Alhaista vai ylhäistä koulutusta? Osa 2.

 ”Siihen aikaan kun isoisä filmille kuvasi.”

Tämän Timo Suvannon filmityöskentelyä havainnollistavan blogin aihepiiri herätti netissä monenlaista ilmaa ja kommentteja filmiajan erilaisista osaamisista.  Jouduin itsekin pohtimaan niiden merkitystä, koska minutkin oli mainittu siinä viestinnässä.

Omaa kantaani pohdittuani päädyin tulokseen, että filmiajan ammatillisen sensi- ja densitometrian  teorian ja käytännön hyvä ja laaja-alainen hallinta helpottaa kyllä ihan olennaisesti myös digitekniikan kuvamaailman hahmottamista ja erityisesti sen ammattitaitoista soveltamista.  Ja luonnollisesti ihan valtavasti myös digimaailmasssa käyettävien graafisten kuvajaisten ja käyrien siirtämistä laadukkaan kuvan perusrakenteluun.  Ja lisäksi kyvykkyyttä opettaa ja havainnollistaa kummankin menetelmän käyttöä seuraavalle valokuvaajasukupolvelle. Valittavaksi oman ilmaisunsa tuotantovälineeksi.

Mutta välttämättömiä ne matemaattiset suureet ja laskelmat eivät enää ole, mitkä filmiaikana olivat jokseenkin pakollisia kunnollisen painokelpoisen jäljen ja teknisesti moittettoman kuvan tuottamisessa. Kuvauskaluston kehitys on kuitenkin johtanut nyt siihen, ettei niitä välttämättä tarvita enää tullakseen ainakin alaa pinnallisemmin osaavien tai sellaisten asiakkaitten korottamaksi valokuvaajaguruksi. Painopiste kuvan arvottamisessa on siirtynyt jo vuosikausia sen sisällön, idean ja aiheen kunnioittamiseen, moittettoman tekniikan väistyessä lähes täysin pakollisen ominaisuuden luettelosta.  Sinne on kyllä jäänyt kosolti sellaista pakollista muutakin taitoainesta, joka pitää lahjattomat ja laiskat poissa alan todellisen osaamiskärjen tavoittelusta. Mikä luonnollisesti onkin ikuinen todellisuus. Poikkeavaa osaamista kun saavuttaa vain poikkeavilla ponnisteluilla.

Myös kuvaajien pitkäjännitteisyys on havaintojeni perusteella seurannut nykyisen instant maailman trendejä, ja valomittausosaaminenkin taantunut ohoeikutasolle.  Siihen on liian aikaista vielä ottaa kantaa, onko tämä kehitys hyväksi vai pahaksi  kuvan lopulliselle viestille ja käytölle. Hyvää siinä ainakin on kuvaustapahtuman yleistyminen aina vain laajempien kansalaispiirien normaaliksi käyttäytymismuodoksi.  Pyramidin huippu kun voi nousta entistä korkeammalle vain kyllin suuren pohjapinta-alan mukaan. Minäkin tiedän jo useitakin arvostettuna valokuvaajana itsensä elättäviä, joiden kuvallinen ura on kasvanut vain omasta kuvaamisesta ja ilman päivänkään muodollista alan koulutusta. Ja ovat myös hyviä ammatissaan.

Digikuvausprosessin nykykalusto on jo sillä tasolla, että sen varsinaisesta teknisestä toiminnasta ei juurikaan tarvitse olla perillä, kunhan jaksaa lukea laitteensa käyttöohjeet huolellisesti ja ymmärtää niissä olevan kielen. Siitä käyttöohjeiden uuskielestä onkin tullut jo melkein yhtä monimutkaista insinööritiedettä, kuin aikanaan oli filmien ominaiskäyrät ja kehityskemikaalien gamma-aikataulukot.  Tosin minusta tuntuu, että suhteellisesti vielä harvempi kuvaaja hallitsee edes kameransa koko kapasiteetin, kuin filmiaikana koko tuotantoprosessin. Digitaalisen jälkikäsittelyn valtavasta maailmasta puhumattakaan.  Itsekin oletin, että kun hankin manuaalikäyttöisenä markkinoitavan ammattilaisdigikameran, selviäisin ajan, aukon ja herkkyyden, sekä värilämpötilan hallintakiekoilla, mutta sen muun menun hallinta niidenkin tarkoituksenmukaiseksi kuvaustilannekohtaiseksi säätämiseksi vaati 320 sivuisen oppaan  huolellisen tutkimisen ja kymmenien itselleni uusien sanojen ja käsitteiden selvittämisen. 

Varmaa siis kuitenkin edelleen on, että kuvaajavirtuoosiksi  kasvaminen on  pitkällisen ja monitasoisen itseopiskelun ja koulutuksenkin takana, vaikka jonkintasoisen tuloksen synnyttäminen, jopa painokelpoisena, onkin varmistettu nykylaitteiden lähes pakollisilla automaattitoiminnoilla.  Olipa sitten kysymys filmikuvauksen tai digikuvauksen huippusaajasta.

Selkeää lienee kuitenkin se, että kaupallisen kuvausyrittäjän valinta tekniikan suhteen on jo pelkistä kannattavuustavoitteista  ja ajankäytön paineista johtuen vain ja  ainoastaan digitekniikka. Filmitekniikka tarjoaa sensijaan vaativan ja mielenkiintoisen, lopputulosta ajatellen, vaihtoehdon kuvailmaisua intohimonaan harrastavalle.  Huippuluokan lopputulos on saavutettavissa kummallakin tekniikalla. Useimmissa suuntautumisaloissa valokuvauksen rajattomassa kentässä on tilaa valita kumpaa haluaa käyttää silloin, kun itse lopullinen valokuva on prosessin tavoite, eikä viivan alle jäävä verotettava tulo.

Siksi minusta on erinomaisen tärkeätä ja lohdullista, että myös meitä filmityöskentelyn syvällisesti halitsevia ja sen oppeja ja tietoutta mielellään jakavia on edelleen hengissä ja hopeakuvan lumoihin joutuneita, heidän sitä halutessaan, opastamassa. Meille puolestaan kohtuullisen syvällinen digiteknikan tuntemus on myös oiva lisäarvo tämänkin, massojen kokemusmaailmasta jo kadonneen, kansanperinteen siirtämisessä uusien kuvaajasukupolvienkin elämykseksi ja iloksi.  

MJK