Osaamisen suhteellisuudesta.

Katsoin tänä aamuna Woody Allenista kertovan dokumentin.  Siinä hän sanoi, että hän yrittää mielummin liian vaikeaa ja epäonnistuu siinä,  kuin tekee erinomaisesti vähemmän vaikeaa. Ajattelin ensin, että siinä on hyvä ajatus kenelle tahansa. Mutta sitten jatkoin ajatuksen pohtimista hieman pitemmälle.  Huomasin, että tuossa oli erinomainen esimerkki asioiden suhteellisuudesta. Ja siitä, kuinka se havainnollistaa myös omia työskentelyvalintojani parille lähivuodelle. Oletuksella, että ne ovat olemassa. Ja muut samaan haasteeseen osallistuvat.

Olen luvannut toimia nyt pari vuotta haasteellisen ammattikuvaajaryhmän, SAV:n Valaisupajan, vapaaehtoisena ja ilmaisena kiintopisteenä sekä toimistona.  Organisoijana, motivoijana, synnyttäjänä, imettäjänä, ohjaajana, neuvottelijana, ajoittain myös kouluttajana ja kaiken aikaa vastuullisena myös vaikeista päätöksistä. Niistä, joita kukaan muu ei halua tehdä, mutta jotka ovat ryhmän tavoitteille elintärkeitä.  Keskeinen tavoite kun on jokaiselle ryhmään kuuluvalle ylittää selkeästi ja jatkuvasti oma ammatillinen suorituskykynsä ja tehdä se todistettavalla ja julkisestikin mitattavalla tavalla. Tehtävä on siis vaikea, eikä epäonnistumiseen varautuminen siinä edes ole valittavissa oleva vaihtoehto.  Sensijaan jokaisen, aluksi liian vaikean, kuvausongelman kehittäminen itselleen helpoksi, mutta tulokseltaan myös kyllin kaupalliseksi, on  edellytys kunkin henkilökohtaisen projektin etenemiselle. Ja arvokas tavoite,  jopa päämääräkin myös sellaisena.

Jatkuva kehittyminen laaja-alaisesti ammattitaidossaan on sinänsä jo hyvin vaativa suoritus ja tässä projektissa  sen  kunkin saavutetun tason vakiinnuttaminen itselleen niin helpoksi, mutta samalla hyvälaatuiseksi suoritukseksi,  että se täyttää myös kaupallisuuden vaatimukset, vasta antaa tuen seuraavalle tasolle nousuun, on juuri yhdistelmä tuota alkulauseiden valintaa.  Molemmat vaihtoehdot samassa haasteessa. Ne molemmat on tässä haluttava.  Muuten sen tekeminen ammattityön ohella ja kustantamana ei ole mahdollista.

Juuri tuo haasteiden toteuttajakohtainen suhteellisuus on  kiehtova pohdittava.  Esimerkiksi valokuvauksessa se väittämä, että tekniikka ei ole tärkeätä, vaan näkemys.  Se kun on tekniikan suvereenisti  hallitsevan alan mestarin sanomana täydellinen vastakohta sisällöltään samaa väittävälle  ja alan tutkinto-oppiarvon kyllä omaavalle, mutta jolta puuttuu silti tuo ensin mainittu, vaikka onkin akateemisen opinnäytteensä läpäissyt.   Ja joita joka alalla on selkeä koulutusvastuullisten enemmistö.  Siksi tässä on nyt toimittava viralliseen koulutusjärjestelmän ja sen mittausmenetelmien ulkopuolella. Työelämän ehdoilla ja myytävissä olevalla laadulla.

Tässä haasteessa liikutaan tuon muodollisen oppijärjestelmän vastalaidalla, kunkin on oltava oma koulutusvastuullisensa. Ja tavoitetasomäärittelijänsä. Tekijä ja arvioija.  Lahjomattomasti. Ja kehityttävä niin tekniikassa, kuin näkemyksessäkin. Säännöllisesti ja sitkeästi. Ja minun se opas, joka osaa auttaa osallistujia löytämään oman keinonsa siihen. Täysin tietoisena, että osan ryhmästä lopputulokseksi jää silti vain osa siitä kehityksestä, joka tarvittaisiin julkiseen uuteen tasonäytteeseen.  Mutta sekin on suhteellisesti paljon enemmän, kuin olisi ollut yksin yrittäminen.  Ja siihen käytettävän kahden vuoden arvoinen.  Vaikka se tapahtuukin työelämän ohessa osaamisen ruohonjuuritasolla. Tai ehkä juuri siksi.

MJK

Never say never

Never say never.  Tuo kulunut sanonta on tullut lähipäivinä toistuvasti mieleeni omia puuhiani seuraillessani. Olen taas tiellä, jonne en uskonut enää koskaan palaavani.  Mutta teen sen nyt silti täysin sydämin. Vapaasta halusta, en velvollisuudesta tai kunnianhimostakaan.  Tuo viimeinen ei ole minua kyllä ennenkään vaivannut.

Tähän, vielä uuteen, tilanteeseen johti muutama keskeinen tapahtuma.  Katsoin FEP:n tuplamasterin  Vicente  Estebanin  uusimman MQEP arvonimisarjan kehitysvammaisten osallistumisesta taidekasvatusprojektiin.  Ja huomasin, että on taas se aika, jolloin oikeaa raskasta valokuvaustaitoa arvostetaan hyvinkin korkealle, ainakin kansainvälisillä ammattilaisfoorumeilla.  Sitten tulivat tulokset Loupe Awardeista ja Suomen  ammattivalokuvaajien jäsenten laaja menestys niissä. Erityisesti ilahduin tietysti  kovin arvostamani  oululaisen valokuvaaja-digitaiteilija Onni W Kinnusen  tarkasta palkintopöydän putsauksesta. Hän osallistui 8 kuvalla, jotka kaikki palkittiin.  Lahjakkuuden ja tinkimättömän ahkeruuden johdonmukainen seuraus. Tämän selvempää todistusta  oikean taito-osaamisen paluusta en tarvinnut.  Se on suuntaus, johon luotan ja jossa voin olla edelleen kollegoilleni avuksi. Luomalla heille mahdollisuuksia  kehittää itseään siinä.

Asiaa  kärjisti vielä kuluneen loppusyksyn  varsin vastentahtoinen leikkaustoipumisaikani, jolloin minulla on ollut paljon aikaa seurata ja pohtia suomalaisen  valokuvakulttuurin  laadullista ja sisällöllistä aaltoilua ja  siihen liittyvää vähintään moniarvoista  some keskustelua.  Siitä onnellisesta  lähtökohdasta käsin, että minulla ei ole mitään tarvetta osallistua siihen, tai olla mitään mieltä sen suunnasta ja tuloksista. Mieluiten  lähinnä unohtaa ne. Niin kuvat kuin mielipiteetkin. Puhumattakaan alan ikuisista ristiriidoista. Kuten esim. amatööri-ammattilainen keinotekoisesta taloudellisesta vastakkainasettelusta.  Tai alan koulutukseen liittyvistä  urbaanilegendoistakaan.

 

Sen sijaan minua edelleen viehättää sellaisen järeän ammattitaidon kehittäminen, johon  näyttää  olevan osa ammattilaisten parhaimmistoa jo hakeutumassa.  Makuasioiden ja taidekuvakeskustelun sekalöpinän yläpuolelle.  Trimmaamaan omaa instrumenttiaan sellaiseen vireeseen, että  laatueroja  kuvatarjonnan  määrälliseen massahässäkkään  ei tarvitse, eikä ole mitään syytä edes pohtia.  Kun visuaalinen jälki ilmoittaa tyhmemmällekin sen, mistä on kysymys.  Osaamisesta, eikä  sellaisesta kuvamaailmasta, missä vallitsee  tykkäämispeukkujen enemmän kuin perusteeton lukumääräkulttuuri. Ja jossa mikä tahansa koiranoksennus on ”ihana” tai  ”luova”. Tai ainutlaatuinen ”fiilis”.  Tai jossa kuvan hinta on sen ainoa laatumittari. Tai aiheen valinta ainoa "luovuuden" kriteeri.

Huomasin haluavani olla jälleen yksi pieni katalysaattori siinä kehityksessä, joka mahdollistaisi  osalle  valokuvaajakenttää  sen tien kulkemisen, joka johtaa sekä kiistattomaan ammattiosaamiseen, että sen antamaan mielenrauhaan.  Koko ammattiuran ajaksi.

Tästä roolista ja sen mahdollisuudestakin luulin kokonaan luopuneeni tasan viisi vuotta sitten saamani sydäninfarktin ja sen jälkeisestä ohitusleikkauksesta toipumisvuoden jälkeen. Kun sitä seurasi lähes kolmen vuoden syöpätaistelu ja edelleen kesken oleva muiden leikkausten sarja, oletin  hitaan luopumisprosessin olevan  ainoa oikea lähestyminen asiaan.  Harjoittelin  toimimaan täysin eri kellotaajuudella kuin aikaisemmin ja opettelin hyväksymään fyysisen suorituskykyni uuden, mutta selkeän, rajallisuuden.  Ja sen, ettei minun tekemisilläni ole enää merkitystä rakastamani alan ja  siellä edelleen ponnistelevien ystävieni auttamiseksi. Huomasin, että aivoni adaptoivat  liian hyvin rajoitteeni ja ne alkoivat elää jo omaakin puoliksi sammutettua elämäänsä.  Siispä päätin tehdä siitä lopun ja tutkia myös täyskäännöksen vaikutuksen tilanteeseen.  Nyt jatketaankin näin. Täydellä vauhdilla uuteen seikkailuun.

Olen valmistellut  muutaman päivän, käsileikkauksen tikkien poiston jälkeen, uutta sellaista ammatillista projektia, jonka uskon vankasti jaksavani ja siinä ylläpidon, organisoijan ja motivoijan  roolissa viihtyväni  seuraavan kahden vuoden ajan.  Kunnianhimoisten ja tavoitteellisten SAV:n ammattivalokuvaajien valaisupajaa.  Tinkimätöntä ja osallistujien omaan aikatauluun merkityn tavoiteponnistelun runkoa.  Porukkaa, jonka  lähtökohtana on  ylittää jokaisella työpajakerralla koko aikaisempi osaamisensa, sekä tuottaa itselleen ja asiakkailleen sellaisia työnäytteitä, joita kukaan ei heiltä edes osaisi  tilata. Mutta joita he haluaisivat tehdä. Sekä rahasta, että rakkaudesta omaan ilmaisuvälineeseensä.

Ryhmää, jossa kuvista ja ammattitaidosta pitää ja saa puhua suoraan. Ilman  muka-osaamisen katteetonta ja hedelmätöntä ihailua. Ryhmää, jossa luovuus on erottamaton osa ahkeruutta ja ammattitaitoa, eikä vaikeaselkoisuudella sumuttamisyritystä.  Ryhmää, jossa tavoitellaan pilviä ja pidetään silti  jalat tukevasti kiinni kalliossa sekä taidollisissa, että  taloudellisissa realiteeteissa.  Ryhmää, jonka jokainen jäsen on sitoutunut aikanaan myös julkiseen arvioon  oman ammattityönsä  tuloksesta.  Ryhmää, johon sitoutuneet saavat tilaisuuden  kohdata todellisen ammattiminänsä, kylmästi ja armottomasti, silmästä silmään, mutta myös vankkaa apua omaan kasvuunsa, jos  sen itse valitsee ja kestää.   Itseni mukaan lukien.

Minun osaltani tämä viiden vuoden talviuni on nyt ohi,  seuraavaksi katsotaan seuraako sitä todella kevät ja kesä. Mutta tätä päätöstä ei pureta.

MJK

Velvoitepakolaiset ?

Olen sekä hyvin vihainen, että hyvin surullinen.  Tavasta, jolla osa ammattivalokuvaajayhteisöistä repii ja halventaa tällä hetkellä koko ammattikunnan toimintaedellytyksiä.  Otsikon sana on neutraalein, minkä keksin ja synnytin tuon toiminnan määrittelyksi.   Joku toinen olisi ehkä sanoittanut otsikon tutummin.  Juudaksen suudelma? Ennen kuin kukko kolmesti laulaa…?  Jenginpetturit?  Takinkääntäjät?  Kaverin jättäjät?  Toisten työn hedelmien poimijat?  Selkäänpuukottajat?  Kaksinaamaiset?  Harhaanjohtajat?  Toisen housuilla mäkeä laskevat?  Omaan pesään kusevat?  Loiset?  Verenimijät?  Kovia  määreitä, vaikkakin mieleeni tulevia tällaisessa  tilanteessa. Joulukuun alussa 2014.

Aloitan historian hämärästä, mutta oikeilla tiedoilla, koska olen itse ollut mukana joka vaiheessa. Usein tekijänä, aina tukijana. Ja kriittisesti suhtautujanakin. Mutta aina reilusti, avoimesti ja julkisesti oman porukan sisällä.  En tämän päivän tapaan, teetetään toisilla työt ja huijataan itselle tulokset.  Sekä levitetään siitä kiitokseksi alan hajaannusta tavoittelevia väitteitä. Ja vuosikymmenien yhteistä aherrusta hävittäen.

Kuusikymmentäluvun lopulla saatiin valokuvaajakentän tietoon tulossa oleva lakiuudistus. Se tarjosi ammattikunnalle erittäin merkittävää taloudellista tukea ja juridista etua sekä yhteiskunnallista tunnustettua asemaa tuleviksi vuosikymmeniksi, jos silloin varsin kirjava kenttä kykenee organisoitumaan yhdeksi neuvottelukumppaniksi ja sellaisena laissa mainittavissa olevaksi alan tekijänoikeuksien valtuutetuksi. Näin toimittiin ja synnytettiin alan keskusliitto. Useimmat  sen työn keskeisistä vuosikausien toteutusvastuullisista  ovat jo vainajia, eikä heidän tarvitse kokea nyt käynnissä olevaa korvaamattoman työnsä ja ammattikunnan tavoitteitten häpäisemistä.  Sen työn, jonka tuloksia valokuvaajat ovat jo lähes viisi vuosikymmentä käyttäneet. Ja saavuttaneet juuri yhteistyöllä ja niiden tukemana alan nykyisen tason ja arvostuksen. 

Eli esimerkiksi valokuvan liittäminen tekijänoikeuslakiin, alan professuurit, akateemikot, korkeakoulut, maisteri- ja tohtoristatukset,  amk-koulutukset, työelämän viralliset ammattitutkinnot,  monivuotiset valtion ja läänien taiteilija-apurahat,  kohdeapurahat, valtionpalkinnot, kansainväliset näyttelyvaihdot, läänintaiteilijat, valokuvataiteen museon, valokuvakeskukset, valokuvakirjojen laatutuki, usean eri tahon myöntämät apurahat, eikä lainkaan vähimpänä kopiostokorvaukset. Yhteensä muutaman miljoonan vuosittaiset taloudelliset  tuet  suomalaisen valokuvakulttuurin kehittämiseen.  Väitän perustellusti syvällä rintaäänellä, että ilman keskusliittotason yhteiskunnallista neuvottelu- ja yhteistyöpanosta tämä kaikki olisi jäänyt, nyt jo vuosikymmeniä sitten, saamatta ja elänyt vain joidenkin visionäärien haaveissa. Lisäksi murto osa edellämainituista olisi tänäänkään olemassa, jos mikään.  Tämä vuosikymmenien järjestötason organisoima yhteen hiileen puhaltaminen on antanut valokuvaajille tämän kaiken.  Asteittain ja yhteisvoimin edeten.  Yhteiskunnalle annetut lupaukset pitäen.  Onko tämän kaiken hävittäminen nyt kuitenkin joidenkin alan yhteisöjen käsissä ja tavoitteena? Siltä näyttää.

Miten muuten on selitettävissä se, että nyt on tästä yhteiskunnallisesti tarkoituksemukaisesta ja toimivuutensa jo todistaneesta elimestä, keskusliitosta, eronnut kaksi  valokuvaajajärjestöä, jotka ovat jo julkisesti hakeutumassa tasa-arvoisiksi yhteiskunnan resurssielimien neuvottelukumppaneiksi ja keskusliiton kanssa samasta tukipaketista kilpaileviksi alan toimijoiksi.  Koska mikään tukiresurssi ei enää nouse,  samaa kakkua tullaan repimään eri suuntiin nyt  yhä kummallisemmilla väitteillä ja perusteluilla, mikä on omiaan aiheuttamaan vain valtavaa hämmennystä resurssien jakajissa. Ja alan luotettavan maineen menetyksen.

Minun on totaalisen mahdoton ymmärtää sellaisen separatistijärjestön tavoitteitten puhtautta ja kykyä jäsentensä palvelemiseen, joka on tästä keskusliiton hallituksen sisäisesti määrättävissä olevasta osuudesta saanut lähivuosien aikana ylivoimaisesti suuremman osan kuin kukaan yksikään muu sen järjestö.  Jäsenmääräänsä suhteutettuna jopa moninkertaisesti. Täten sekä sen lähivuosien näyttävät esilletulot, että juhlakirja- ja media-aineistot ja jopa perinteisen, toimialan määrittelevän, nimen uusiminen tunnistamattomaksi yleisnimeksi, on kustannettu alan yhteisestä potista. Ja kerättyään ensin leijonanosan keskusliiton taloudellisesta tuesta, eroaa siitä ja ryhtyy aktiivisesti ajamaan yhteiskunnalle sen radikaalia pienentämistä muilta alan järjestöiltä. Keskusliiton jäsenmaksun säästäminen kun ei voi olla yhteiskunnan resursseista kilpailevan separatistijärjestön  eron aihe, se kun on 50 € koko järjestöltä. Kyllä, luit oikein noin 2 promillea  heidän itselleen keräämästä vuosittaisesta jäsenmaksukertymästä.  Siis sen järjestön osalta, jonka historian ja jäsenkunnan tunnen itse paremmin.

Käytyäni läpi kyseisen järjestön jäsenluettelon, jouduin toteamaan, että  valitettavasti kymmeniä arvostamiani alan kokenempia huippuammattilaisia on uusien päättäjien separatistisilla ja vallanhimoisilla tavoitteilla joko viety kuin pässiä narussa, tai heille on joko syötetty väärää tietoa, tai pidetty oikean ulkopuolella, kun  tilanne on tähän päässyt.  Muuten on mahdoton ymmärtää lähes sadan kunnon ammattilaisten halu ja päätös joutua uuden nimisen ja heiltä kierosti vallatun järjestönsä pelinappulana kaikkien keskusliiton jäsenyydessä hankittujen etujen ja velvoitteidenkin ulkopuolelle. 

Ennustan tässä ja nyt, että kun repimistavoitteellisten motiivit ja todellisuus selkiää aikanaan, korvaamattomia vahinkoja koko Suomen valokuvaajakunnan tulevaisuudelle on tapahtunut. Toivon, että keskusliiton jäsenjärjestöt pitävät jo ovensa auki järkiintyneille paluumuuttajille, tarvittaessa vaikka muuttamalla jäsenkriteereitään ja omaa käytännön toimintaansa heidänkin erityisiin tarpeisiinsa sopeuttamalla, sillä vain sillä tiellä voidaan yhteisiä asioita edelleen edistää.

MJK

Teos kuin tekijänsä

Viime perjantai oli todellinen juhlapäivä minulle. Sain olla kirjamessuilla täydet 10 aukiolotuntia. Niistä 42 esityksestä, jotka olin alustavasti perjantain ohjelmaan merkinnyt itselleni mielenkiintoiseksi, ehdin kuulla kymmenkunta. Useimmat erittäin avartavia. Paljon uusia havaintoja ja aikaisempiin vahvistusta tai perusteltuja kumoamisia. Kaikkiaan siis todella hyödyllinen päivä ja sopivaa alkua talven tiiviimmälle kirjoitusjaksolle.

Vaikka bloggaus on minulle vain harrastus ja pääni sisuksen jäsentelyapu, opin sen, että blogitkin ovat teoksia. Useiden kirjojen aineisto kun koostui tekijänsä blogeista muodossa tai toisessa. Vuoden paras bloggaaja on myös tullut valituksi. Hän on blogannut joka päivä vuodesta 2005. Määrä ei luonnollisesti ollut ainoa kriteeri vaan sisältö ja taitokin. Hänen haastattelustaan sain vahvistuksen muutamaan usein pohtimaani ilmiöön. 

Erityisesti jokaisen blogin, mutta usein myös muiden teosten keskeinen viesti on todellisuudessa tekijänsä persoona. On sen otsikko sitten mikä hyvänsä. Juuri fiktiosta poiketen blogi kun on pääsääntöisesti tekijänsä kokemusmaailman tosipohjainen ilmentymä. Poiketen siitä yleisestä väittämästä, että kuka vain voi kokea mitä vain, sain lisävahvistusta sille käsitykselleni, että juuri henkilökohtainen kokemus on kokijalleen erittäin totta. Se on, ainakin minulle, siten merkittävä havainto, ettei minun tarvitse häpeillä sitä, etten kirjoita lainkaan mielikuvituksen tuottamaa fiktiota, jota usein pidetään luovan suorituksen perustyyppinä, vaan pelkästään asioista, jotka ovat minulle totta. Ja silti ylittävät siis teoskynnyksen tällä kriteerillä, eli tuottomenetelmä on vaadittu omaperäinen tekotapa. Ilmaisutaito tai sen puute kun ei ole teoksen hylkäämisperuste. Kuten on todettavissa jokseenkin jokaisella muullakin taiteen kentällä. Kaikentasoiset ilmaisuthan saavat pääsääntöisesti teossuojan. Kaupallinen valokuva eräänä poikkeuksena. Ainakin usean oikeustapauksen päätöksenä.

Edellämainittu blogin keskeisen viestin havainto vahvisti vanhaa käsitystäni teoksen kertovasta sisällöstä. Usein käsittelmääni aihetta, eli kokemusperäistä ajatustani, että jokainen teos on aina tekijänsä omakuva. Keskeistä onkin sen tarkastelijan kyvykkyys nähdä ja tulkita sitä. Onko siis taideteoksen antama tekijänsä omakuva jokaiselle kokijalleen erilaisen persoonan ilmentymä?  Niinhän on myös se aito luonnollinen tapaaminenkin sen luoneen henkilön kanssa.  Jokaisessa ihmisessähän, erityisesti taiteilijassa, on siis kaikki heitä tulkitsevien kokemat piirteet myös, ottamatta kantaa siihen, kuinka vääristyneitä jonkun saamat mielikuvat jostain henkilöstä ovat. Riippuen kokijan omasta elämänkokemuksesta, rakenteesta ja arvoista. Rajaton määrä variaatioita ja totuuksia.

Tuo tieto on, ainakin minulle, varsin rauhoittava. Kuten jokaisen tapaamamme ihmisen käsitys meistä on vähintään puoliksi hänen oman sen hetkisen elämätilanteensa heijastuma, niin myös jokainen tekemämme ilmaisullinen teos. Siitähän seuraa mielenkiintoinen havainto. Tärkeää ei ole kuinka moni teoksiamme arvostaa, vaan se, millaisia ovat ne, jotka niitä arvostavat. Kuitenkin vain omalla mittarillamme arvioiden. Tämä havainto selittääkin varsin suuren osan vaikeaselkoisiksi kokemistamme teoksista.  Ja antaa lohdullisen mahdollisuuden valita, kenen hyväksyntä on teoksemme paras palaute, jos sellaista kaipaamme.

Tähän ilmiöön, teos tekijänsä omakuvana, olen nyt muutaman päivän perehtynyt aikaisempaa syvemmin. Ja saanut siitä useita riemastuttavia ja opettavia elämyksiä. Tutkin joidenkin, myös ihmisenä, tuntemieni kirjoittajien ja kuvaajien teoksia. Totesin omakuva-efektin vahvistuvan selkeästi teoksen synnyttämiseen kuluneen ajan ja paneutumisen tuloksena. Sinänsä tietysti luonnollinen asia, mutta vasta nyt olen sisäistänyt sen poikkeuksellisen merkityksen.  Olen samalla löytänyt itselleni uskottavan selityksen siihen, että vasta rakennettu ja jäsennelty kuva, kertomus, live-esitys ja mikä tahansa muukin taideteos kertoo tekijänsä tarinan, eikä pikainen puolihuolimaton heittonappaus. Vaikka tekijä sitä kuinka selittelisi.

Tämä ei luonnollisesti tarkoita sitä että kaikki vain tunteja, viikkoja tai vuosia suunnitellut ja rakennetut teokset olisivat niitä syvällisiä sanomaltaan. Vaikka niiden edellytykset viestinsä syvempään väliittämiseen ovatkin todennäköisempiä. Useinhan myös hetkessä luotu sanallinen tai kuvallinen ilmaisu omaa todella pitkän alitajuntaisen taustatyöskentelyn, jotta sen välähdys tulisi täyteen kirkkauteensa. Vastaanottajan kyvykkyys teoksen koko sanoman aistimiseen on kuitenkin vasta se todellinen tuotos. Sekä lohduttava, että pelottava havainto, mutta antaa aivan oman perspektiivin erilaisten teosten tuottoprosessiin.  Olen tämän ilmiön kokemusperäisestä jatkotutkimuksestakin tällä hetkellä niin innostunut, että ajattelin kulkea tätäkin polkua jonkin aikaa ja katsoa mitä sieltä vastaan tulee.

MJK

Se rakas ensimmäinen luentosi.

Ystäväni ja entinen oppilaani N.N.

Sain viestisi, että tarvitset elämäsi ensimmäiseen luentoon valmistautuessasi hiukan taustavahvistusta sellaisen synnytysprosessista, mieluiten kirjallisena työkiireittesi takia. Luonnollisesti se käy näinkin, jopa senkin kunniaksi, että sinäkin olet nyt saavuttanut sellaisen statuksen, että mielipiteilläsi ja/tai asiantuntemuksellasi on kuulijoita. Onnittelut siitä.

Kuten oikein muistatkin, olen luvannut auttaa ikuisesti teitä entisiä oppilaitani neuvoillani silloin, kun katsotte itse niiden olevan tarpeen. Tosiasiallinen pätevyyteni kun katoaa koko ajan kiihtyvälllä nopeudella, kuten myös käytettävissä oleva aikanikin. Siksi pyrin optimoimaan ajankäyttöni. Kirjoitan edelleen vain noin 4 tuntia per A4 liuska. Joten teen tämän nyt tässä pysyvämmässä blogimuodossa, jolloin muillekin samaa asian pohtiville löytyy halutessaan ainakin tämä neuvoni netissä. Siis jos haluavat. Tämä aihepiiri kun ei vanhene koskaan. Seuraavassa käsityksiäni tästä luentoasiasta muistinvaraisesti ja vapaassa järjestyksessä.

Tärkeä ohje on se, että kotityöt kannattaa tehdä kunnolla.

Se tarkoittaa siitä aloittamista, että tulevien kuulijoiden hyvin tarkat taustat ja luennon täsmällinen tavoite kohderyhmälleen kannattaa selvittää kunnolla, eikä tyytyä siihen sen kysyjälle aina annettuun vastaukseen, että ihan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat tietää kaiken asiastasi. Se kun on täydellistä bullshittiä. Sinun on selvitettävä kaikilla keksimilläsi keinoilla kuulijoittesi tiedot, taidot, tavoitteet, unelmat, käsitykset maailmasta, mahdolliset pelot, ennakkoluulot, asialliset ja asiattomat odotukset sinun esityksesi sisällöstä ja tavoitteesta. Mitä heille pitää kertoa ja vielä tarkemmin, mitä ainakaan ei kannata kertoa. Lisäksi k.o. luentotilaisuuden syvin julkistettu ja julkistamatonkin tarkoitus. Siis minkälaisen, kenen, on tarkoitus luentosi jälkeen tietää, haluta tai toimia miten?

On nimittäin täysin eri asia ja eri tekniikka edetä siitä riippuen, onko tilaisuuden tarkoitus lukea listalta asantuntijoille sadoittain kylmiä faktoja, herättää onnellisesti vielä nukkuvia, innostaa asiassa jo mukana olevia, opettaa toiminta- tai ajattelumalleja tai pääasiallisesti viihdyttää asiallesi välinpitämättömiä.  Senkin ymmärtäen, että useimmissa yleisöissä on otoksia lähes kaikista noista. Silloin on päätettävä minkä osan heterogeenisestä yleisöstäsi ehdoilla tapahtuu keinojen ja sisällön valinta.  Itse valitsisin joko tärkeimmän tai käsitykseni mukaan parhaalla hyötysuhteella tavoitettavissa olevan.  Arvioituna mahdollisimman tarkkojen ennakkotietojen pohjalta.

Useimmiten kohtaat tuon selvityksen jäljiltä sen tilanteen, että noin puolet kuulijoistasi uskoo tuntevansa luentosi keskeisen sisällön jo niin hyvin, että tarpeellisen ja tavoitteellisen lisätiedon antaminen heille on ehkä tärkein sisällöllinen haasteesi. Siihen ainakin on syytä keskittyä. Jäljellä olevasta toisesta puolikkaasta myös noin puolet eli neljäsosa on asiassasi niin hyvin sisällä, että sinun on etsittävä tietolähteistäsi lukuisasti niitä erityisiä seikkoja, jotka ovat todennäköisesti heillekin uusia ja mielenkiintoisia tai innostavia. Tähän ei pysty, ellei itse paneudu aiheeseen todella syvällisesti ja tarkasti etukäteen.   Se viimeinen neljännes onkin sitten niitä, joille kaikki kertomasi asiat ovat uusia, joko siksi, etteivät he niitä ole ehtineet vielä tietää, tai eivät ole niistä vähääkään kiinnostuneita.  Ensimmäiselle puolikkaalle saat siis asiasi kiinnostavaksi laajalla ja asiantuntevalla mutta elävällä esitykselläsi, toinen neljännes tarvitsee selkeästi esiin tuodut huipputiedon tai elämyksen uusimmat highlightit ja viimeinen neljännes muistaa ehkä vain kertomasi vitsit, sanaleikit, ja ulkoisen olemuksesi. Sekin on tärkeä elementti joka kannattaa valita kuulijakuntasi arvojen mukaiseksi. Kukaan kun ei usko henkilöä, joka ei ole ensin pystynyt myymään omaa olemushabitustaan kuulijoille.

Toinen keskeinen ohje on se, ettei koskaan kannata luennoida aiheesta, joka ei ole itselle tärkeä ja innostava tai josta ei itsellä ole syvällistä tietoa ja omaa kokemusta.

Tuo tarkoittaa sitä, että olet sisäistänyt asiasi itsellesi niin selkeästi, että pystyt kiihtymättä ja vastapuolta nöyryyttämättä  keskustelemaan mistä tahansa siihen liittyvästä asia- tai  mielipide-erosta. Jokaisessa kuulijaryhmässä kun on yksilöitä, jotka keskittyvät oman pätevyytensä julkiseen pönkitykseen kyseenalaistamalla luentosi keskeisiä väittämiä.  Jos pystyt tarvittaessa hyvin rauhallisesti perustelemaan kansanomaisellakin käsitetasolla  jokaisen näkökulmasi aiheesi totuudesta, olet oikea luennoitsija oikeassa paikassa.  Tämä ei estä sitä, että itse luentotilanteessasi saat ja voit elää hyvinkin voimakkaasti ja tunteella viestisi kertomisen vaiheet. Elä siis esityksessäsi luentosi koko sisältö.  Mielestäni juuri vasta sitten oletkin sisäistänyt sanottavasi.  Mikään kun ei ole niin väsyttävää ja masentavampaa seurattavaa, kuin henkilö joka lukee sanasta sanaan ennakkoon kirjoitetun luennon, joka samanaikaisesti heijastetaan valkokankaalle esiintyjän kertomassa sanamuodossa. Tavallisesti hänen omasta luentomuistiinpanomonisteestaan.  Näitä juuri kun useimmat luennot ovat. Varmasti et halua lisätä kuulijoittesi tuskaa ja vastustusta asiallesi olemalla yksi niistä lisää.

Luennon keskeinen rytmi ja järjestys on  useimmiten perustellusti seuraava:

Kerro lyhyesti ja mielenkiintoisesti mitä/mistä aiot luennoida.

 

Säilytä jännite, äläkä kerro siinä vielä lopullista kantaasi. Tämä alkuherätys kannattaa usein tehdä kysymyslauseilla. Tässä on selkä ero tilanteen luonteissa.  Jos esimerkiksi kuulijoiden viihtyisyys ja positiivinen vastaanotto on tilanteen tavoite, tämä alkuherätys täytyy luonnollisesti tehdä värikkäästi ja mieleenpainuvan iloisesti, yllättävän vitsin tai vertauksen muodossa, kunhan siinä on riittävän nokkela aasinsilta varsinaiseen aiheeseen ja aistittavissa oleva lupaus yhtä mukavasta asian jatkokäsittelystä. Jota sitten pitääkin noudattaa, sillä ihminen torjuu sellaisen luennoitsijan muutkin viestit, jonka hän kokee jo pettäneen hänen odotuksensa kerran. Jos taas luennon tarkoitus on asiapitoinen aikuiskoulutus, minä ainakin aloittaisin havainnollistamalla kyllin selkeästi ja terävästi etäisyyden, joka kuulijalla on sen suhteen, mitä hän osaa tai tietää nyt ja sen mitä hänen on jatkossa osattava. Aikuisen oppijan motivaatio kun ei herää ilman omakohtaista oppiaineksen hyödyn havaintoa.

Kerro asiasi selkeästi loogisesti ja mieleenpainuvin esimerkein.

Tähän kuuluu siis luonnollisesti, että pysyt valitsemassasi tyylilajissa ja esität asiasi loogisessa järjestyksessä. Se on usein joko tärkeimmästä aloittaen tai siihen huipentaen, kunhan muistat aluksi havainnollistaa, että järjestys on juuri se. Lisäksi syytä on muistaa, että rauhallinen sanojen kokonaisrytmi, riittävät taukoerotukset asian vaihtuessa, mutta elävyyttä käsittelyssä helpottaa muistiin painumisen ja oikean ymmärtämisen prosessia.

Lopuksi lyhyt kertausyhteenveto  ainakin keskeisimmästä viestistä.

Tässä on erittäin tärkeätä tehdä hyvin harkittu tilanne- ja yleisökohtainen valinta. Annetaanko kaikki loppuponnen voima sille tärkeimmälle asialle, vai ujutetaanko mukaan myös ne toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät. Jos mukaan saa luontevasti  sopivan muistisäännön tai sanaleikin, yleensä parempi. Tilanteen luonteesta riippuen.

Entä itse asiasisällön työstäminen?

Ainakin seuraava tapa ja marssijärjestys on osoittautunut erittäin toimivaksi niin luentojen kuin useiden muidenkin projektien rakentamisessa.  Saatat muistaa minun kertoneen opintojesi aikana tästä ”ikki” järjestelmästä.  Sanahan on vain muistiapu ja sen varsinainen muoto on I K K K J. Alkuperäistä tiedon lähdettä en enää muista, enkä alkuperäistä muotoakaan, mutta tällaisena se on minua palvellut jo vuosikymmeniä. Joten anteeksi vain alkuperäinen keksijä, jos sellainen on, enkä osaa häntä tässä mainita. Mutta näin itse koen kirjainten sisällön ja toteutusjärjestyksen.

I =  IDEA, INNOSTUS, ISPIRAATIO

Käytännössä mitään ei kannata alkaa rakentelemaan ilman aluksi hahmotettavaa kokonaisideaa, mistä on kysymys, mitä tavoitellaan, mikä on hienointa aiheessa, miksi sitä kannattaa tavoitella, jne…..  Elokuvien synopsis on tästä eräs esimerkki. Useiden yritysten ja yhteisöjen toiminta-ajatus niinikään. Sisäinen pakko tutkia jonkun asian juuria, kertomisen tarve jostain aiheesta, kuvan- tai musiikin tekemisen tarve.  Metsässä vaeltelun ja luonnon ihailun tarve. Ja sitten sen seurausten jalostamisen, idea luovemmaksi ja harmoonisemmaksi elämäksi ja ilmaisuksi. Mielekkyys ja motivaatio ei synny ilman tämän vaiheen sulattelua kunnes se on kirkkaana mielessä jatkoprosessin selkärankana ja aivan erityisesti seuraavan vaiheen ajan.

K =  KAIKKI, KERÄILY, KOKOELMA,

Tämä tarkoittaa, että tässä työvaiheessa hankitaan, keräillään, kirjoitetaan, kuvataan, kaikki mitä kyseisestä asiasta on tietoa ja asiaa valaisevaa aineistoa saatavilla. Tyypillisesti monikertainen määrä siihen nähden, mitä lopuksi tullaan tarvitsemaan, ja ehtimään esittää, mutta vain paljosta hiekasta voi löytyä riittävästi lopullisia kultahippuja. Tämä on siis juuri niitä kotitöitä, joita on tehtävä sitkeästi ja huolellisesti niin kauan, kuin ajallinen tavoite antaa siihen mahdollisuuden. Näissä lintsaaminen kostautuu prosessin jokaisessa seuraavassa vaiheessa. Itse käytän tähän valtavan keräelmän esillepanoon useimmiten liimalappuja isoille pinnoille, tai asiakortteja joilla voi selaamista suorittaa pienemmissäkin tiloissa. Tilaa niin paljon kuin on käytettävissä kannattaa järjestää tämän vaiheen kokonaisuuden hahmottamiseksi. Mahdollisimman monen elementin tai osatekijän samanaikaista näkemistä ja vertailemista. Asioiden jakamista erilaisiin pinoihin väreillä tai muilla tunnuksilla.  Sitä tarvitaan erityisesti seuraavan vaiheen menestykselliseksi suorittamiseksi.

K =  KARSINTA, KUTISTAMINEN, KESKEISTÄ

Kun kaikki, mitä asiasta olet tietoa, kuvia tai muuta näkemystä avartavaa materiaalia saanut käyttöösi, on mahdollista  suorittaa sen menestyksellinen kutistaminen  kertaluennolla tai muulla rajoittavalla elementillä mahdolliseen määrään. Tällöin juuri jokaisen elementin vertaaminen jokaiseen muuhun ja niiden keskinäinen tarpeellisuus ja hyödyllisyys tavoitteen saavuttamisessa täytyy punnita.  Vanha hyvä yhden luennon karsintaohje kunnolla tehdyn keräilytyön jälkeen on viisi puolitusta. Siis ensin puolet pois, lopuista taas puolet jne. kunnes  oikea määrä keskeistä sanottavaa tai tehtävää on enää jäljellä.  Ja määrä on kyllin pieni kertakuulemalla esitettäväksi.  Vasta silloin on seuraavan vaiheen työ tehtävissä tarkoituksenmukaisesti.

K =  KOROSTUS, KAIKKEIN TÄRKEIN

Jos samalla keskinäisellä painotuksella esitetään kaikki edellisessä vaiheessa keskeisiksi valitut seikat, tuloksena on silti mielenkiinnoton sarja tasapaksua mössöä, oli niiden tärkeys kuinka merkittävä tahansa. Siksi on tuo jo mukaan tulevaksi karsittu ryhmä asetettava vielä tärkeyskategoreihin vaikka gaussin käyrän mukaan, ellei muuta tapaa keksi. Siis minkä osan on erotuttava kirkkaammin silläkin hinnalla, että joku muu tieto painuu samalla vähemmän huomioarvoiseen asemaan. Tämä on tärkeää esityksen elävyyden ja rytmillisyydenkin valmistelun ja seuraavan vaiheen päätöksenteon kannalta.

J =  JÄRJESTYS

Lopputuloksen kannalta, ja sen rytmittämiseksi riittävän eläviksi, mutta tavoitteellisesti eteneviksi lyhyemmiksi asiakokonaisuuksiksi, on eri elementtien lopullinen esiintulojärjestys aivan avainasemassa.  Sen puolestaan määrää juuri ensimmäisen vaiheen idea ja lopullisen kohderyhmän ominaisuudet, sekä esitystilanteen muut vaikuttavat tekijät. Onnistuneen lopputuloksen kannalta kaikki nämä vaiheet on käytävä läpi ja mieluiten juuri tässä järjestyksessä, ettei luennostasi tule yksi nukutusvirsi lisää hukkaan menneiden hyvien tavoitteitten loppumattomaan ketjuun.

Lopuksi

Arvasit varmaan, että asiaa minulta kysyessäsi saat laajan pohdinnan, joka ei aivan kertalukemisella selviäkään. Koko yö sen kirjoittamiseen meni. Mutta jos sillä, että saat sen lukemisella ja mahdollisuuksiesi sallimalla noudattamisella innostavan ensimmäisen luentosi kuulijoille mielenkiintoisemmaksi ja ikimuistoisemmaksi, tämäkin pohdinta oli sen arvoista. Silloin sinulle jää tuosta hyvin tärkeästä elämänvaiheesta innostava muisto ja toivottavasti myös lisää luentopyyntöjä.

MJK

Ensimmäisestä ja viimeisestä

Kuvaaja:sisareni Eila Heikkilä

Yllä oleva vanha kuva, jonka sisarenpoikani päivitti fb sivulleni sai aikaan niin monta palautetta, että laitoin tähän pari maistiaisotetta jo kolme vuotta kirjoittamastani kirjasta tyttäreni pojalle. Kirja on perheeni ja sukuni jutustelutyylistä, mutta tosipohjaista historiikkia veneitteni kertomana. Samalla se on varsin kattava tekninen ja historiallinen rakentelutarina yli kolmestakymmenestä rakentamastani tai kunnostamastani aluksesta viimeisten 60 vuoden ajalta. Kirjasta on valmiina tällä hetkellä, muutaman kymmenen tarinan lisäksi, noin 700 tarinan aiheet ja otsikot, joita kirjoitan auki aina kun ehdin ja jaksan. Se on sitten valmis siinä muodossa kun se on aikanaan tapahtuvan lähtöni hetkellä. Työnimi on tällä hetkellä "vaarin veneet kertovat".

PURJELAUTTA VIISIKKO, kesä 1954

Rakentajani, 11 vuotias nassikka, Matti sai ajatuksen tekemisestäni luettuaan Thor Heyerdalin matkakuvauksen purjehduksesta balsalautalla Tyynen meren ylitse Perusta Polyneesiaan. Hänen lauttansa Kon-Tiki oli koottu köysillä suurista balsatukeista. Matin kotivesillä, Mjosundin kylän ulkopuolella Öjassa, uiskentelee runsaasti läheisen ulkosataman Ykspihlajan lastauksista karanneita kaivospölkkyjä, joita rahtaaja ei kerää takaisin. Niistä siis synnyin samalla tekniikalla kuin esikuvani, eli köydellä yhdistämällä. Runkoni ja kölini sekä purjeeni malli ja rakenne ovat samaa perua. Luoviahan näillä ei kykene, mutta suunta sentään säilyy sillä melaperäsimellä, joka sekin on Kon-Tikin mallin mukainen. Nimeni sain sentään tukkieni lukumäärän mukaan "Viisikko".  Kauan uineita pöllejä kun ovat, jo Matin paino riittää runkoni vajoamiseen melkein sukellusveneeksi.

Matin kotilahdella on tilaa nuorella rakentajallani seikkailla rannalta toiselle ja kaislikoissakin kierrellen. Lahti on sen verran matalaikin, että vastatuuleen liikun joko melomalla tai pohjasta sauvoen. Kuitenkin myötätuuli, kuten esikuvallanikin, on se varsinainen olosuhde, johon minut on rakennettu ja jolla kulkeminen antaa sen siitä saatavan tyydytyksen. Mastojeni yksinkertaiset purjeet eivät oikeastaan ole juuri muuun suuntaiselle tuulelle sopiviakaan. Mutta tällaisena voin antaa rakentajalleni sekä purjehduksen alkeiskokemusta, että paikan ja mahdollisuuden uppoutua omiin elämyksiinsä, unelmiinsa ja mielikuvitukseensa seuraavaa alustaan odottaessaan. Varsinaisella avomerellä hän nytkin käy vain soutaen tälle alueelle tyypillisellä raskaalla öjalaisella merisoutuveneellä. Sen soutaminen onkin hyvää harjoitusta voimien lisäämiseksi kasvavalle pojalle.

Lepään yöni rantasaunan edessä olevalla hiekkarannalla.  Rakentajani Matti ei jaksa minua kuiville kiskoakaan, joten vetyn tässä hiljakseen, mutta olen kuullut, ettei minua perheen tulevan autohankinnan vuoksi enää ensi vuonna tarvitakaan ja saanen arvokkaan lopun aikanaan, kuivuttuani ensin pari vuotta maissa.  Silloin seuraava palvelupaikkani on ihanasti lämmittävinä takkapuina hänen kotinsa pienessä olohuoneessa. Paljon arvokkaampi loppu runkopuilleni, kuin lahota hiljakseen jossain englantilaisen hiilikaivoksen uumenissa johon ne oli kaivospölkkyinä tarkoitettu.

Matin kotitalo, tuossa polun päässä, uppoaa saaristomaisemaan kuin se olisi aina ollut siellä. Edessä rantakallio ja takana  synkät kuuset. Toisella puolen, vesirajassa on leikkimökkiä pienempi rantasauna aivan vieressäni ja toisella pikkula metsän piilossa. Kallioinen niemi takana kohoten.

Mökin esikuvana kertovat olleen norjalainen tunturimaja. Mitat ovat  vaivaiset 6x4 metriä, mutta siellä voi nukkua jopa neljässä eri tilassa, muita näkemättä. Vintissäkin siedettävästi jopa kolme,  eli Matti molempine sisarineen, vaikka kukaan ei siellä mahdu kunnolla istumaankaan.

Talon ainoa lämmönlähde on avotakka tuvassa, ellei keittiön pikkuruista hellaa myös sellaiseksi lasketa. Tuvan kahdesta ikkunasta näkyy toisesta merenlahti ja toisesta tähän rantasaunalle tuova kalliopolku. Ulkopuolella talon on metrin leveä terassi kahdella sivulla. Kesällä paljon lisätilan tuntua.

PURJELUOTSIALUS MUNTER       19.9.2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Matti kertoi kannelleni kerääntyneille ruskaretkeläisille, että tämä purjehdus olisi juhlavuoteni viimeinen. Miehistö koostui kanssani aiemminkin purjehtineista ja parista ensikertalaisesta, joille tämä retki olisi varmaan ikimuistoinen.  Sitähän ovat olleet itse asiassa minullekin kaikki menneen suven 100 vuotisjuhlapurjehdukseni.  Tyyntä ja myrskyä, sekä paahtavaa aurinkoa, että äänetöntä satamaa kohti lipumista kuunsiltaa pitkin Näsijärven sinisessä hämärässä. Ensi yö sen sijaan on tarkoitus viettää revontulia ja tähtien siltoja ihaillen, kaukana Tampereen räikeästä valosaasteesta.  Minullekin  vaihtelua Naistenlahden metelistä ja iltojen ruuhkaliikenteestä.

Nopeasti karistimme tunnelityömaan pölyt loittonevaan rantaviivaan ja käänsimme keulani  4 metrin lounaistuuleen isonpurjeen nostoa varten. Sen kohoamisessa hitaasti ja tarttumisessa puhuriin on aina todellista lähdön ja juhlan tuntua. Sammutimme moottorin  ja suuntasimme pohjoista kohti tämänkertaiseen tavoitteeseen. Saimme nyt  jatkaa muiden purjeiden nostoa tässä rakastamassani äänimaisemassa. Tuulen humina köysistössä, veden kuohu vatustaagissa ja mastojen natina kahvelien puristuksessa sekä pylpyröiden laulu vendoissa. Iso meridieselini on siihen pelkkä pakollinen ja metelöivä turvallisuuslisä, jota käytämme vain satamassa ja nyt olimme onneksi jo avoimella selällä.

Siilinkaria ohittaessamme  fokkakin on jo nostettuna ja ohjaus tukevoitui hetkeksi, ennen puksröötini nokasta isonmaston huippuun viritettävää valtavaa blooperia. Se onkin loistava vaihtoehto matkantekoon tällä tuulella. Se saa koko 20 tonnin painoni tuntumaan puolta kevyemmältä.

Tämä tunne vielä voimistui, kun takilaani nostettiin myös mesaanin kahvelipurje, molempiin mastoihin huippupurjeet ja niiden väliin vielä toinen, se isompi, välipurjeeni. Kaikki 7 purjetta vedossa.

Tiesin olevani mahtava näky täysine purjeineni avoimella selällä ja sen varmaaan huomasivat ohi kiitävät muoviset melupesätkin, koska useat niistä tekivät ylimääräisen kierroksen ympärilläni.  Kyytiläisensä kännykkäkameroitaan räpsytellen ja miehistölleni vilkuttaen.  Siinähän heille oli ihmeteltävää aluksesta, jonka ikään kukaan heistä tuskin koskaan pääsisi. Tunsin tänään olevani lähes elämäni kunnossa ja aloitan sitten ensi kesänä toisen vuosisatani  yhtä ylpeästi kuin tämän ensimmäisen nyt suljin. Tiedän, että minulla on paljon ystäviä, jotka odottavat tulevaakin kevättä yhtä innokkaasti kuin minäkin.  Retkimieli valtasi minut jälleen ja mielipaha katosi kuohuvaan vanaveteen.

Kuvaaja: Timo Suvanto

Aivan kuin säiden haltija olisi yhtynyt näihin kesän lopetusjuhlallisuuksiini, sillä taivaalta levisi reitillemme Matin enkelivaloksi kutsumat säteet. Olkoon vain vuoden viimeinen retki, mutta senkin saamme tehdä tyylillä.  Tämä on oikeaa paljon kokeneen, mutta ikivireän puulaivan elämää.

MJK                             

               

Paikkansa löytäminen

Edellinen blogini synnytti sekä julkisia, että henkilökohtaisia palautteita, joista minulle aktivoitui  runsaasti omaa pohdintaa ihmisen henkisestä sijainnista sekä omassa mielessään että yhteisössään. Siksi kirjoitin heti.

Mietin onko sillä jotain väliä jollekin ja jos on, kenelle? Mitä ihmiselle merkitsee, jos hän itse määrittelee asemansa jossain hierarkiassa, tai jos joku ulkopuolinen taho tekee sen hänen puolestaan.  Siten joka tapauksessa kuitenkin tapahtuu. Jokseenkin jokaiselle.

Minusta keskinkertaisuudessa ei ole mitään vikaa, eikä mitään hävettävää.  Ongelma syntyy vasta siitä,  kun keskinkertainen itse sijoittuu tai esim. poliittisin perustein sijoitetaan sellaiseen vastuuseen, johon hänen edellytyksensä tai kokemuksensa ei vielä riitä.  Vanhana kouluttajana minulla on vankka ja kokemuksellinen usko siihen, että raivokkaalla suunnatulla ahkeruudella ja opiskelulla useimmat yksilöt voivat kasvaa asemansa kokoisiksi. Olen nähnyt läheltä kymmeniä esimerkkejä siitä. Suppealta elämän alueelta tosin, mutten epäile hetkeäkään, ettei se pätisi myös yleisemmin.

Traagisin kombinaatio syntyy siitä, kun hyttynen luulee olevansa kanarialintu.  Tuho on silloin vain ajan kysymys.  Hieman pitemmän ajan kestää se versio tuhosta, kun ihminen ei tajua omia realistisia potentiaalejaan ja  hakeutuu alisuorittajaksi. Sekä uskoo itse siihen.  Silloin kysymyksessä on valtava inhimillisien resurssien tuhlaus.  Niiden, joiden ottamisella käyttöön voisi usean muunkin ihmisen yhteisömiljöötä merkittävästi parantaa.    Mutta alisuorittamisen  virus saakin silloin levitä yhä laajemmalle.  Tämä on mielestäni sekä yleisintä, että vaarallisinta erityisesti opintoihin keskittyvissä yhteisöissä.  Niitä koko aikuiselämäni hyvin läheltä sekä oppijan että opetuksesta vastuullisen pallilta seuranneena olen valitettavasti päätynyt seuraavaan käsitykseen  nykytilanteesta.

En väitä, että alle sadan äo:n omaavilta tulisi vaatia atomifysiikan käsitteisiin perehtymistä, mutta  käytännössä  koko oppijapopulaation suoritustason  vaatimusten hyväksyminen heikoimpien edellytysten  tasolle, on pahinta, mitä koulutusorganisaatiossa voidaan ihmisille tehdä.  Mikään ei lannista lahjakasta ja tavoitteellista oppijaa niin paljon, kuin keskinkertaisen suorituksen rankkaaminen hyväksi tai pahimmillaan  kiitettäväksi.  Eikä mikään ole niin tuhoisaa, kuin vaatia oppisuorituksena asioita, jotka ihminen osaa ennestäänkin, toisinaan jopa paremmin, kuin kyseisen suorituksen arvioija.

Siinä syntyy silloin todella useita jatkokasvun kannalta kohtalokaita vammoja.  Älykäs oppija huomaa tilanteen olevan sekä valheellinen että moraaliton, mikä ei ainakaan valmenna  rehellisillä ja kestävillä periaatteilla pelaamiseen.  Keskinkertaiset puolestaan saavat väärän käsityksen  suorituksensa riittävyydestä  reaalimaailmassa, mikä johtaa jatkossa vääriin valintoihin ja  oman tasonsa  virhearvioimiseen.  Kaikkien tuntemin seurauksin.

Lisäksi ihmisen sosiaalisesta rakenteesta johtuen, ryhmän arvoilla on tapana tarttua tukevasti sen jäseniin, ja silloin  heikkojen tulosten hyväksymisestä tuleekin maan tapa. Ja siitä onnettomasta laadusta poikkeamaan pyrkivästä lahjakkaasta tai vastuullisesta kummajainen ja epäsosiaalinen. Onneksi riittävän älykäs osaa löytää siihen selityksen, eikä ahdistu yksinäisyydestään aiheettomasti.

Elämällä tai omilla valinnoillani on ollut tarjota minulle aitiopaikka tämänkin kysymyksen pitkäaikaiseen tarkkailuun ja pohdintaan. Oppilaana yli kymmenessä yhteisössä, ja kouluttajana vielä useammassa. Mahdollisuuden seurata hyvin läheltä jopa neljän peräkkäisen sukupolven kehitystä ja oppimisstrategioita. Ja nimenomaan samalla erityisalalla. Minulla on ilokseni ja opikseni ollut tilaisuus seurata useiden sekä lahjakkaiden ja älykkäiden, muttei silti viisaiden  oppilaitteni urakehitystä. Samoin minun opetusalani mittareilla alle keskitason suorituksilla valmistuneiden  vastaavaa urakehitystä, erityisesti silloin, kun henkilökohtaiseen käsitykseeni  heistä on liittynyt tunne heidän mahdollisesta viisaudestaan. Minulle kun älykkyys, lahjakkuus ja viisaus eivät ole synonyymejä millään mittarilla.

Ahdistustani todella usean poikkeuslahjakkaan oppilaani järjettömistä elämänvalinnoista, minun mittarillani, on kyllä  onneksi lievittänyt usean oppilasaikanaan vaatimattomiin suorituksiin  tyytyneiden myöhäisempi kukkaan puhkeaminen ja todella usean heistä aivan ilmeinen kypsemmän iän  rooli  oman yhteisönsä ilon ja rakkauden  generaattoreina. 

Tästä olen tullut sellaiseeen johtopäätökseen, joka riittää  minulle tämän aihepiirin pohdinnan tulokseksi.  Yhteisön ja kulttuurin kannalta on luonnollisesti parasta jos sen jokainen jäsen kehittyy ammatissaan  ja sosiaalisessa roolissaan ihmisenä niin pitkälle kuin hänen edellytyksillän voi.  Mutta henkilökohtainen valintaoikeus kaikille  tulisi olla se, että  jokainen saa valita tason johon hän pyrkii, eikä kenelläkään ole oikeutta päättää sen määrittelystä.  Avainasiaksi ja henkilön onnellisuuden avaimeksi  jää vain silloin se, että on mahdollisimman tarkasti ja realistisesti tietoinen omasta paikastaan ja roolistaan niinsanotussa ravintoketjussa. Ja hyväksyy sen kokonaisvaltaisesti. Se on mielestäni ollut keskeisin havaintoni onnellisina ja rakentavina pitämiäni ihmisiä tarkkaillessani.

Summa summarum: Toisten viisaudella on helppo elvistellä,  mutta teen sen nyt silti ihan muistinvaraisesti. Vain lähteestä olen varma, Mika Waltari kirjoitti jotenkin näin Sinuhe Egyptiläisessä ” loppujen lopuksi ei merkitse mitään mitä ihminen työkseen tekee, vaan kaikkea merkitsee se, mitä hän tuntee tehdessään sitä”.

MJK

Puoliväliin-kulttuuriako?

Olin hiljan pari viikkoa jumiutuneena paikalleni.  Seurasin tavallista enemmän mediaa ja sain varsin selkeän mielikuvan eri alojen osaamisen laadun nykytilanteeesta. Tai, surullista kyllä,  lähes  kaikkien huippuosaajien kohtalokkaasta puutteesta.

En tiedä milloin, miksi ja miten nykyinen puolivillaisuus on päässyt vallitsevaksi maan ja maailmankin tavaksi. Lähes jokainen suoritus, tavoite tai taito näyttää jäävän jokseenkin puolitiehen, eikä hommansa loppuun luotettavasti tekeviä tunnu olevan käytettävissä juuri mihinkään. Tieteen, taiteen, politiikan, urheilun tai millään muullakaan sektorilla.

Jokseenkin joka alalla kellokkaiden ja ”menestyneiden” ilmeinen epäpätevyys erityis- tai vastuualallaan on aivan käsittämättömän ilmiselvää. Kukaan todellista valtaa käyttävä ei tunnu siitä edes häiriintyvän, saati tekevän mitään tekoa asian korjaamiseksi.  Joko tärkeinpiä päätöksiä on tekemässä vielä välinpitämättömämmät, tyhmemmät tai saamattomammat, tai yleisen flegmaattisuuden geeenimanipulaatio on istutettu nykyiseen päättäjä- ja ”tekijä”sukupolveen jollain salaperäisellä tavalla.  Onkohan todella niin, että asioihin puuttujat, vastuulliset ja tinkimättömät, on voitu jo valtaan tai alansa huipulle pyrkimisvaiheessa eliminoida. Tai  leimata niin hankaliksi tyypeiksi, ettei heidän taitoaan tai mielipidettään tarvita enää koskaan ”mukavien” keskinkertaisuuksien flegmaattisen massan vallatessa päättävät instanssit. Äärimmäisen harvoin poikkeuksin. Vanha urbaanilegendahan väittää, ettei kukaan palkkaa koskaan alaisekseen itseään kyvykkäämpää. Lopputulos lienee silloin nykymaailman kaltainen. Ahkerien, taitavien, lahjakkaiden ja vastuullisten sukupuutto.

Mihin käsitykseni perustuu? Seurasin viikot eduskunnan kyselytuntia, Eu politiikkaa, komissaariehdokkaiden ”pätevyyksiä”, sotaraportointeja kaikkialta, syyttäjäviranomaisten munauksia, rasvakeskustelua, kilpirauhaslääkesirkusta, henkilöhaastatteluja, vain elämää, tansseja tähtien kanssa, uusimpia ”viihde”pläjäyksiä, kotimaisia tuoreita elokuvia ja sarjaohjelmia, F ykkösiä, muitakin ”urheilun” nimellä myytyjä ajanhaaskuita. Luin huolella päivä- ja aikakausilehdet.  Mielestäni hahmotin täten varsin laajan skaalan kansalle tarjottavien sirkushuvien valikoimasta. Lisäksi käsittämättömiä ja tarpettomia dokumentteja ja paljastusohjelmia muka tärkeistä aiheista, pari minuuttia jopa big brotheria ja luonnollisesti kaikkea, mikä liittyi  kuvalliseen viestintään ja erityisesti valokuvaajiin.  Googlailin paljon kaikenlaisia valokuva-alan saitteja ja keskusteluja.. Yritin ymmärtää touhun tarkoitusta ja tavoitetta. Mihin ihmiskuntaa ollaan todella viemässä. Arvoitukseksi jäi, minulle ainakin. Maailmalaajuisia henkisiä ja taloudellisia katastrofeja ja poliittisrikollisia  huijausvedätyksiä kun minulla ei ole mitään kompetenssia hahmottaa.  Mutta joitakin huomioita jäi myös pohdituttamaan. Nimenomaan niiden vaikutusta omalla alallani.

Tämänhetkiseen valokuvaajien maailmaan ja siinä esiintyvään visuaaliseen laatumäärittelyyn minulla on hyvin selkeä kanta.  Joka on myös perusteltavissa. Katsoin varsin laajan otoksen nyky-yhteiskunnassa ”menestyneiden” valokuvaajien, alan instituutioiden ja alaa sivuavien visualistien  kotisivuja ja keskustelupalstoja.   Monenlaisesta, äkkiä katsoen hyvinkin visuaalisesta tyylikkyydestä ja erikoisten ideoiden toteutuksista  näkyi tarkemmin katsottaessa lähes säännöllisesti perusosaamisen täydellinen puute.  Täysin riippumatta siitä, miten monella tavoin kukin kotisivu toisteli verbaalisesti asianomaisen kuvaajan suurta kansainvälistä menestystä ja ainutlaatuista ammatillista karismaa ja lahjakkuutta. Onkohan todella jo niin, ettei useimmat nykyasiakkaat osaakaan lukea kuvia lainkaan, vaan uskovat sivujen häikäilemättömän ylikaupalliseen sanalliseen höpöhöpöön. Ilmeisesti käsitykseni, että tämän päivän nuoret aikuiset ovat imeneet jonkinlaisen visuaalisen hahmotusvalmiuden jo kouluaikanaan,  on  myös perusteetonta urbaanilegendaa.

Olen tottunut siihen, että valokuvataiteen nimissä on mahdollista unohtaa pieninkin ammattitaito ja selittää mitäänsanomaton ”teoksensa” lahjakkuuden, luovuuden ja kaiken anteeksi antavan fiiliksen tulokseksi.  Nyt vain valitettavasti näyttää jo ahdistavan säännöllisesti siltä, että tämä maksavan asiakkaan huijaamistapa on levinnyt aivan hälyyttävästi myös  perinteisemmälle ammatilliselle puolelle.   Katsoin nyt parin viikon aikana myös kaikki ne ammatilaissivut, joista joku kollega oli tykännyt.  Ja järkytyin useimpien kyseisten kohteiden ala-arvoisuudesta  osaamistasolla. Siis kuvallisella sellaisella.  Verbaalinen selitysosasto olikin sitten sitäkin lahjakkaammin rakennettu. Minä kun olen luullut niiden korreloivan jollain tasolla. Onneksi niitäkin esimerkkejä löytyi.

Liiankin usein oli mallejaan häikäilemättömästi kuvallisesti raiskaava ”muotokuvauksen erikoisammattilaiseksi” itseään nimittävä, selittänyt  asiakkaiden arvostavan hänen palvelujaan juuri siksi, koska hän ei valaise aiheitaan vaan käyttää vain ”luonnollista” valaistusta, eikä ohjaa mallejaan vaan antaa heidän olla juuri niin ”luonnollisia” kuin mitä he oikeasti ovat.   

Jokainen mitään ammattitaitoa osaava tietää, mitä se tarkoittaa. Täydellistä ammattitaidottomuutta.  Valottomia, muodottomia, taustaansa uppoavia hölmöllä ilmeellä varustettuja hääpareja sellaisissa asennoissa,  jotka korostavat heidän huonoimpia puoliaan ja saavat heidät näyttämään sekä vastenmielisiltä että myös naurettavilta ja tyhmiltä. Ja kaikki tämä kuvissa, joiden on tarkoitus olla usein pysyvin ja rakkain muisto heidän iki-ihanasta yhteisestä merkkipaivästään.  Onpa sitten ainakin harmillinen henkilökohtainen dokumentti tällaisesta puolinaiskulttuurin aikakaudesta,  jossa puheilla ja teoilla ei useinkaan ole mitään tunnistettavaa yhteyttä.  Ja jossa ala-arvoisimmatkaan ”osaajat” eivät enää karsiudu markkkinoilta millään elämän alueella terveen luonnonvalinnan  tuloksena. Kenties tässä onkin kysymys pitemmästä geneettisestä kehitysprosessista, joka vasta nyt osui havaintopiiriini.

Jostain syystä kuitenkin edelleen uskon, että vain kunnollisen kellarin päälle on rakennettavissa vahva, ja aikaa kestävä talo.  Sekin asia tuli  konkreettisesti näinä viikkoina julkiseen keskusteluun, kun Tampereen yhdestä huomatuimmista uudehkoista julkisista rakennuksista löytyi sellainen, josta myös sokkeli oli jätetty pois, katastrofaalisin seurauksin. Mutta kukaan ei ollut  vetänyt sitä rakennus- ja suunnitteluvaiheessa  esiin, ettei  kyseisen rakennustaiteellisen teoksen luonut  joutuisi  omituiseen valoon.  Jotenkin minusta tuntuu, että usein tämän päivän osaamiskulttuurilla on liian vahva side tuohonkin tapahtumaan. Kunnioitan syvästi niitä, joilla on yhä sisua ja viisautta valita toinen tapa.

MJK

Päivä terveydenhoidolle

Syksyn  bloggailuni piti alkaa vasta kun laivat ovat talviteloilla, mutta mikään muuhan ei olekaan pysyvää kuin jatkuva muutos.  Tämä yönä mielessäni pyörii koko ajan yhteiskunnan terveyspalvelujen toivoton resurssitilanne ja sen heijastuminen apua tarvitsevien perusturvallisuuteen. Onnellinen hän, joka ei niitä vielä tarvitse. Tosielämän ajatuksiani viimeiseltä vuorokaudelta.

Lähdin aamulla kantasairaalaani neuvottelemaan oman hoitosuunnittelmani  jatkoaikataulusta. Se onnistuikin toiveitteni mukaisesti siten, että seuraavat leikkaukset tehdään vasta laivojen noston jälkeen. Tällä kertaa vuorossa ovat molemmat kädet, joita tarvitsen laiva-askarteluun ja kirjoittamiseen niin kauan kuin mahdollista. Käsien paikkuuseen mennee kuukausi, jos kaikki onnistuu toivotulla tavalla.  Talvelle sovitut  tekstisidonnaisuudet kirjoihini ja laivojen ensi kesäkin on siis ainakin mahdollinen.

Aamupäivän tutkimusten päätteeksi sain kuitenkin  kiireellisen lähetteen keskussairaalamme ensiapuklinikalle, jonne siirryin puolelta päivin tuorein dokumentein  aamun koetuloksista. Ja vastuulääkärini pyyntö pikaisista jatkotutkimuksista.

Ilmoittautumisluukulle pääsin jo puolen tunnin jonotuksen jälkeen, joka tapahtui aulan kolean rakennustyömaan kyljessä.  Sain uuden jonotuspaikan odottamaan sisälle pääsyä.  Jälleen puoli tuntia ennen kuin hoitaja huuteli peräänsä  nimillä lauman meitä omin jaloin liikkuvia ja vei meidät  operaatiotilojen käytävään jossa jakoi  meille paikat siellä oleville pyöräsängyille. Jokunen nuori taisi päästä operointihuoneisiinkin. Minä sain paikan kirurgisen työsalin oven pielestä neljän käytävän risteyksestä, joista kaksi vei ulos ja kaksi muuta eri kuvantamispaikkoihin.  Varsinainen näköalapaikka toiminnan hermokeskusliikenteeseen.  Siinä vietinkin sitten seuraavat tunnit iltaan asti.

Siitä ensimmäinen puoli tuntia meni  pelkässä liikenteen ihmettelyssä pyörätuoleja ja paareja tuli ja meni kaikkiin suuntiin lähes yhtenäisenä jonona erilaisten univormujen työntämänä. Ja hoitohenkilökuntaa kiireisin askelin yksin ja kolmen hengen ryhmissä.  Potilaat olivat useimmiten  rauhallisia kuten minäkin, mutta erilaisista tuskista ja niihin liittyvistä äänistä sain kyllä edustavan näytteen.  Sängylle en ollut saanut kehoitusta mennä makuulle, joten istuin sillä räätäliasennossa, etten pitkine koipineni estä ohi soljuvaa ruuhkaliikennettä.

Alle tunnin odotuksen jälkeen paikalle ilmestyi kiireisen oloinen nuorimies joka käski käymään makuulle ja paljastamaan alavatsani. Siihen hän tökkäsi pari kertaa kysyi olenko kuumeinen ja paljonko tökkiminen sattui sekä kauanko akuutti kiputila oli tähän asti kestänyt. Sitten hänen puhelimensa soi, ja hän katosi paikalta siihen puhuen.  Tämä tutkimus oli kestänyt paljon alle minuutin. Siinäpä sitten makoilin ruuhkassa sädehoidon tatuoinneilla koristeltua paljasta alavatsaani esitellen hänen paluutaan odottamassa. Turhaan.

Noin puolen tunnin kuluttua palelin käytävän vedossa jo sen verran, että vedin  housut ylös ja paidan alas sekä nousin taas istumaan, sillä se oli vähemmän kivulias asento.  Noin  15.30 käytävää pitkin kulki tyttö, joka jakoi meille siinä odotteleville sairaalapeittoja kylmää vastaan. Olin lähimpänä porrashuonetta, jossa ihmiset  kulkivat koko ajan ulkovaatteissaan, joten  toimenpide miellytti minua kovasti.  Ensimmäinen pieni inhimillinen positiivinen tilanne  kolkossa ja ahdistavassa kylmässä käytävässä.

Vähän klo 16 jälkeen aloin etsiä paikkaa tarpeillani käyntiin ja  lääkitysaikani pillerirumbaan. Sellainen löytyi viereisestä kirurgisesta hoitosalista, jossa noin parikymmentä akuuttia tapausta odotteli toimenpiteitään tai oli toipumassa niistä.  Joku huuteli hiljaisesti  apua säännöllisesti muutaman sekunnin välein koko sen ajan jonka olin paikalla, kenenkään sinä aikana ehtimättä asian vaikuttaa. Oletan kysymyksessä olleenmahdollisesti narkoosista heräämistilan. Erään vanhemman henkilön luona oli kuitenkin  ihmisiä hänen voivottessaan jatkuvasti ja niin äänekkäästi, että se kuului käytävälle asti silloin kun siinä ei ollut muuta hälyä.  Sitäkin kesti noin tunnin.

Sinä aikana ehdin pohtia hyvin perusteellisesti, kuinka onnellinen olin kun oma vaivani ei ollut, ainakaan toivottavasti, nopeasti pahenevaa  lajia, näin koko ajan miten henkilökunta ponnisteli niiden auttamiseksi, joilla se ilmeisesti oli sitä. Erityisesti lapset ja nuoret näyttivät olevan erituyisasemassa huolenpidon suhteen. Mielestän hyvin aiheellisesti.

Vähän ennen viittä se pikadiagnoosin tehnyt nuorimies kysyi ohi kiiruhtaessaan, onko kukaan käynyt asiaani hoitamassa ja kun sanoin ettei, hän huikkasi käytävän toisesta päästä heillä olevan hiukan kiiretilanne. Luonnollisesti ymmärsin sen, ja ajattelin löytyisikö jostain sellainen henkilö jolta voisin kysyä, saanko mennä välillä kotiin  hoitamaan oman lääkitykseni ja syömään päivän ensimmäistä ateriaa. Silloin vapautuisi hoitojonossa yksi paikka sitä kiireellisesti tarvitsevalle. Luovuin ajatuksesta, sillä se vaikuttaisi liikaa sarkasmilta heidän todellisessa  kiiretilanteessaan, enkä halunnut häiritä henkilökuntaa.

Jälleen lähes tunnin odotusta ja siitä turhautumista. Kukaan ei ollut kertonut minulle , mitä on tekeillä  tai mihin minun pitäisi varautua.  Tässä vaiheessa olisin ollut valmis lähtemään jo kokonaan pois, ellei kunnioitukseni minua vuosia hoitaneen  hienon lääkärin tänne lähettämis päätökseen olisi pitänyt minua paikalla. Kipuisena ja palelevana.  Mietin ahdistaako minua oma tilanteeni vai havaintoni ja tuore kokemukseni kyseisen yhteiskunnan resurssoiman yksikön kamppailusta  toivotonta hoitomäärätarvetta vastaan. Päätin jäädä katsomaan kuinka juttu päättyy.

Sairaalaretkelle lähdöstäni täyttyi jo yhdeksän tuntia, ja aloin tosissani miettimään, pitäisikö kysyä kuinka on tarkoitus pitää odottajat tajuissaan nestevajauksen ja ateriointimahdollisuuden puuttuessa. Onko minulla mahdollisuus pyytää vaimoa tuomaan kotoa lääkkeitä ja eväitä jos odotus edelleen jatkuu kauan. Keskustelin tästä mahdollisuudesta vaimon kanssa puhelimessa, kun paikalle saapui nuori ja tehokkaan tuntuinen naislääkäri.

Hän hoiti tarvittavan tutkimuksen ja päätösenteon siinä, illalla jo hiljaisemmalla, käytävällä nopeasti varmasti ja ystävällisesti sekä kirjoitti  nipun reseptejä mukaaani. Lupasi että saan tulla takaisin jos hänen ohjeensa ja lääkityksensä ei tähän akuuttiin tarpeeseen muutaman päivän kuluttua riitä. Hän myös perusteli järkeen käyvästi, miksi niitä tutkimuksia, joita varten minut sinne alunperin lähetettiin, ei nyt saada tehdyksi.  Kipulääkitykseni määrättiin nyt kuitenkin kuusinkertaiseksi itse käyttämääni verrattuna ja nippu kolmilääkkeitä lisäksi.  Niistä olin vähän jopa mielissäni, koska se nyt pakottaa vaimon harjoittelemaan paluuta autokuskiksi, jos  akuuttia kuljetustarvetta ilmenee, kuten nytkin oli tilanne.

Eli pääsin poistumaan ensiavusta noutamaan tulleen vaimon kyydillä ja sudennälällä varustettuna Prisman suuntaan, sillä siellä oli apteekki vielä auki. Ja mikä tärkeämpää, myös Mäkkäri ja  Minetti.  MacFiest:in ja  Appalsiinijugurttijäätelön  sekä ison kokiksen ääressä oli helppo todeta kuluneen markkinointisloganin syvä totuus ”hyvä ruoka, parempi mieli”

MJK