Vuoden alussa ryhdyin omalta osaltani, aivan
täysipäiväisesti, auttamaan
tavoitteittensa saavuttamisessa niitä ammattivalokuvaajia, joiden
seuraava uraetappi on kansallinen tai kansainvälinen ammatillinen
tasorankkausarvonimi. Sparrausryhmään
pääsyn edellytyksenä oli, SAV:n jäsenyyden lisäksi, toteuttaa annetun ohjeen
mukainen lyhyt suunnitelma esimerkkikuvineen henkilökohtaisen tavoitteen teemasta,
etenemisestä ja aikataulusta. Sekä sitoutuminen auttamaan muita ryhmäläisiä
aina henkisesti ja fyysisestikin tarvittaessa silloin, kun se vie myös omaa
projektia eteenpäin. Ja lisäksi velvoite organisoida yksi omaan projektiinsa
liittyvä tavoitteellinen yhteinen työskentelykerta
ryhmäläisten tueksi, virikkeeksi ja kunkin osallistujan etenemisvaiheiden yhteiseksi päivittämiseksi.
Kolmisenkymmentä ammattilaista ilmoittautui ja sitoutui mukaan välittömästi, useimmat
entisiä oppilaitani eri vuosikymmeniltä. Nyt, 10 kuukautta myöhemmin, pohdin
huolellisesti toiminnan toteutumatonta mielekkyyttä. Siitä vähän
statistiikkaa: vain 10 paikan varanneesta 32:sta on saanut
aikaan edes mukaan tulon
kynnyksenä olleen pienen suunnitelman.
Osallistumismahdollisia tapahtumia on tähän mennessä järjestetty yhteensä 16. Kolmessa on ollut järjestäjän ja minun lisäkseni noin 5-7
ryhmäläistä, useimmissa 1-2. Muutamassa
vain järjestäjä ja minä. Kaksi on peruttu kokonaan sen ainoa osallistujan
puuttuessa. Kolme ryhmäläistä on
saavuttanut tänä aikana asettamansa muodollisen ja julkisen kansainvälisen tavoitetason,
tosin jo ennen toiminnan alkamista tuotetuilla kuvillaan ja kaksi on tämän
toiminnan tukemana saanut esittelykuntoon
suunnitelmansa kohteen. Itselleni tämä toiminta on ollut kalliiksi
tullut, mutta usealla tasolla antoisa harrastus ja velvoite. Mutta
pomminvarmasti nyt toteutuneessa muodossaan hyötysuhteeltaan järjetön.
Koska kuulun jo lähes kadonneeseen sukupolveen, joka pitää
kiinni sitoumuksistaan, olen
miettinyt tapahtuneen tyhmyyden syitä ja korjauskeinoja niiden jäljellä olevien
14 kuukauden ajaksi, joina olen luvannut tätä jäsenten ammatillista yhtä kasvumahdollisuutta
ylläpitää. Seuraavia ajatuksia on
tullut mieleeni:
- Näin
vaativaa henkilökohtaista projektia, kuin 10 osallistujalla on nyt työn alla,
saa toteutettua vain hyvin harva poikkeusyksilö yksinään. Ryhmän henkinen tuki ja tsemppaus on
siinä merkittävä apu. Erityisesti sen tien jo käyneiden tietotaito ja kokemus.
Jos sitä on saatavissa luotettavalta, ja kyllin läheiseltä taholta. Siihen se, että tukiryhmä koostuu vain
suljetun nettifoorumisivun ja sen kuvien
sekä asianomaisen suunnitelmaotteen kautta muodostuneista
kanssakulkijoista ei riitä. Eikä
se, että joka kerta ryhmän
tapahtumaan osallistuessa, muut paikalla olijat tapaa ensi kertaa ja usein viimeistäkin. Sellaisten tuesta, kuvakäsityksestä ja
projektinsa tilanneraportista ei
paljoa kostu. Hyvästä yrityksestä huolimatta. Digitaalimuodossa netissä oleva ihminen , ilman ääntä,
hymyä, liikkeitä, ilmeitä , kosketusta, unelmia, tunteita, yhteistä reaaliaikakokemusta
ja touhuilua, on tarpeeton tuki. Sellaisen mielipiteistä ei paljoa juuri
perusta, eikä sellaista osaa omilla kommenteillaan yhteiselläkään
nettifoorumilla auttaa tai tukea. Jos edes haluaa. Digitaalitunteet kun eivät
riitä oikein osallistumisen kynnyksen yli.
- Tulin
siihen tulokseen, että vain minä osallistujien jokseenkin ainoana yhteisenä
nimittäjänä, järjestön lisäksi, ei ole tarpeeksi. Varsinkin, kun itse olen hyvin asia- ja
suoritusvirittäytynyt. Se että
tässä projektissa minulla on ollut tilaisuus ja haluakin jokaisen kanssa käyttää enemmän aikaa kuin koskaan
aikaisemmin, ei riitä hyvin
tarpeellisen ryhmädynamiikan ja yhteisöllisyyden pohjaksi. Eikä minunkaan osuuteni pääasiassa pitkinä netin kommentteina
ja tuntienkaan puheluina tuota
sitä tarpellista tunnejälkeä, joka voi syntyä vain yhteisten kokemusten,
elämysten, naurujen, vaikeuksien ja kyyneltenkin kautta.
- Siksi aion tehdä seuraavaksi sellaisen
sosiologisen kokeen, että tämän ryhmän mahdollisuuksiin ja myös velvoitteisiin
pääsee tästä eteenpäin mukaan vain oikean fyysisen läsnäolonsa
todentamalla. Tulemalla
järjestelmällisesti itse, aina kun mahdollista, paikalle, tuomalla niihin oman lihaa
ja verta olevan innostuksensa, kuvansa, tekstinsä, ilonsa ja ongelmansa. Siis luonnollisesti netin kautta tapahtuvan
tiedotuskäyttäytymisen lisäksi.
-
Todellinen hyötysuhde ei varmaankaan voi olla jo tapahtunutta huonompi, mutta tämänkin
ryhmän tarkoituksen ja hyödyn voi siihen osallistuja saavuttaa varmasti
aikaisempaa syvällisemmin ja käyttökelpoisemmin. Luonnollisesti se
rasittaa kukkaroa menettynä työaikana ja matkakuluina, mutta ero tuntemattomien, vaikkakin
ammattikollegoiden, harvoihin ja persoonattomiin digihuomioihin ja -tunteisiin
on aivan ratkaiseva. Varsinkin silloin, kun siihen ulkopersoonalliseksi jäävään digiselailuunkaan ei ole aikaa
paneutua. Siitä kun on tullut jo
kaiken merkityksen hukannutta rutiinia, jolle ei paljon ajatuksia tuhlata.
Tunteista puhumattkaan. En
mitenkään aliarvioi esimerkiksi sitä mahdollisuutta, joka netin kautta on
nykyään juuri maailmanlaatuisten ja –tasoisten visuaalisten osaamisten näkemiseen ja vertailuun, mutta sen
siirtovaikutukseen vain digitunteiden kautta en kyllä usko. Puhumattakaan sen
siirtovaikutuksesta omaan ammattitaitoon ja -käyttäytymiseen. Siihen uskon
edelleen tarvittavan juuri ja nimenomaan sitä mikä on valokuvan voima ollut jo
lähes kaksi vuosisataa, valo, varjo ja inhimillinen kontakti.
MJK
Tulipa mieleen eräs tuttavani, joka päätti järjestää kotonaan pirskeet ystävilleen. Eräs pariskunta oli kuulemma vastannut iloisen myönteisenä kutsuun näin: "Joo, kyllä tullaan ilman muuta - ellei sitten tule jotain muuta tilalle".
VastaaPoistaSanojen asettelun tarkoitus ei varmaan ollut olla niin loukkaava kuin se sitten oli. Vaikka siinä luultavasti toteutui vanhan ohjeen huomiotta ottaminen. Kannattaa ajatella mitä sanoo, ettei tule sanoneeksi mitä ajattelee. Ajatus kun taisi sittenkin olla, että tullaan, jos mitään mukavampaa ei ole tarjolla sille illalle.
Koko iltaa ei sitten koskaan järjestetty. Pelasin biljardia vähän nyreissään olevan illan isännän kanssa, mihin mielialaan huonosti menneet pelit eivät tuoneet lievitystä.
Muistan, miten aikoinaan suoritin valokuvaajan erikoisammattitutkintoa. Olin kuin tatti paikalla joka kerta, vaikka oma fysikaalisiin ilmiöihin keskittynyt aihealueeni oli mahdollisimman kaukana muiden henkilökuvauspainotteisista teemoista. Suurin anti läsnäolokerroista olikin kollegoiden kanssa juttelemisesta. Havainnoista, että eteenpäin pääsemisen ongelmat olivat sittenkin aika yhteneväiset, vaikka tutkinnon kohteet olivat hyvinkin erilaisia. Siinä mielessä allekirjoitan täysin Matin puheenvuoron viimeiset sanat.
Niissä ammattitutkinnon opinnoissa oli yksi osio nimeltään välineet ja materiaalit, tai jotain siihen suuntaan. Idea kuitenkin oli, että on osattava valita tarkoitukseen sopivat sellaiset kuhunkin käsillä olevaan tehtävään. Lapio kukkapenkin tekoon, kaivinkone salaojien kaivamiseen, jne.
VastaaPoistaNettiryhmät, foorumit ja keskustelut ovat oiva tapa jakaa kokemuksia joissain tapauksissa. Kurssin jälkeen, tehtävien arviointiin, yhteyden pitoon niissä tapauksissa, joissa kokontuminen ei ole järkevää - vaikkapa kansainvälisen työpajan jälkeen. (Olin esim. pari vuotta sitten Kim Westonin pajassa, eikä hänen saapumisensa jälkipuheisiin muulla tavoin olisi ollut mahdollistakaan).
On myös tavoitteiltaan vaatimattomampia pajoja, kursseja yms., joitten tarpeet nettipalaute hoitaa vallan mainiosti - olennaisesti ja todella paljon paremmin kuin se palautetilaisuus, joka jää pitämättä osallistujien kiireiden tms. syyn takia.
Tavoitteiltaan vaativampien ja tietysti, kuten tässä, erityisen vaativien koulutusohjelmien osalta tilanne on tietysti erilainen. Ylipäätänsä, jos on jokin yhteinen tavoite, johon ponnistellaan, on ryhmän vertaistuki tärkeää, usein jopa ratkaisevan tärkeää. Sitä ei virtuaalimaailma välitä ainakaan vielä samoin kuin läsnäolo.
Sen noin 40 ylioppilakirjoituksiin valmistautuvaa ryhmää seuranneena ja havainnoinneena olen kyllä hyvin pannut merkille ryhmähengen merkityksen. On ryhmiä, joitten ihmiset tukevat toisiaan - soittelevat infon muutoksista, kertovat tehtävistä, välittävät jaettua materiaalia poissa olleille jne. ja ennenkaikkea, istuvat keskenään kahvilla ja tsemppaavat toisiaan. Vaikeuksien ja epävarmuuden hetkillä porukan noste vie mukanaan, hyvässäkin, jos sitten joskus muutenkin. Aika moni opiskelija on todennut itsekin, että ilman ryhmän tukea ei olisi jaksanut, saanut aikaan tai motivoitunut opiskeluponnistuksiin.
On sitten kyllä toisenlaisiakin ryhmiä, miten sattuu henki muodostumaan. Se on jotenkin tuurissaan, joinakin vuosina sellaista positiivista henkeä ei vain syntynyt - pienestä kiinni, luulisin. Pari kellokasta porukassa voi viedä ne tunteet suuntaan tai toiseen. Joissakin tapauksissa kyllä ryhmähenki voi olla haittatekijäkin - enkä ainakaan minä ole sitä tullut tietämään, miten siihen voisi vaikuttaa tai hyväksikäyttää, vaikka jos jonkinlaista ryhmäyttämisoppia ja -kurssia onkin tullut katseltua.
- Niin juu, Matin havainnot ovat kokemusperäistä tietoa. Tässähän on kyse käyttäytymistieteistä, mutta luonnontieteiden puolellahan asiat ovat yksinkertaisia: jos teoria ja kokemus ovat ristiriidassa, on teoriaa korjattava. Havainnot ovat faktaa.
Minullakin on noin 60 vuoden ajalta kokemusta kateederin molemmilta puolin siitä, miten se luokka-, ryhmä- tai mikä ikinä henki syntyy tai on syntymättä. Siitä huolimatta en osaa niitä maagisia Taika Jimin eleitä, joilla se voidaan loihtia tai joilla kaikki menee ihan pieleen. Se on mysteeri.
VastaaPoistaMysteerikin se saattaa olla, mutta minunlaiseni ruohonjuuritason puurtaja voi vaikuttaa siihen vain omaa toimintaa kehittämällä uuden tiedon pohjalta. Siihen nyt taas perustan aikomani muutokset. Aika pian huomataan, onko suunta oikeampi. Kriteerinä kun on edelleen määrän sijaan laatu. MJK
VastaaPoistaTähän nyt on pakko vastata, vaikka se saattaa tuntua riidan kylvämiseltä. Opiskeluryhmät ovat hengeltään erilaisia. Se nyt lienee kiistämätön fakta. Miksi ne ovat erilaisia, niin siihen onkin jo paljon vaikeampi ottaa kantaa. Elämässä kaikki vain ei mene mene samaan putkeen.
VastaaPoistaKurssin vetäjä saattaa ottaa pieleen menosti helposti omaan piikkiinsä. Vika oli minussa. Tosiasiassa vika voi olla melkein missä vain. Ainoa asia, missä kurssin vetäjä voi yrittää kääntää ruoria on se, kun hän näkee koko projektin olevan menossa kiville. Silloinhan on pakko tehdä jotain. Minun pessimisten kokemukseni on vain se, että kun puolikurssin pirskeissä huomataan kaiken olevan pielessä, niin alkaa olla aika myöhäistä tehdä korjausliikettä. Optimisti voi olla ihan toista mieltä ja olla viepäpä oikeassa.