikäs  osaaja on kutsuttu oppilaitokseen  luennoimaan tai joskus jopa vetämään lyhyt jaksokin. Vastuullisille  se on helppo ja suosiota lisäävä menetelmä. Mutta kohderyhmän useimmille  pelkkää melua ja oppimiseen käytettävissä olevan ajan varastamista heiltä.  Vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuvan ja kalliisti laskutettavan alan kongressin  statustäky ei  varmasti ole, joitain äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta, se tapa, jolla osaamiseen perustuva ammattitaito onkaan rakennettavissa.  Selvitin  kerran, asian tutkimiseksi,  kaikkien  julkkisgurun  luentopäivään osallistuneiden perustasoisten, mutta työelämässä jo leipänsä ansaitsevien  kuulijoiden lopullisen arvion kuluttamansa ajan hyödyllisyydestä. Ylivoimaiselle enemmistölle  päivä oli viihdyttävä, mutta omassa ammatillisessa kehittymisessään vakavasti huomioon otettavia hyödynnettäviä seikkoja  ei ollut muistissa ainuttakaan. Niiden kokeilemisesta todellisessa työtilanteessa puhumattakaan.  

Viihdytys  ja koulutus kun ovat täysin eri asioita.  Viihdyttäjän vastuu kun on lyhyt hetkellinen olotila tai nauru, mutta kouluttajan vastuu on koko kohderyhmänsä loppuelämän keskeiset ammatilliset valinnat. Vastuuttomuutta puolestaan on valita ja palkata  kummankin roolin  toteuttajat ilman heidän perusteellista valmentamistaan omaan osaansa.  Roolinsa, merkityksensä kohderyhmälle ja vastuunsa määrän ja luonteen selvittämistä.  Ja sama valmistelu kuulijoille. Juuri ne jäävät useimmiten tekemättä.  Ja kirous jatkuu.

Siitä lisää ensi kerralla.

MJK 

Alhaista vai ylhäistä koulutusta? Osa 2.

 ”Siihen aikaan kun isoisä filmille kuvasi.”

Tämän Timo Suvannon filmityöskentelyä havainnollistavan blogin aihepiiri herätti netissä monenlaista ilmaa ja kommentteja filmiajan erilaisista osaamisista.  Jouduin itsekin pohtimaan niiden merkitystä, koska minutkin oli mainittu siinä viestinnässä.

Omaa kantaani pohdittuani päädyin tulokseen, että filmiajan ammatillisen sensi- ja densitometrian  teorian ja käytännön hyvä ja laaja-alainen hallinta helpottaa kyllä ihan olennaisesti myös digitekniikan kuvamaailman hahmottamista ja erityisesti sen ammattitaitoista soveltamista.  Ja luonnollisesti ihan valtavasti myös digimaailmasssa käyettävien graafisten kuvajaisten ja käyrien siirtämistä laadukkaan kuvan perusrakenteluun.  Ja lisäksi kyvykkyyttä opettaa ja havainnollistaa kummankin menetelmän käyttöä seuraavalle valokuvaajasukupolvelle. Valittavaksi oman ilmaisunsa tuotantovälineeksi.

Mutta välttämättömiä ne matemaattiset suureet ja laskelmat eivät enää ole, mitkä filmiaikana olivat jokseenkin pakollisia kunnollisen painokelpoisen jäljen ja teknisesti moittettoman kuvan tuottamisessa. Kuvauskaluston kehitys on kuitenkin johtanut nyt siihen, ettei niitä välttämättä tarvita enää tullakseen ainakin alaa pinnallisemmin osaavien tai sellaisten asiakkaitten korottamaksi valokuvaajaguruksi. Painopiste kuvan arvottamisessa on siirtynyt jo vuosikausia sen sisällön, idean ja aiheen kunnioittamiseen, moittettoman tekniikan väistyessä lähes täysin pakollisen ominaisuuden luettelosta.  Sinne on kyllä jäänyt kosolti sellaista pakollista muutakin taitoainesta, joka pitää lahjattomat ja laiskat poissa alan todellisen osaamiskärjen tavoittelusta. Mikä luonnollisesti onkin ikuinen todellisuus. Poikkeavaa osaamista kun saavuttaa vain poikkeavilla ponnisteluilla.

Myös kuvaajien pitkäjännitteisyys on havaintojeni perusteella seurannut nykyisen instant maailman trendejä, ja valomittausosaaminenkin taantunut ohoeikutasolle.  Siihen on liian aikaista vielä ottaa kantaa, onko tämä kehitys hyväksi vai pahaksi  kuvan lopulliselle viestille ja käytölle. Hyvää siinä ainakin on kuvaustapahtuman yleistyminen aina vain laajempien kansalaispiirien normaaliksi käyttäytymismuodoksi.  Pyramidin huippu kun voi nousta entistä korkeammalle vain kyllin suuren pohjapinta-alan mukaan. Minäkin tiedän jo useitakin arvostettuna valokuvaajana itsensä elättäviä, joiden kuvallinen ura on kasvanut vain omasta kuvaamisesta ja ilman päivänkään muodollista alan koulutusta. Ja ovat myös hyviä ammatissaan.

Digikuvausprosessin nykykalusto on jo sillä tasolla, että sen varsinaisesta teknisestä toiminnasta ei juurikaan tarvitse olla perillä, kunhan jaksaa lukea laitteensa käyttöohjeet huolellisesti ja ymmärtää niissä olevan kielen. Siitä käyttöohjeiden uuskielestä onkin tullut jo melkein yhtä monimutkaista insinööritiedettä, kuin aikanaan oli filmien ominaiskäyrät ja kehityskemikaalien gamma-aikataulukot.  Tosin minusta tuntuu, että suhteellisesti vielä harvempi kuvaaja hallitsee edes kameransa koko kapasiteetin, kuin filmiaikana koko tuotantoprosessin. Digitaalisen jälkikäsittelyn valtavasta maailmasta puhumattakaan.  Itsekin oletin, että kun hankin manuaalikäyttöisenä markkinoitavan ammattilaisdigikameran, selviäisin ajan, aukon ja herkkyyden, sekä värilämpötilan hallintakiekoilla, mutta sen muun menun hallinta niidenkin tarkoituksenmukaiseksi kuvaustilannekohtaiseksi säätämiseksi vaati 320 sivuisen oppaan  huolellisen tutkimisen ja kymmenien itselleni uusien sanojen ja käsitteiden selvittämisen. 

Varmaa siis kuitenkin edelleen on, että kuvaajavirtuoosiksi  kasvaminen on  pitkällisen ja monitasoisen itseopiskelun ja koulutuksenkin takana, vaikka jonkintasoisen tuloksen synnyttäminen, jopa painokelpoisena, onkin varmistettu nykylaitteiden lähes pakollisilla automaattitoiminnoilla.  Olipa sitten kysymys filmikuvauksen tai digikuvauksen huippusaajasta.

Selkeää lienee kuitenkin se, että kaupallisen kuvausyrittäjän valinta tekniikan suhteen on jo pelkistä kannattavuustavoitteista  ja ajankäytön paineista johtuen vain ja  ainoastaan digitekniikka. Filmitekniikka tarjoaa sensijaan vaativan ja mielenkiintoisen, lopputulosta ajatellen, vaihtoehdon kuvailmaisua intohimonaan harrastavalle.  Huippuluokan lopputulos on saavutettavissa kummallakin tekniikalla. Useimmissa suuntautumisaloissa valokuvauksen rajattomassa kentässä on tilaa valita kumpaa haluaa käyttää silloin, kun itse lopullinen valokuva on prosessin tavoite, eikä viivan alle jäävä verotettava tulo.

Siksi minusta on erinomaisen tärkeätä ja lohdullista, että myös meitä filmityöskentelyn syvällisesti halitsevia ja sen oppeja ja tietoutta mielellään jakavia on edelleen hengissä ja hopeakuvan lumoihin joutuneita, heidän sitä halutessaan, opastamassa. Meille puolestaan kohtuullisen syvällinen digiteknikan tuntemus on myös oiva lisäarvo tämänkin, massojen kokemusmaailmasta jo kadonneen, kansanperinteen siirtämisessä uusien kuvaajasukupolvienkin elämykseksi ja iloksi.  

MJK

Alhaisin vai ylevin koulutus? osa1.

Huolimatta siitä, että olen vuoden päästä toiminut kouluttajana tasan 50 vuotta, alan ilmiöt jaksavat aina uudestaan hämmästyttää minua. Tällä kertaa useita erilaisia pohdintakohteita.  Sarja niistä alkaa tästä. Ne aiheuttavat paljon omaa pohdintaa, mutta myös selkeyttävät näkemystäni koko koulutusilmiöstä ja sen roolista.

” Toisen työn ottaminen kouluttamalla sen tekemiseen osaamattomia, on alhaisin mahdollinen teko.”

Tämä on suora lainaus hiljan saamastani sähköpostista. Joka väittämä levisi pari päivää myöhemmin saman henkilön toimesta laajalti myös somessa. Täysin aiheetta.  Lähettäjä ilmaisi tarkoittaneensa tällä juuri omaa ammattiaan, lehtikuvaaja, sivuavan koulutuksen  toteuttamista.  Hän myös löysi julkaisussaan sekä siihen että peräti muutaman kolleegan itsemurhaankin syylliseksi erityisesti vain yhden saman lähettäjän erikoisalaa sivuavan kouluttajan ja  yhden julkisen koulutuspäivän puolikkaan.  Sekin muualla kuin Suomessa.  Ja myös minut osasyylliseksi, koska näen asian kokonaisuutena ja hänen tällaisen tulkintansa siitä  liian yksipuolisena ja loppuun harkitsemattomana.  Tarpeettomana julkisena ja vääränä pahantahtoisena vastuuleimauksena koko lehtikuvaajan ammatin alasajosta vain yhden henkilön oman koulutustoiminnan  sivuaiheena. Huomioimatta lainkaan sitä Suomenkin todelisuutta, että maassamme koulutetaan yhteiskunnan varoilla pääosin työttömiksi vuosittain n. 600 uutta valokuvaajaa ja vähintään saman verran vähintään sivutoimisia toimittajia, joiden journalistisiin oppiaineisiin kuuluu lehtikuvaus. Ja lähes kaikilla heistä on se käsitys, että heidän muodollisella tutkinnolla vahvistettu taitonsa riittää myös lehtikuvaajan työtehtäviin.  29 valokuvausta yhtenä pääaineenaan opettavan oppilaitoksen ja yli sadan valo- ja lehtikuvaajakouluttajan työn seurauksena.

Minulle sensijaan tämä koulutustoiminnan  outo, mutta aivoja stimuloiva tulkinta, herätti paljon tarpeellista ja avartavaa pohdintaa. Koska aloitin suoralla lainauksella, jatkan suoralla otteella osasta vastauskirjettäni hänelle.

(lainaus alkaa)

”tämän vastauksen jälkeen en enää osallistu tämän aihepiirin keskusteluun kanssasi, koska olet ilmeisesti sulkenut aivosi väistättömältä yhteiskunnan kehittymiseltä. Sinulle ehkä vain muuttumiselta.”

“ Tämä medioiden digitaalisaation juna on porskuttanut ja tulee sen yskimättä tekemään edelleen, vaikka kaikki Suomen lehtikuvaajat kahlehtisivat  itsensä sen raiteille. Niinhän se teki jo silloinkin kun alaltasi hävisi muutamassa vuodessa Suomesta yli 20,000 työpaikkaa, kaikki käsin-ja konelatojat, valolatojat, kuvalaborantit, asemoijat, kemigrafit, retusoijat, puhtaaksikirjoittajat, kirjanpitäjät, puhelinvaihteen hoitajat, telefaksin -foton hoitajat, toimituksen autokuskit, pakkaajat, ilmoitusmyyjät, päivälehtitaittajat, oikolukijat, graafiset kuvaajat, painopinnan valmistajat ja asioiden todenperäisyystarkastajat. 

Näistä ammateista useimmat on siirretty juuri tämän päivän, minunkin mielestäni, onnettoman ammattitaidottomille, kuvaaville ja taittaville toimittajille, mutta ei se ole heidän vikansa, eikä sen takia heitä pidä edes yrittää motittaa yhden journalismin keskeisen alueen ja -taidon ulkopuolelle. Eikä se olisi mahdollistakaan.  Sama karsiva kehitys tulee olemaan kylmä totuus myös kuvajournalismin päivittäisessä työprosessissa.  Tekninen kehitys tulee edelleen kehittämään valokuvaus- ja 3D tekniikkaa sellaiseksi, että pelkkien perinteisten teknisperustaisten valokuvaajataitojen varassa ammatissa selvitä yrittävälle kyyti tulee olemaan enemmän kuin jäätävää, Se ei ole kenenkään vika, eikä sitä tule mikään voima maailmassa kykenemään vastustaa.  Ainoa vaihtoehto tulee yksilötasolla olemaan itsensä sopeuttaminen ja valmentaminen tulevaan työmarkkinatilanteeseen ja nimenomaan siellä vaadittaviin valmiuksiin. Niistä keskeisin tulee pomminvarmasti olemaan teamityöskentelyssä vaadittavat sosiaaliset taidot. Luonnon valinta tulee empimättä karsimaan tuleviin väistättömiin muutoksiin sopeutumattomat yksilöt pois tästä ravintoketjusta. Mikään edellämainituista ei tule poistamaan loistavaan kuvajournalismiin kykeneviä poikkeusyksilöitä, heidän työskentelykanavansa vain muuttuvat, kuten ansaintamenetelmänsäkin. Ja varmasti heidän lukumääränsä tulee olemaan erittän pieni prosenttiosuus koko mediakentän populaatiosta. Niinhän se on jokaiselle muullakin alalla. Erkoisosaajia on erikoisen vähän. 

Tuo luokittelusi siitä, että aina uudempi koulutus on alhaista ja pahan tekemistä muille samalle alalle aikaisemmin koulutetuille, menee kyllä pullon tai pillerin piikkiin, noin tyhmä et todellakaan ole. Tuolla perusteella jokainen oman alansa ajanmukaista ja enemmän kuin tarpeellista  selviytymisvalmiutta kolleegoilleen jakava olisi selkeä yhteiskunnan vihollinen, vaikka kaikissa kulttuureissa juuri he ovat enemmän kuin tarpeen oman yhteisönsä tulevaisuuden selviämistaistelussa.  Ehkäpä sinun kannattaisi vielä kerran pohtia kantaasi siihen, mikä on sellaisen toiminnan moraali, jossa ihminen yrittää pysäyttää ajan pyörän ja vaatii muitakin tekemään sen. Mahtaako sillä olla joku yhteys siihen, että huomaa oman toimintansa olevan alansa nykyisiin vaatimuksiin riittämätöntä?  Ikiliikkujankin suunnittelulla on enemmän mahdollisuutta onnistua.

Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella

MJK “    

(lainausote päättyi)

Kaikki ammatillinen koulutus tähtää  opiskelijalleen tulevan työelämäpaikan varmistamiseen.  Ja useimmiten samalla väistämättä myös jonkun aikaisemmin koulutetun syrjäyttämiseen, aikanaan. Tai ainakin vapauttamiseen työelämän oravanpyörästä. Ja tapahtuen aina kullakin alalla olevan globaalin kehityksen ehdoilla.  Sellaisten, joille valtiovallankaan toimenpiteet  eivät ole edes hidaste. Joskus tosin etu tai haitta. Hyvin rajoitetun ajan. Täysin alasta riippumatta. Jokaisessa ammatissa ajantasakoulutukseen osallistuminen on työelämässä jatkamisen elinehto. Ei siis vältettävissä oleva valinta.

Keskustelun aloittaneen oudosta perspektiivistä tarkastellen myös parhaat koulutuspaikat ja parhaat opettajat olisivat sitten luonnollisesti ne moraalisesti kaikkein alhaisimmat  väärintekijät.  Hehän tuottavat parasta saatavissa olevaa uutta osaamista työelämän tarpeisiin.  Joka silloin väistämättä tarkoittaa myös kyseisiä alan töitä tekevän mutta jo jälkeenjääneen tai muuten sopimattoman aineksen leipäpuun tyrehtymistä.  Jokaisessa tavaratuotannon ja palvelujen kilpailutilanteessa. Myös koulutusalan. Tuolla ajattelutavalla kaikki se kehitys, mitä jokainen ala tarvitsee omassa tulevaisuudessaan, on ollut moraalitonta ja rikollista aikojen alusta asti. Silloinkin kun kyseisen syytteen esittäjä omaa työelämäosaamistaan varten opiskeli.  Mietin myös miten on käynyt sellaisen alan tai maan, jossa kerran jo opittuja ammatteja uudistava koulutus on kielletty.  Tai joissa yhteiskunnallinen määräysvalta perustuu jo kauan sitten menneen maailman arvoille ja rajoitteille. Siitä meillä on päivittään selkeitä havaintoesimerkkejä tämän päivän poliittisissa ja pakolaisongelmissa.

Sensijaan mielestäni oman koulutusalansa ja siihen johtavan opintoreittinsä vapaa valitseminen nimenomaan omien intohimojensa ja edellytystensä mukaisesti, on eräs ihmisen perusoikeuksia onnellisen ja harmoonisen elämänsä tavoittelussa. Jonka tulosta on sitten jatkokoulutuksella muokattava ja kehitettävä säännöllisesti koko loppuelämänsä. Yhä useammin se tulee tarkoittamaan yhtä tai kahta alan vaihtoa tai vähintään se uudelleen muotoilemista oman työuransa aikana.

MJK

Alottaisiko myös valokuvablogin?

Sykysn tullen aloitin taas tämän talven kirjoitusopinnot.  Ryhmään pääsemisen ehtona on selkeä muisteluprojekti, kuten aikaisemminkin.  Tällaisen suunnitelman kanssa työskentelen tämän talven. Pohdin nyt sitä, julkaisisiko sen etenemistä myös blogisarjana.

MUISTOT  KIRJAKSI  KURSSIN  TYÖSUUNNITELMANI,    SYKSY- TALVI  2015-16

Matin suunnitelma.  Työnimi: ”Matin kikat ja mokat”.

Vuoden päästä olen toiminut ammattivalokuvaajien ja parin muunkin visuaalisen lähiammatin kouluttajana, nykyään erityisesti heidän jatko-opintojensa  tutorina ja kansainvälisten  laaturankkausten ohjaajana 50 vuotta. Sitä jatkan edelleen lähes  täysipäiväisesti.  Saman ajan olen toiminut myös mainosvalokuvaajana, lähivuodet enää vain sellaisissa monimutkaisissa ja –tasoisissa kuvausprojekteissa, jotka on voitu yhdistää samalla myös  koulutusryhmieni jatkokoulutustilanteiksi.  Esimerkiksi teimme tänä kesänä yhteensä 11 hengen teamin kanssa viikon projektina Lapissa kansainväliset lanseerauskuvat kolmesta uudesta korusarjasta.   Osuuteni siinä oli jo ikänikin takia  luonnollisessti enää koossapitävä ja teknis-henkisenä tukena toimiva taustaresurssi.

Näistä eri vuosikymmeninä suunittelemistani erilaisista ja –tavoitteisista kuvausprojekteista vuodesta 1967 lähtien on kertynyt suuri kokoelma erilaisia tilattuja ja julkaistuja asiakaskuvia, jotka olen nyt kerännyt ja valinnut niistä 150 sellaista, joiden viestinnällisen tarinan, tavoitteet ja teknisen toteutuksen erityismenetelmät haluan myös kirjoittaa ”testamentikseni” sekä yli 500 ammattilaisoppilaalleni, että erityisesti biologisille omille jälkeläisilleni, joille kerään kyseisen uuden kirjakokonaisuuden tuotokset valmiiksi originaalikansioksi sitä mukaa, kun kunkin kuvan tekstiosuus harjoituksenani valmistuu.

Oletan, etten elä niin kauan, että kokonaisuus lopullisessa määrässään ehtisi valmistua painokuntoon, joten toimin siten, että valmistan kunkin erillisen kuvakertomuksen koko ajan lopulliseen taittoon ja aineisto on sitten haluttaessa pantavissa hyvin pienellä viimeistelymuokkauksella suoraan painokoneeseen sen jälkeen, kun minun aikani loppuu, kirjoitustyön ollessa luultavasti edelleen kesken.  Tällä samalla toimintaformaatilla jatkan edelleen loputtomasti viime  talven ”Vaarin veneet kertovat”  kirjaprojektiani.  Sehän kertoo perheeni  ja rakentamieni veneitten historiaa ja tekniikkaakin vuodesta 1954 alkaen.  Edelleen jatkuen. Nyt minulla on työn alla tyttärenpojalleni perinnöksi ehkä jäävä, jo yli 100 vuotias klassikkoalus, jonka kunnostus aikansa tyyliesimerkiksi on myös loppuelämäni työkohde.

Molempia kirjojani jatkan siis niin kauan kuin voimani ja ajattelukykyni riittävät. Ja uusia tapahtumia molempiin teoksiin syntyy kerrottavaksi edelleen.  Kummastakin kirja-aihiosta saatetaan ottaa vaikkapa välipainos, jos tarvetta  ilmenee.  Tällä tämän talven projektikirjalla on jo jonkun verrankin alustavia ennakkotilauksia, mutta en ole halunnut sitoutua määräpäiviin, tai edes vuosiin, tarpeettoman stressin välttämiseksi.   Kirjojen varsinainen merkitys minulle kun on myös henkilökohtaisen alzheimerdementian viivästyttäminen.

Tämänkertaisen  kirjoituskurssin tarkoitus ja merkitys minulle on kaikenlaatuisen kirjallisen ilmaisun kehittäminen ja ymmärtäminen. Loputon opintie sen suhteen.  Ne tuhannet sivut, joita olen työni puolesta elämässäni kirjoittanut, ovat häpeällisen kömpelöitä  ja usein viestinnälliseltä tasoltaan kovin vaikeaselkoisia. Ja kieliopillisestikin virherikkaita. Valitettavasti.  Minulle ja erityisesti lukijoille on tärkeätä, että jälkeeni aikanaan jäävät lopulliset ajatus- ja ajankuvani olisivat selkeämpää ja mielenkiintoisempaa luettavaa.

Se asia, on vielä päättämättä., olisiko samalla syytä julkistaa näistä tarinoista esim. blogisarja, jotta muutkin ammattikuvaajat saisivat halutessaan lukea kerrottaviksi jo valitsemieni  kuvien ammatillis- historialliset  taustat.    Kikkoineen ja mokineen.    

MJK

Tarkasti matemaattisia seikkailuja ja visuaalisluovaa kirjanpitoa. Hyvästit digitunteille loppujakso.

Pääsin vasta nyt, lähes parikymmentä vuotta digitaalisen kuvankäsittelyn fotarien työvälineeksi vakiintumisesta, havainnoimaan ja sisäistämään sen päivittäiskäytön mahdollisuudet taitavissa käsissä. Tähän asti useimmat näkemäni digikuvajaiset ovat olleet joko valokuvauksellisesti puolimatkaan jääneitä tai kömpelöitä erikoisuuden tavoittelu yrityksiä. Filmityöskentelyn tämän päivän huipputasoa en sitten olekaan nähnyt. Tai ainakaan tajunnut sitä katsovani. Mutta  sen aikaisemmista vaiheista tiedän riittävästi. Valtaosa niistäkin kun valitettavasti on ollut samantekeviä.

Tätä digi- tai analogista kuvantamista ja sen vaikutuksia muuhun elämisen tasoomme pohtiessani olen päässyt nyt henkilökohtaisen kantani suhteen rauhaan. Tällä hetkellä oma käsitykseni siitä on suunnilleen seuraava:

Kehittyminen kumman tahansa työskentelytavan mestariksi on pitkä ja raskas polku, useimmille käymätön. Vaatimukset poikkeavan laadukkaan lopputuloksen suhteen ovat monessa suhteessa yhteneväiset ja myös erilaiset. Niin myös niillä saavutettava lopputulos, niitä mihinkään arvojärjestykseen asettamatta.  Keskeisin ero onkin juuri matkassa, ja erityisesti sen aikana koettavissa tunteissa.  Syy jonka vuoksi juuri aloitinkin tämän aiheen pohdintani. Siitä tiivistelmä blogini otsikossa.

Jos ohitan tässä blogissa oman intohimoni, visuaaliskerronnallisen valaisutyöskentelyn, muita merkittäviä erovaisuuksia on silti aivan riittämiin.  Molemmissa tekniikoissa ne vaativat huipputasolla yhtä paljon harjoittelua ja erityisesti kokemusta määrättömästi. Harkittua tavoitteellista käsi- ja aivotyötä satoja tai tuhansia tunteja, riippuen tavoitelaadusta ja lähtötasosta myös.  Kummassakin huippulaatu on mahdoton saavuttaa ilman erittäin vankkaa visuaalista ja viestinnällistä pohjasivistystä. Ja sen jatkuvaa kokemuksellista kehittämistä. Siihen digimaailma tarjoaa ennen näkemättömät mahdollisuudet jokaiselle.

Jokapäiväiseen asiakastyöhön riittävä taso onkin sitten vain valinta- ja ahkeruuskysymys. Siihen digiteknikka on tuonut, pääsääntöisesti laiskoille ihmisille, liian yleisesti myös ammattilaisten käytössä olevan oikotien.  Helpon tien päässä olevine vaatimattominen tuloksineen ja tyydytyksineen.  Kukapa koneen suorituksista syvällisesti pääsisikään nauttimaan.  Tämän päivän kamerat ja kuvankäsittelyohjelmat kun ovat kehittyneet teknisesti niin taitaviksi, että ovat vieneet valokuvaajan tavoittamattomiin sen taikahetken, johon osa lajin tunnepohjaisesta hienoudesta tiivistyi.  Ja latistaneet myös jatkokäsittelyn tunnekokemukset kirjanpitotoiminnan tasolle. Visuaalisista lisämahdollisuuksista huolimatta.

En siis halveksi tässä kirjanpitoa, vaan totean sen prosessin olevan tiedon tarkkaa luettelointia ja järjestämistä, joka vaatii huomattavan määrän aivotoimintaa ja vaikeidenkin yhtälöiden soveltamista ja hallintaa. Kuvankäsittelyssä vielä lisättynä visuaalisten elementtien hahmottamisella ja valintaprosessilla.  Vaativaa työtä, jota arvostan kovasti, ja siinä huipulle pääsevä on kiistatta todellinen taiteilija ja työn sankari. Mutta sitten on se mentaalinen ja usein myös vahvuus puoli, jota digitekniikalla kuvaava ei tarvitse, eikä se siksi ehkä kehitykään muunkaan elämisen mausteeksi.  Siinä suhteessa digin keskeinen ominaisuus, ”oho eiku” on hyvin kaksiteräinen miekka.  Järkyttävän laaja valotusvara raw formaatissa ja kaiken korjattavuus, lisättävyys, poistettavuus sekä uusittavuus kuvankäsittelyssä pitää useita stressitekijöitä kyllä loitolla, mutta estää  samalla sen vastuullisen kehitysprosessin, joka hopeakuvan huippulaatua aina edelsi.  Kykyjä ja kokemuksia joiden soisin olevan edelleen osa kuvantajan elämysmaailmaa.  Myös valotyöskentelyn osalta.

Oma matematiikkansa ja tekninenkin virtuositetti filmiaikakauden huippukuvia kyllä edelsi, sitä monimutkaisempi, mitä vaativanpia visuaalisia ja kerronnallisia tavoitteita kuvilla oli, usein asiakaslähtöisesti.  Laadukkaan latentin valotuksen aikaansaaminen filmille ja kopiomateriaalille oli ja on edelleen jatkotyöskentelyn kivijalka. Mikään osa siitä ei ole uusittavissa laukaisuhetken jälkeen ja ja tieto sen onnistumisesta on saatavissa pääsääntöisesti vasta silloin kun itse  kuvaustilanteesta ei ole enää mitään korjattavissa. Aikansa huippudiafilmille, Kodacrome, kuvattaessa Suomessa vasta 2-3 viikkoa laukaisun jälkeen. Siksi täydellinen valotusmuuttujien hallinta toi  kuvaukseen aivan oman sellaisen lisämomentin, jota digissä ei käytännössä edes ole, tuskinpa kaivataankaan.  Se toi kuitenkin kuvaamiseen oman makunsa ja jännitteensä. Nimenomaan ammattilaisille, sillä ainuttakaan vajavaista tekniikkaa korjaavaa toimenpidettä asiakastyöhön ei ollut tehtävissä kehitysprosessin jälkeen.

 

Erityisesti dialle ja vaativassa asiakastyössä yleistä monivalaisu- ja valotustekniikkaa käytettäessä hallittavaksi pakollisten teknisten muuttujien määrä oli hurja. Valotus oli oltava kuvan pinta alan jokaisella neliäsentillä  1/3 aukon tarkkuudella  tavoitteellisesti oikea ja samalla lopullinen. Siihen pääsemiseksi  kaluston piti olla täysin trimmissä ja kalibroituna myös omaan silmään.  Värihallinta käsitti esim: emulsiotestit, resiprookkitaulukot ja –testit,  objektiivien korjaussuodatukset, värilämpötilan ja värivirheen korjaukset ja muunnokset, valaisinten välähdysaikojen korjaukset., latenttiajan värisiirtymät, toimintalämpötilan balanssoinnit, laboratoriokohtaisen virheen eliminoinnit  ja  kuvauspaikan värihäiriöiden poiston.  

N. 70 tarkkuussuotimella kuvaustilanteen kameralaukussa ja huolellisilla omilla testimuistiinpanoilla varustettuna pääsi sellaiseen tilanteeseen, että myös laukaisuhetken visuaalisille valinnoille riitti aivoenergiaa. Jatkona olikin sitten se jännittyneisyyden täyttämä odotus kehitysprosessin kestäessä, useimmiten päivän–pari. Ja palkintona kunnolla tehdystä työstä ilon ja ihastuksenkin tunteita lopputuloksen tyydyttäessä asiakasta ja itseäkin. Ja sitten se seikkailu oli ohi. Ja mieli avoinna seuraavaan koitokseen.

Juuri niitä tunteita joiden synty digityössä joko puuttuu kokonaan tai syntyy pieninä, lähes huomaamattomina  palasina käsittelyprosessin edetessä.  Ja tavallisimmin myös keskeytyessä silloin, kun kyseisen tuotoksen hieromiseen ei enää voi tai kannata käyttää maksullista työaikaa.  Jäljelle jää ainakin pieni ahdistus siitä ,mitä vielä olisi ollut tehtävissä lopputuloksen parantamiseksi.  Kesken jäänyt prosessi mieltä ja tunteita kuormittamassa. 

On makuasia, haluaako olla huolellisesti pedatusta ja jo toteutetun seikkailun tuloksesta  ihastunut ja usein yllättynytkin, vai vuorokausia koneen valoa tuijottaen  nakerretun kollaasin  ylpeä esittelijä.  Huippumiehiä kumpikin.  Joku tapa sopii toiselle se toinen toiselle.  Molempien suvereeni hallinta on oikeaa huippuammattitaitoa. Liian iso pala useimmille. Siis kannattaa iloita siitä, minkä on valinnut. Siinäkin on haasteita loppuelämäksi.

MJK

Hyvän ja pahan tiedon puu. Hyvästit digitunteille 4.

Olin pitkän viikonlopun virikekylvyssä,. Aloitin Kirjamessuilta ja lopetin Ammattivalokuvaajien syyspäiviin.  Nyt riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Joitakin esimerkkejä:

Ihmisen sielua etsitään hänen päästään edelleen. Tutkijat kertoivat kirjassaan nykyisen aivokuvantamisen tarkkuudesta. Henkilön toimintaan vaikuttavat uudet valmiudet  näkyvät hänen aivokuvissaan jopa jo 2 viikon harjoittelun jälkeen.  Ja niiden käyttämättömyydestä aiheutuva häipyminen sieltä suunnilleen yhtä nopeasti.  Harjoitus tekee mestarin. Nyt todistetustikin.  Tässä aivojumpassa minusta on merkittävää  esimerkiksi se tieto, että alzheimerintorjunnassa  toistojen jatkaminen ei auta läheskään yhtä paljon, kuin koko ajan itselle uusien ongelmien ratkaisu. Tätä on tutkittu esimerkiksi vertaamalla  eläkkeelle jäävien taksikuskien aivokuvia vastaaviin bussikuskeihin.

Toinen nyt todistettukin inhimillinen kysymys on se, että äidin tunteilla, tiedoilla ja kokemuksilla  lapsensa sikiövaiheessa on näkyvä ja pysyvä jälki myös jälkeläisen mielessä. Joskus tosin menee vuosikymmeniä, ennen kuin hän se halutessaan onnistuu löytämään. Hyvin lohduttavaa oli myös tieto, että tällainen syntymää ennen pesiytyneen  henkisen geenivirheen vaikutus on usein neutraloitavissa lapsuusajan ympäristön korjaavilla vaikutuksilla. Melkoinen vastuu vanhemmilla muutaman vuoden ikävuoteen asti. Minua jäi kovasti mietityttämään sellainen varhaislapsuus, jonka virikkeistö muodostuu läppäreitten ja tablettien viihdetarjonnasta ja älypuhelinten kylmän lasipinnan kosketuksesta. Kuten on tilanne useassakin tuntemassani perheessä. Minkähänlaisen tunnemaailman he välittävät omille lapsilleen aikanaan.

Edelliset esimerkkejä tiedosta jota meillä ei olisi käytettävissämme ilman tämän päivän tietojen käsittelyn täydellistä digitalisoitumista.  Esimerkiksi siten, että nyt on eri maissa ja yhteisöissä syntyneet kuvatulokset niin tieteen kuin ajanhaaskuun kentillä tarkistettavissa ja vertailtavissa välittömästi ja alkuperäisen laatuisina kuinka monessa paikassa tahansa. Tämä nollaykkösmaailma onkin vasta ensimmäinen todellinen kansainvälinen kieli, joka on tulkittavissa kaikkialla, alasta riippumatta.  Samanlaisena ja –mitallisena.  Ilman sitä kulttuurieroa joka syntyy erilaisten verbaalisten sanojen ja käsitteiden siirtymässä kielestä ja tapaympäristöstä toiseen.  Myös siitä ilmiöstä oli uutta kirjatietoa saatavilla.

Syksyn kirjamessut  ovat minulle aina must tapahtuma ja joka kerta sen käsittämättömän avaruuden häivähdys, minkä ihmiskunta on luonut ihan omassa päässään, ajatuksinen, tietoineen ja tunteineen. Ja muistutus siitä miten vasta tämä digiteknologia on tuonut lähes jokaiselle mahdollisuuden kommunikoida sen kautta kenelle ja minne tahansa, tai saattaa kaiken haluamansa oman ilmaisunsa käytännössä jokseenkin kenen tahansa saataville. Kunhan ei  sekoita välinettä ja viestiä.  Siitä koin myös esimerkin, kun eräs synnyttämänsä tietosisältöisen verbaalisen käsikirjoituksen kallista kustantajalähtöistä jakelijaa turhaan etsinyt, parahti ilmaisen blogikanavan käyttöehdotukselle, ettei hän voi edes kuvitella koskaan valitsevansa julkaisutavakseen mitään niin typerää.  Hänellä  jakomenetelmä taisi ohittaa sisällön mahdollisen merkittävyyden ihmiskunnalle. 

Täysin toisen lähestymistavan  kohtasin loppuviikon  kuvaajatapaamisessa, jossa Andre Boto luennoi ja demonstroi valokuvateostensa tyylimaailmaa. Hänen kuvistaan ja niiden synnystä on useita videoita vapaasti netissäkin ihmeteltävissä. Surrealistiset  valokuvavisiot sinänsä eivät ole mitään uutta, mutta hänen virtuoosimainen  kuvankäsittelyotteensa sai miettimään todella tämänkin ilmaisuvälineen tilannetta ja tulevaisuutta.  Toteutus niissä, kun on jokseenkin yhtä täysin tekijänsä mielikuvituksen ja käden taitojen tulosta kuin maalaustaiteessakin. Viestinnän ehtoja unohtamatta. Digitaalisuus tulee olemaan kaikissa eri menetelmien ja tavoitteiden kuvissa  tasan siveltimen asemassa, toteuttaa kaiken, muttei ole missään kohdassa  määräysvallassa. 

Varmasti ainakin joillakin valokuvaaja-ammatin osa-alueilla kyseinen teknologia tulee poistamaan piirustus ja maalaustaidottomat, sekä myös taide- ja viestintäkoulutusta hankkimattomat menestyvän ja halutun valokuvaajan tehtävistä.  Siinä historia on tehnyt jälleen yhden täyden kierroksen. Aikanaan kuvataiteilijana menestymättömät siirtyivät valokuvatekniikkaan, ja nyt käsin tehtävää kuvantamista ja dynaamista sommittelua ja välööritahtoa hallitsemattomat valokuvaajat ovat selkeässä jo alkaneessa poistoputkessa ammatistaan. Luonnollisesti hitausmomentti pitkittää tätä muutosta, mutta entistä syvemmällä rintaäänellä varoittaisin piirustustaidottomia uranvalinnasta tähän ammattiin.

 Yhtä selkeästi tulee tässä välivaiheessa leipänsä tälläkin kentällä  tienaamaan sekin sekuliryhmä, joiden muut henkilökohtaiset ominaisuudet  pitävät heillä uskollisen asiakaspiirin. Edesmenneen tekstimestarin Helismaan sanoilla, ” onneksi suomalaisilla on niin totaalin huono maku, ettei meilläkään ole hädänpäivää”.

Sokerina viikonlopun pohjalla olikin sitten yhden tytärystävistäni, Tiina Puputin,  harkittu ja huolella valmisteltu mestarinäyte ” Kaksi kirjaa kivijalaksi” valokuvakoulutuksesta.  Siinä oli hyödynnetty pitkä kuvataiteen ja –sommittelun perinne sekä viestinnän ikuiset perustotuudet  ja niiden sovittaminen tämän päivään teknologiaan ja alalla toimivien todelliseen tarpeeseen. Se oli maino osoitus siitä, että aikaa kestävä teksti, visuaalisuus ja myös tunne on edelleen välitettävissä digitekniikan perusmenetelmillä siten, että se on vastaanottajansa helposti omaksuttavissa. Käyttökuva tulee meidän ennakoitavissamme olevassa maailmassa varmasti olemaan edelleen tarpeen ja kehittymään teknologisten nykymuutostenkin vahvistamana.

MJK

Tykkämistykitystä ? Hyvästit digitunteille osa 3.

Tähän aiheeseen huomaan tulevan uusia, usein vastentahtoisiakin, havaintoja nyt päivittäin. Sekä koneella addiktiokäydessä, nykyihmisten tapaan, että muun oikean elämän ohessa. 

Olin muutaman arvostamani ja läheisen  entisen oppilaani  viimeisintä projektia ihailemassa.  Ilahduttavan monen kulttuuriharrastajan joukossa. Katselin ja kuuntelin small talkia. Osallistuinpa siihen itsekin.  Juuri se jäi mietityttämään.  Ja vähän hävettämäänkin. Mihin tämä tykkäämisnapin kutsu ja helppous on meitä viemässä. Siitä huolimatta, että faseenkin on tulossa lähiaikoina ne muutkin vaihtoehdot. Eli heti kun kyseinen yhtiö on saanut kokeiltua ja laskettua, paljonko niiden olemassaolo lisää heidän liikevaihtoaan  käyttäjien tietojen ja tavoitteiden  kauppaamisessa muille markkinointiponnistelijoille.

Tuntuu siltä että tämä ajattelua ja paneutumista vaatimaton tykkäily on latistamassa tärkeisiinkin aisoihin paneutumisen  perustoimittajan tasolle. Kun siitä tiedetään edes otsikko, ollaan jo kyseisen asian erikoisasiantuntija. Ja  se otsikkokin muuttuu seuraavalle portaalle  siitä raportoidessa.  Olemmeko totuttamassa seuraavan sukupolven jo siihen, että elintärkeidenkin ja kalliidenkin päätösten takana on vain ”tykkää – ei tykkää” akseli. Tältä ainakin minusta nyt tuntuu hallituksen ja poliisienkin touhuja seuratessa. Ja sain itsenikin kiinni  samasta häpeällisestä lusmuilusta.  Käyttämästä helppoa tapaa  olla mukava.  Tykkäämällä ilman raskaampaa ajatustyötä ja vastuuta omista sanoistaan.

Niin kouluttajien  kuin vanhempien käytössä  kyseinen helppo maneeri on varmasti erityisen tuhoisa.  Kaikki kakaroiden suoritukset kun ovat, usein täysin perusteetta, aivan ihania,  kuten koulutettavienkin..  Kasvatuksemme tuottama  ei sanan tabuvälttäminen muka positiivisuuden  ylläpitämiseksi, on nyt saanut  todellisen, ja tuhoisan  ylläpitoruiskeen tästä somedigipintatunnerutiinista. Keltään ei enää kuulla muuta kuin tykkäämistykitystä. Jolla ei ole mitään tekemistä arvostuksen, vastuun tai  rehellisen toisesta välittämisen kanssa.

Se toisen tekemiseen, ajatuksiin ja tunteisiin paneutuminen kun vaatisi todellista aivotyöta ja toisesta vastuullista välittämistä. Oikeaa tykkäämista.  Oikeassa elämässä. Perustellun  kantansa kärsivällistä selittämistä silloinkin, kun se poikkeaa vastaanottajan jo valitsemasta.  Mielipidettään silti ainoana totuutena pakkotyrkyttämättä. Se onkin eräs vaikeimmista vanhemmuuden velvoitteista vielä kesken olevan ihmisen taimen elämänkokemuksen kasvattamiseksi.  Ja sama asia ammatillista polkuaan vasta rakentavalle.  Pohdittu ja valittu teko, jonka takana on syvällistä välittämistä.  Teko kun on edelleenkin ainoa todellinen realiteetti.  Oman rajoitetun  käyttöaikansa priorisointi siihen, että on rehellisesti ja avoimesti  paneutunut  toisen  tuotoksiin, olemukseen ja viestiin. Napin painallus somessa on vain sen arvoinen. Siihen käytetyn sekunnin. Sekin on varmasti usealle vastaanottajalle positiivinen sekunti, enkä sitä millään tavalla halveksi. Kuin kynttilän valo suuressa pimeydessä. Rippunen onnea sille, jolla ei ole itselläänkään muuta antaa. Eikä ehkä haluakaan.  Todellisen oman aikansa, paneutumisensa, kuuntelunsa, ajatustensa ja tunteidensa heijastelu tasa-arvoisesti  toisen eläväisen kanssa on jotain täysin muuta.

Huomasin, miten onnellisessa asemassa ovat ne, joille sitäkin on tarjolla. Siis niille, jotka ymmärtävät senkin olevan heijastumatulos heidän omasta  asenteistaan ja  tunteistaan. Heidän itse valitsemastaan ja toteuttamastaan oikeasta elämästä. Aito asia ilman  sen tiivistämistä hetkelliseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi nolla ja ykkönen tunteettomuusmassaksi.

MJK

Hyvästit digitunteille.osa 2.

 Tänään aamulla  käytiin seuraava  fb keskustelu:

Hei, mitä kangasta Toijalan tekstiilitukusta käyn ostamassa kun haluan studion seiniin mustaa.  XXX

Noilla tiedoilla on vielä mahdoton ehdottaa mitään, koska niin moni muukin käyttötarkoitus vaikuttaa asiaan, esim. tuleeko niiden peittää myös valonlähdettä kuten esim ikkunaa tai ovea, vai vain seinää, onko käyttöpaikassa myös paloherkkyysvaatimuksia, mikä on ripustuskorkeus, tuleeko mukaan valokuvaan, jolloin laskeutuminen, materiaali ja paino vaikuttaa asiaan, tuleeko vaimentaa myös ääntä tai eristää lämpöä????

Laatuja, ominaisuuksia ja painoluokkia on kymmeniä. Eli hyvin tarkka tieto tarvitaan käyttövaatimuksista, ennenkuin voin suositella mitään.  MJK

Kiitos vastauksesta!! Toinen seinä on kyprokkia ja sen verhon tarkoitus on vain estää valon heijastumista. Toisella puolella on näyteikkuna ja verhon tarkoitus on pimentää käytävältä tulevaa valoa. XXX

Kuinkahan kauan ja montako sivua edellistä kysymystä olisi netin yksityisviestissä vielä puitava ennen kuin riittävä määrä välttämätöntä tähän tarkoitukseen elintärkeätä kangastietoutta olisi kulkeutunut yhdestä päästä toiseen, sen tarvitsijalle?  Silti siitä puuttuisi edelleen tavat, joilla ilmaistaisiin vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin laskeutuminen, tarkoituksenmukainen valonpidätyskyky, uv heijastus,  materiaalien monet kosketuksella selviävät ominaisuudet, esteettinen viihtyisyysvaikutelma ja käyttöpaikan erityisominaisuudet, joita onkin mahdoton digitaalisesti välittää. Mutta jotka paikan päällä studiossa ja kangaskauppiaalla veisivät vain hetken havainnollistaa ja kokea fyysismentaalisesti sen syvyisesti, että niistä syntyisi vastaanottajalla omakohtaista käyttötietoa, joka parhaassa tapauksessa myös aikanaan jatkaisi leviämistään, häneltä samaa asiaa joskus kysyvälle.

 

Digitekniikan suoma helpoin mahdollisuus on tietysti tilata netin kautta saksalaisen yhtiön kauppaamaa mustaa paloahidastavaa studioverhoa valmiina palasina ripustusosineen, jonka en ole nähnyt vielä kenelläkään  olevan sellaisenaan ominaisuuksiltaan sopivinta niihin paikkoihin, joissa sitä käytetään.  Mutta ajattelu ja tiedonhankinta on ulkoistettu persoonattomaksi oman pään ulkopuolelle. Ja lopputulos sen mukainen. Siis sen hyöty hankkijan henkilökohtaisiin tarkoituksiin.  Mutta  asiaan paneutuminen oli nopea ja vaivaton. Ja tulos, studio. ammattivalokuvaajan keskeinen työväline, hajuton, mauton ja persoonaton, kuin soitin ilman viritystä, materia ilman sielua ja tavoitetta, ilman sitä tunnetta joka syntyy läheisestä ja syvällisestä kokonaisvaltaisesta yhteydestä omaan työkaluunsa ja sillä synnytettävissä olevaan ilmaisuun. Vaikka tässä olikin kysymyksessä vain verho-ostos.

Vasta eilisten mietteitteni jälkeen olen todella havahtunut huomaamaan, miten kauas inhimillinen kanssakäyminen on päässyt useassa tapauksessa nykykommunikoinnissa karkaamaan.  Jopa läheissuhteissa ja erityisesti  tiedonvälityksessä.   Pelottaa suorastaan sellainen maailma, jossa tarvittavan tiedon hankkimisessakin riittää google/wikipediataso.   Ja lopputulokseksi riittää kerran kuultu, muttei tarkistettu eikä verrattu mihinkään tai syvennetty mitenkään.  Tulos ilman historiaa.

Nykyistä journalismin alennustilaa päivittäin seuratessa se on kyllä tullut huomattua, että sitähän elämme jo parhaillaankin.  Toivottavasti yhä useammat kuitenkin jo huomaavat  päällemme kaaatuvan tietomassan olevan suuri, mutta ohut kuin ilmapallon kuori.  Sen vastakohtaan, asian selvittämiseen tai yhteyskumppanin tapaamiseen on yhä harvemmalla aikaa ja surullisen usein haluakaan.  Vanhat suomalaiset ehtymättömät luonnonvarat, kylmyys ja kateus,  ovat voimistaneet asemiaaan maan tapana.  Surullista, mutta ilmeisen väistämätöntä.

Se kyllä yhä edelleen mietityttää, osaako nyky- tai mikään tuleva sukupolvi enää edes odottaa jokaisen itselle uuden tiedonmurusen ja/tai kohtaamansa henkilön takana löytyvää valtavaa tiedon, kokemusten, tunteiden ja elämysten massaa, jonne avattavissa olevana ovena jokseenkin kaikki kohtaamamme ongelmat ja henkilöt ovat. Onko jokaisen aika jo niin kortilla tuota digitaalisen tunneilmapallon pintaa sinne tänne ryntäillessämme.  En mitenkään väitä, ettei tämän hetken digi-ihminen kykenisi tunteisiin, mutta asenne niiden mahdollistamaan elämään tuntuu minusta kylmenevän ja katoavan bittiavaruuteen hetki hetkeltä.  Kenties se jatkossa riittää. Mutta toivon vankasti ettei osoittaudu myös välttämättömäksi hengissä pysymisen ehdoksi. Keinoksi välttää tietämisen tuskaa ja  pääsylipuksi tunteettomuuden  erämaahan.

MJK

Hyvästit digitunteille.

Vuoden alussa ryhdyin omalta osaltani, aivan täysipäiväisesti, auttamaan  tavoitteittensa saavuttamisessa niitä ammattivalokuvaajia, joiden seuraava uraetappi on kansallinen tai kansainvälinen ammatillinen tasorankkausarvonimi.  Sparrausryhmään pääsyn edellytyksenä oli, SAV:n jäsenyyden lisäksi, toteuttaa annetun ohjeen mukainen lyhyt suunnitelma esimerkkikuvineen henkilökohtaisen tavoitteen teemasta, etenemisestä ja aikataulusta. Sekä sitoutuminen auttamaan muita ryhmäläisiä aina henkisesti ja fyysisestikin tarvittaessa silloin, kun se vie myös omaa projektia eteenpäin. Ja lisäksi velvoite organisoida yksi omaan projektiinsa liittyvä  tavoitteellinen yhteinen työskentelykerta ryhmäläisten tueksi, virikkeeksi ja kunkin osallistujan etenemisvaiheiden  yhteiseksi päivittämiseksi.

Kolmisenkymmentä ammattilaista  ilmoittautui ja sitoutui mukaan välittömästi, useimmat entisiä oppilaitani eri vuosikymmeniltä. Nyt, 10 kuukautta myöhemmin, pohdin huolellisesti toiminnan toteutumatonta mielekkyyttä.    Siitä vähän statistiikkaa:  vain 10  paikan varanneesta 32:sta on saanut aikaan edes  mukaan tulon kynnyksenä olleen pienen suunnitelman.  Osallistumismahdollisia tapahtumia on tähän mennessä järjestetty  yhteensä 16.  Kolmessa on ollut järjestäjän ja minun lisäkseni noin 5-7 ryhmäläistä, useimmissa 1-2.  Muutamassa vain järjestäjä ja minä. Kaksi on peruttu kokonaan sen ainoa osallistujan puuttuessa.  Kolme ryhmäläistä on saavuttanut tänä aikana asettamansa muodollisen ja julkisen kansainvälisen tavoitetason, tosin jo ennen toiminnan alkamista tuotetuilla kuvillaan ja kaksi on tämän toiminnan tukemana saanut esittelykuntoon  suunnitelmansa kohteen. Itselleni tämä toiminta on ollut kalliiksi tullut, mutta usealla tasolla antoisa harrastus ja  velvoite.  Mutta pomminvarmasti nyt toteutuneessa muodossaan hyötysuhteeltaan järjetön.

Koska kuulun jo lähes kadonneeseen sukupolveen, joka pitää kiinni sitoumuksistaan,  olen miettinyt tapahtuneen tyhmyyden syitä ja korjauskeinoja niiden jäljellä olevien 14 kuukauden ajaksi, joina olen luvannut tätä jäsenten ammatillista yhtä kasvumahdollisuutta ylläpitää.  Seuraavia ajatuksia on tullut mieleeni:

-                      Näin vaativaa henkilökohtaista projektia, kuin 10 osallistujalla on nyt työn alla, saa toteutettua vain hyvin harva poikkeusyksilö yksinään.  Ryhmän henkinen tuki ja tsemppaus on siinä merkittävä apu. Erityisesti sen tien jo käyneiden tietotaito ja kokemus. Jos sitä on saatavissa luotettavalta, ja kyllin läheiseltä taholta.  Siihen se, että tukiryhmä koostuu vain suljetun nettifoorumisivun ja sen kuvien  sekä asianomaisen suunnitelmaotteen kautta muodostuneista kanssakulkijoista ei riitä.  Eikä se, että  joka kerta ryhmän tapahtumaan osallistuessa, muut paikalla olijat  tapaa ensi kertaa ja usein viimeistäkin.  Sellaisten tuesta, kuvakäsityksestä ja projektinsa tilanneraportista  ei paljoa kostu. Hyvästä yrityksestä huolimatta.  Digitaalimuodossa netissä oleva ihminen , ilman ääntä, hymyä, liikkeitä, ilmeitä , kosketusta, unelmia, tunteita, yhteistä reaaliaikakokemusta ja touhuilua, on tarpeeton tuki. Sellaisen mielipiteistä ei paljoa juuri perusta, eikä sellaista osaa omilla kommenteillaan yhteiselläkään nettifoorumilla auttaa tai tukea. Jos edes haluaa. Digitaalitunteet kun eivät riitä oikein osallistumisen kynnyksen yli.

-                      Tulin siihen tulokseen, että vain minä osallistujien jokseenkin ainoana yhteisenä nimittäjänä, järjestön lisäksi, ei ole  tarpeeksi. Varsinkin, kun itse olen hyvin asia- ja suoritusvirittäytynyt.  Se että tässä projektissa minulla on ollut tilaisuus ja haluakin jokaisen kanssa  käyttää enemmän aikaa kuin koskaan aikaisemmin, ei  riitä hyvin tarpeellisen ryhmädynamiikan ja yhteisöllisyyden pohjaksi.  Eikä minunkaan osuuteni  pääasiassa pitkinä netin kommentteina ja tuntienkaan  puheluina tuota sitä tarpellista tunnejälkeä, joka voi syntyä vain yhteisten kokemusten, elämysten, naurujen, vaikeuksien ja kyyneltenkin kautta.

-                      Siksi  aion tehdä seuraavaksi sellaisen sosiologisen kokeen, että tämän ryhmän mahdollisuuksiin ja myös velvoitteisiin pääsee tästä eteenpäin mukaan vain oikean fyysisen läsnäolonsa todentamalla.  Tulemalla järjestelmällisesti itse, aina kun mahdollista, paikalle, tuomalla niihin oman lihaa ja verta olevan innostuksensa, kuvansa, tekstinsä, ilonsa ja ongelmansa.  Siis luonnollisesti  netin kautta tapahtuvan tiedotuskäyttäytymisen lisäksi.

-                      Todellinen hyötysuhde ei varmaankaan voi olla jo tapahtunutta huonompi, mutta tämänkin ryhmän tarkoituksen ja hyödyn voi siihen osallistuja saavuttaa varmasti aikaisempaa syvällisemmin ja käyttökelpoisemmin.  Luonnollisesti se  rasittaa kukkaroa menettynä työaikana ja matkakuluina, mutta  ero tuntemattomien, vaikkakin ammattikollegoiden, harvoihin ja persoonattomiin digihuomioihin ja -tunteisiin on  aivan ratkaiseva.  Varsinkin silloin, kun  siihen ulkopersoonalliseksi jäävään  digiselailuunkaan ei ole aikaa paneutua.  Siitä kun on tullut jo kaiken merkityksen hukannutta rutiinia, jolle ei paljon ajatuksia tuhlata. Tunteista puhumattkaan.  En mitenkään aliarvioi esimerkiksi sitä mahdollisuutta, joka netin kautta on nykyään juuri maailmanlaatuisten ja –tasoisten visuaalisten osaamisten  näkemiseen ja vertailuun, mutta sen siirtovaikutukseen vain digitunteiden kautta en kyllä usko. Puhumattakaan sen siirtovaikutuksesta omaan ammattitaitoon ja -käyttäytymiseen. Siihen uskon edelleen tarvittavan juuri ja nimenomaan sitä mikä on valokuvan voima ollut jo lähes kaksi vuosisataa, valo, varjo ja inhimillinen kontakti.

MJK

Hiljaisuuden päätös.

 

Olen edellisen, alkukesän blogini, jälkeen ollut koko valveillaoloaikani niin kiinni kotitalon ja molempien alusteni fyysisissä kunnostustöissä, että kirjoitusharrastus on jäänyt vain nykyisen "työroolini" päivittäisiin kommentointeihin ammatillisten kanssaoppijoitteni kuvallisiin tekemisiin.  Nyt kun tilanne on jälleen muuttumassa, kopioin tähän kuluneen ajanjakson muistoksi viimeisimmän yhdelle pienryhmälleni suunnatun ohjepohdintani yhden tutoroitavani ammatilliseen kysymykseen  näyttelykuviensa horisonttiajattelun selkeyttämiseen. Hauskaa oli jälleen huomata, miten yksityinen detaljitieto sisältää usein myös elementtejä yleisemmästä  maailmankuvasta. 

16.9.2015 klo 6.08.

Tuon näyttely/ sarjakokonaisuuden yksi avaintekijä mielestäni on sitten oikea ryhmäjako, jolloin kutakin kuvaryhmää sitoo toisiinsa joku ajatus, joka voi olla esimerkiksi kysymäsi horisontin yhteneväinen paikka tai vain vaikutelma siitä.. 

Se voi tietysti olla myös kuvauspaikka tai aika tai vain käytetty perspektiivi, tai värisävy tai niiden kontrasti.  Eli  kunkin näyttelyyosan  oma, toisista osista poikkeava , kantava idea tai jopa vain sitä osiota havainnollistava sana.

Taas kerran varoitan siitä, ettei liian tiukasti voi eikä kannata sitoutua johonkin teemaan tai ideaan, ettei kuvakokoelmasta tule liian kuiva. Hyvä nyrkkisääntö on  tiukka joustavuus ja se, että  kaiken sommittelun keskeinen tekijä on aina harmonia ja sen vastakohta kunnon kontrapunkti. Sekä niiden hallittu suhde. 

Yksinkertaisin esimerkki siitä on vaikkapa se, että vierekkäisten kuvien horisontti on kyllin sama tai aivan totaalisti täysin eri, tai jopa siitä täysin poikkeava kuva, esimerkiksi  lähis, jossa ei horisonttia ole olemassakaan.

Myös esityspaikka ja -tilanne voi vaikuttaa aivan oleellisesti siihen, mitkä kuvat otetaan mukaan, samaan huoneeseen, tai mihin kohtaan näyttelyn etenemisjärjestyksessä.  Jokaisen kuvakokoelman kun tavoitteellisesti tuleekin olla  kokonaiselämys katsojalleen. Kuvien tekijä ei voi valita, onko katsojalla riittävä tai sopiva herkkyys sen kokemiseen.  Esimerkiksi hänen aiempin kuvakäsityksensä,  kuvakokemuksensa ja katsomishetken elämäntilanteensa.  

Yleisölle tarkoitetussa näyttelyssä nämäkin tekijät ovat aivan erilaiset kuin täsmäkatsojille suunnatussa kokonaisuudessa , kuten sinun tapauksessasi ammatillisen arvonimen kokeneella asiantuntijaraadille. Luonnollisesti kumpaankin tarkoitukseen valittava ja karsittava kokonaisuus on aivan eri sisältöinen ja viimeistelyasteinen.

Tuo kansainvälisen arvonimen tarjokkaana oleva tittelisarja on sitten siitä isosta näyttelykokonaisuudesta sellainen jalostuneempi muoto, jossa valinta- ja rakenneperusteita on aivan minimaalinen määrä käytettävissä, siis kun lyhyt runo, novelliin verrattuna. Se vaatii siis onnistuakseen sekä pitkällistä harkintaa, ulkopuolisen asiantuntijan mielellään auttaman valintaprosessissa ja usein monesta omasta näyttökuvatoivestakin luopumista.  Avainasia on siinä  erityisesti se, että valittavana karsintaa varten on riittävästi vaihtoehtoja. Niitähän sinä koko ajan olet tuottamassa sitkeästi ja harkitusti.

Siihen taas liittyy se, että pitkäkin ja innostava luova prosessi vaatii aina myös ja ehdottomasti omat etäisyyden ottonsa ja  aivojen riittävän lepuuttamisen siitä.  Siis vähän kuten ihmissuhde, oma "kesälomansa" sekin  tekee kovin hyvää sen piristämiseksi tai antaa voimia sen sisältämän pitkän kärsimyksen jatkamiseksi edelleen.

Tärkein tekijä on kuitenkin halu tuottaa  jotain sellaista omaa näkemistä, jota kukaan muu ihminen tällä planeetalla ei ole koskaan tuottanut, eikä tule tuottamaankaan. Jokaisen meistä oma  pään sisältö ja koettu elämä kun on kuitenkin aina jotain ainutlaatuista ja -kertaista. Jotain sellaisenaan  oman laulunsa  arvoista. Sillä tiellähän sinä nyt olet.  Tee se täysillä. Kenenkään muun ratkaisut, pitämiset tai hylkäämiset eivät ole siinä niin tärkeitä, että  päätösvaltaa tämän kokonaisuuden lopullisista valinnoista on mitään syytä siirtää heille. 

Neuvoa  silti kannattaa aina luonnollisesti kysyä sellaisilta, joilla itse uskot olevan  edellytyksiä tuoda  käyttöösi avartavia muita näkemyksiä, joista sinä saat aivan itse harkita, mitkä käytät ja mitkä liittyvät turhien sanojen loputtomaan massan. Sekin kuitenkin tarvitaan, sillä vain riittävän suuri määrä materiaalia voi tuottaa sitä laatua, joka on  kultajyvinä löydettävissä vain ahkeran etsijän  toimesta. Hyvässäkin kultakaivoksessa kun on tietojeni mukaan louhittava noin tonni tiukkaa likaista ja pölyistä kiveä noin 3 kultagramman  erottelemiseksi. Ajattelepa siltä pohjalta oman kuvakaivoksesi ja kokemuksesi  hyötysuhdetta, ja iloitse sen löytösi rikkaudesta.

MJK

Klassikko jo syntyessään.

Loppukevään blogipäivitykset jäivät vallan tekemättä, kun työ, terveys ja laivojen kunnostuskiireet veivät kaiken hereilläoloajan. Jotain merkittävää ja ainutkertaista myös muotokuvaaville valokuvaajille silti ehti tapahtua.  Kolleegani Tiina Puputin  uusin kirja julkaistiin. Pose. Parin vuoden ponnistelu ja työvoitto. Kirja aiheesta, jota en ole ennen tavannut. En suomeksi, eikä muillakaan kielillä. Laajasti ja aihekohtaisesti pohdittuna ja toteutettuna  muustakin kuin pinnan jaon lähtökohdista. Kerronnan ja viestin merkityksestä mallin asetteluun ja henkilökuvan kestävyyteen ajan hampaan pureksiessa päiväperhoset naurettavan näköisiksi tyylien muutoksissa.

Haaste on ollutkin mittava. Tutkia ne keskeisimmät seikat henkilökuvan asettelussa, jotka eivät ole, eivätkä tulekaan muuttumaan niiden vuosikymmenten, joskus –satojenkaan aikana, joita ihmisen hahmosta tehty muotokuva tulee olemaan katseltavana. Ja jonka perusteella tulevaisuuden ihmiset tulevat muodostamaan mielipiteensä kuvan henkilöistä ja heidän maailmastaan. Siitä, minkälainen kuvassa oleva ihminen todellisuudessa  oli.  Tähän teokseen Tiinan oli suunniteltava ja kuvattava sellaiset esimerkkikuvat, joista asia selkiää mahdollisimman havainnollisesti. Siis sekä kuvan viesti, että sen aikaakin kestävä ilmiasu.  Jokainen kuva siis useana eri asiaversiona ja kaikki kokonaan uusia vain tähän teokseen kuvattuina.

Ne vuosikymmenet, joita olen ammatti-ja harrastuskuvauksen kanssa  elänyt, ovat tuoneet eteeni kommentoitaviksi lukemattoman määrän mitä kummallisimpia  muotokuvassa olijoiden asentoväännöksiä, joiden luojat ovat perustelleet niitä  ”luonnollisiksi”, ”mallin haluamiksi” ja ”pönötyksen torjunnaksi”.  Ja jotka itse olen nähnyt lähinnä mallin persoonan dokumentaarisena visuaalisena raiskaamisena, ja kuvaajan vastuuttomuutena.  Tämä ”pönötyskauhu” on sillä tavalla omituinen muoti-ilmiö, että se asettaa  muotokuva-asemtojen tavoitteeksi, jopa vaatimuksiksi  juuri päinvastaiset asiat, kuin mitkä ovat olemassa jokseenkin kaikissa klassisiksi maailmanperinnöiksi nousseissa valokuvataiteen historian muotokuvissa. Molempiin lähestymistapoihin on valokuvamaailmassa varmasti tilaa, kuten myös eri tyylisiin asuihin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

On luonnollisesti ero siinä, tehdäänkö ”selfie”,”belfie” ja peräti  ”groupie” sosiaalisen tapahtuman ohjelmanumerona ja läsnäolevien myöhemmäksi muisteluviihteeksi, vai lapsenlapsillekin tarkoitetuksi arvokkaaksi dokumentiksi kuvassaolijan persoonasta tai elämän keskeisestä riitistä. Luonnollisesti molempia tarvitaan.  Jälkimmäisiä useimmiten maksusta teetettyinä ja oletuksella kuvaajan vastuusta lopputuloksen laadusta ilmoitettuun käyttöönsä.  Tarkoituksena useimmiten antaa positiivinen ja  pysyvä  tieto aiheena olevasta henkilöstä.

Riippumatta  siitä, tehdäänkö henkilökuvat maksusta,vai vain kunnianhimosta  arvokkaiksi muistoiksi, Tiinan kirja antaa siihen nyt eväitä isolla kauhalla ja asiaan kunnolla paneutuneesti.  Lukijan valinta on luonnollisesti se, haluaako ja osaako hän lukemansa ja näkemänsä hyödyntää.  Ja myös se, vastaako se hänen kuvattavansa  odotuksia ja tavoitteita. Nyt siihen on joka tapauksessa keskeistä ja perusteltua tietoa ensimmäistä kertaa Suomen kielellä julkisesti tarjolla.  Klassisia laadukkaita ja aikaa kestäviä kuvia tavoitteleville.

MJK