Paikkansa löytäminen

Edellinen blogini synnytti sekä julkisia, että henkilökohtaisia palautteita, joista minulle aktivoitui  runsaasti omaa pohdintaa ihmisen henkisestä sijainnista sekä omassa mielessään että yhteisössään. Siksi kirjoitin heti.

Mietin onko sillä jotain väliä jollekin ja jos on, kenelle? Mitä ihmiselle merkitsee, jos hän itse määrittelee asemansa jossain hierarkiassa, tai jos joku ulkopuolinen taho tekee sen hänen puolestaan.  Siten joka tapauksessa kuitenkin tapahtuu. Jokseenkin jokaiselle.

Minusta keskinkertaisuudessa ei ole mitään vikaa, eikä mitään hävettävää.  Ongelma syntyy vasta siitä,  kun keskinkertainen itse sijoittuu tai esim. poliittisin perustein sijoitetaan sellaiseen vastuuseen, johon hänen edellytyksensä tai kokemuksensa ei vielä riitä.  Vanhana kouluttajana minulla on vankka ja kokemuksellinen usko siihen, että raivokkaalla suunnatulla ahkeruudella ja opiskelulla useimmat yksilöt voivat kasvaa asemansa kokoisiksi. Olen nähnyt läheltä kymmeniä esimerkkejä siitä. Suppealta elämän alueelta tosin, mutten epäile hetkeäkään, ettei se pätisi myös yleisemmin.

Traagisin kombinaatio syntyy siitä, kun hyttynen luulee olevansa kanarialintu.  Tuho on silloin vain ajan kysymys.  Hieman pitemmän ajan kestää se versio tuhosta, kun ihminen ei tajua omia realistisia potentiaalejaan ja  hakeutuu alisuorittajaksi. Sekä uskoo itse siihen.  Silloin kysymyksessä on valtava inhimillisien resurssien tuhlaus.  Niiden, joiden ottamisella käyttöön voisi usean muunkin ihmisen yhteisömiljöötä merkittävästi parantaa.    Mutta alisuorittamisen  virus saakin silloin levitä yhä laajemmalle.  Tämä on mielestäni sekä yleisintä, että vaarallisinta erityisesti opintoihin keskittyvissä yhteisöissä.  Niitä koko aikuiselämäni hyvin läheltä sekä oppijan että opetuksesta vastuullisen pallilta seuranneena olen valitettavasti päätynyt seuraavaan käsitykseen  nykytilanteesta.

En väitä, että alle sadan äo:n omaavilta tulisi vaatia atomifysiikan käsitteisiin perehtymistä, mutta  käytännössä  koko oppijapopulaation suoritustason  vaatimusten hyväksyminen heikoimpien edellytysten  tasolle, on pahinta, mitä koulutusorganisaatiossa voidaan ihmisille tehdä.  Mikään ei lannista lahjakasta ja tavoitteellista oppijaa niin paljon, kuin keskinkertaisen suorituksen rankkaaminen hyväksi tai pahimmillaan  kiitettäväksi.  Eikä mikään ole niin tuhoisaa, kuin vaatia oppisuorituksena asioita, jotka ihminen osaa ennestäänkin, toisinaan jopa paremmin, kuin kyseisen suorituksen arvioija.

Siinä syntyy silloin todella useita jatkokasvun kannalta kohtalokaita vammoja.  Älykäs oppija huomaa tilanteen olevan sekä valheellinen että moraaliton, mikä ei ainakaan valmenna  rehellisillä ja kestävillä periaatteilla pelaamiseen.  Keskinkertaiset puolestaan saavat väärän käsityksen  suorituksensa riittävyydestä  reaalimaailmassa, mikä johtaa jatkossa vääriin valintoihin ja  oman tasonsa  virhearvioimiseen.  Kaikkien tuntemin seurauksin.

Lisäksi ihmisen sosiaalisesta rakenteesta johtuen, ryhmän arvoilla on tapana tarttua tukevasti sen jäseniin, ja silloin  heikkojen tulosten hyväksymisestä tuleekin maan tapa. Ja siitä onnettomasta laadusta poikkeamaan pyrkivästä lahjakkaasta tai vastuullisesta kummajainen ja epäsosiaalinen. Onneksi riittävän älykäs osaa löytää siihen selityksen, eikä ahdistu yksinäisyydestään aiheettomasti.

Elämällä tai omilla valinnoillani on ollut tarjota minulle aitiopaikka tämänkin kysymyksen pitkäaikaiseen tarkkailuun ja pohdintaan. Oppilaana yli kymmenessä yhteisössä, ja kouluttajana vielä useammassa. Mahdollisuuden seurata hyvin läheltä jopa neljän peräkkäisen sukupolven kehitystä ja oppimisstrategioita. Ja nimenomaan samalla erityisalalla. Minulla on ilokseni ja opikseni ollut tilaisuus seurata useiden sekä lahjakkaiden ja älykkäiden, muttei silti viisaiden  oppilaitteni urakehitystä. Samoin minun opetusalani mittareilla alle keskitason suorituksilla valmistuneiden  vastaavaa urakehitystä, erityisesti silloin, kun henkilökohtaiseen käsitykseeni  heistä on liittynyt tunne heidän mahdollisesta viisaudestaan. Minulle kun älykkyys, lahjakkuus ja viisaus eivät ole synonyymejä millään mittarilla.

Ahdistustani todella usean poikkeuslahjakkaan oppilaani järjettömistä elämänvalinnoista, minun mittarillani, on kyllä  onneksi lievittänyt usean oppilasaikanaan vaatimattomiin suorituksiin  tyytyneiden myöhäisempi kukkaan puhkeaminen ja todella usean heistä aivan ilmeinen kypsemmän iän  rooli  oman yhteisönsä ilon ja rakkauden  generaattoreina. 

Tästä olen tullut sellaiseeen johtopäätökseen, joka riittää  minulle tämän aihepiirin pohdinnan tulokseksi.  Yhteisön ja kulttuurin kannalta on luonnollisesti parasta jos sen jokainen jäsen kehittyy ammatissaan  ja sosiaalisessa roolissaan ihmisenä niin pitkälle kuin hänen edellytyksillän voi.  Mutta henkilökohtainen valintaoikeus kaikille  tulisi olla se, että  jokainen saa valita tason johon hän pyrkii, eikä kenelläkään ole oikeutta päättää sen määrittelystä.  Avainasiaksi ja henkilön onnellisuuden avaimeksi  jää vain silloin se, että on mahdollisimman tarkasti ja realistisesti tietoinen omasta paikastaan ja roolistaan niinsanotussa ravintoketjussa. Ja hyväksyy sen kokonaisvaltaisesti. Se on mielestäni ollut keskeisin havaintoni onnellisina ja rakentavina pitämiäni ihmisiä tarkkaillessani.

Summa summarum: Toisten viisaudella on helppo elvistellä,  mutta teen sen nyt silti ihan muistinvaraisesti. Vain lähteestä olen varma, Mika Waltari kirjoitti jotenkin näin Sinuhe Egyptiläisessä ” loppujen lopuksi ei merkitse mitään mitä ihminen työkseen tekee, vaan kaikkea merkitsee se, mitä hän tuntee tehdessään sitä”.

MJK