Opettajan vastuusta

Puolisen vuotta ”testamentikseni” tarkoittamani ja kokemani kirjan jokaöistä työstämistä on jo takana. Vaikka se ei koskaan tavoittaisi yhtään lukijaa, sen vaikutus omaan ymmärrykseeni opettamisen ja oppimisen ydinprosessista, on tehnyt siitä minulle  jälleenkirjoittamisen arvoisen.  Lähes kolme vuosikymmentä edellisen versioni jälkeen. Moni  minulle  keskeneräinen ja muotoutumaton asia-ameeba on saanut mielessäni  vasta nyt selkeän hahmon.

Vaikka olen työstänyt tätä aihepiiriä säännöllisesti ja konkreettisesti yli puoli vuosisataa, vasta nyt näyttää, minulle lopullisten, kirkkaitten oivallusten sato olevan kypsymässä.  Ne eivät ole yhtä tärkeitä monellekaan muulle, muttei se haittaa niistä iloitsemista. Eikä omasta nykykäsityksestänikin  luopumista, jos syytä on.  Se onkin yksi viimeaikaisen työskentelyni tärkeistä sivuoivalluksista.  Ei kannata ahdistua siitä, mitä muut eivät koe. Maailma on täynnä hyviäkin asioita,  joiden jakamattomuus muille ei ole keneltäkään pois.   Ehkä yksi lähivuosien keskeimmistä löydöistä itselleni onkin se, etten ongelmoidu siitä, jos muut eivät löydä niitä tietoja ja asioita, jotka minulle merkitsevät  elämän kokoisia ja makuisia tunteita, taitoja ja kokemuksia.

Kouluttajan työ, jonka ”tlinpäätöstä” olen jälleen työstänyt, on ollut usein  tuon aihepiiriin käytännön pulmien ratkomista.  Kuinka saisin vain sellaisen, mutta riittävän,  osan omasta ammatillisesta ja inhimillisestä  kapasiteetistani siirrettyä  oppijoilleni, että se motivoisi ja mahdollistaisi heille etenemisen niillekin alueille, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan, mutta jotka ovat heille tulevaisuudessa elinehtoja.  Kuinka osaisin itse jättää tässä siirtoprosessissa  pois kaikki ne vaiheet, jotka olivat itselleni kehittymisen ehto, mutteivät ole sitä enää heidän todellisuudessaan. Jotka olisivat heille vain turhaa painolastia viemässä tilaa kaikelta siltä tärkeältä, mitä vasta he voivat elämästään ja ammateistaan löytääkään.

Yhtenä omana työvälineenäni käyttämäni työväenopiston kirjoituskurssin kanssaeläjien  kirjoitukset, palautteet, ohjeet ja kommentit ovat tuoneet aiheeni käsittelyyn ja pohdintaan aivan merkittävästi uusia näkökulmia, pohdintoja, kyseenalaistamista ja asioiden ytimien lisäpohdintaa.  Ryhmän vaikutus yksilösuoritustemme paranemiseen on ollut ilmeinen.  Ainakin sellaisille, joiden oma avoimmuus on riittänyt  kuullun ja luetun prosessointiin ja omien käsitystensä uudelleen arviointiin.  Oma käsitykseni onnistuneen oppimistapahtuman viitekehyksestä on saanut tämänkin oppijaryhmän tapahtumista konkreettista vahvistusta.

Suurella mielenkiinnolla olen seurannut lähiaikoina medioissa vellonutta kiivastakin keskustelua sekä peruskoulun että ammatillisten oppilaitosten tulosten ja resurssien heikkenemisestä.  Viimeisimmästä yliopistomaailman ”vallankumouksellisesta”  ylivoimaisen tehokkasta uutuudesta ”flippausmenetelmästä” puhumattakaan.  Jota menetelmää useimmat, minun mittarillani, hyvät kouluttajat ovat käyttäneet vasta  vuosisatoja. Itse olen aina pitänyt sitä ehkä tehokkaimpana oppimisprosessin syntytapana. Minun koulutusalallani jopa ainoana hyvin toimivana. Sille ei vain ole ennen lanseerattu tätä uutta mediaseksikästä nimikäsitettä.  Yliopistotasollakaan se ei ole ollut niin laajassa käytössä, kuin olisi mielestäni ollut tarpeen. Itse asiassa juuri siellä lienee sen käyttämättömyys ollut yleisintä ja vanhentuneiden opetus/oppimismenetelmien perinne vahvimmillaan.

Tällä hetkellä minulle on voimakkaasti vahvistunut tunne siitä, että koko yhteiskunnallisesti organisoidun ja elintärkeän tutkintotavoitteisen oppimistapahtuman  keskeisin elementti ja katalysaattori, opettajakoulutus, on  edelleen suurimman uudistuksen tarpeessa.  Kuten on mielestäni ollut jo vuosikymmeniä.  Ne äärimmäisen keskeiset asiat, joista opettajan työn tulos, oppijoiden ja koko maan tulevaisuus, rakentuu,  ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle kaiken nippeliteknokratian ja muotosidonnaisten hierarkioiden viedessä liian suurelta osin opettajiksi kouluttautuvien lukemis- ja kypsymisenergian.  Merkittävien yhteiskunnallisten ja inhimillisten taitojen ja valmiuksien tavoitteellisen kehittämisen sijaan.

Mitenkään väheksymättä esimerkiksi terveydenhuollon, turvallisuuden ja ruoantuottamisen parissa työskentelevien merkitystä, mielestäni juuri opettajien laatu ja  oppijan tulevaisuutta ajatellen oikein suunnattu ammattitaito on tämän yhteiskunnan kaiken jatkokehityksen keskeisin vaikuttaja, jopa globaalillakin tasolla.  ”Sivistysmaissa” jokainen vasta herkimmässä kehittymisvaiheessa  oleva ihmistaimi, joka on tulevaisuuden yhteiskunnallinen päättäjä, käyttää suurimman osan valveillolo- ja kehittymisajastaan enemmän  opettajiensa kanssa, kuin kenenkään muun  rooli- tai muuna mallina olevan aikuisen. 

Suomessa siis useimmiten noin parivuotiaasta vähän yli parikymppiseen.  Noin 20 vuoden sellainen vastuu ihmiseksi kasvusta, jonka vaikutus tuntuu hänen jokaisena elinpäivänään kuolemaan asti. Josta ovat keskeisessä esimerkki- ja asennevastuussa  jokainen hänen sillä polulla kohtaamansa  kouluttajat. Tietoineen, taitoinen, heikkouksineen ja näkemyksineen. Jokainen heistä vastuulleen koko siksi ajaksi joutuneelle ryhmälle samanaikaisesti. Koko työssäoloaikansa js usein myös sen ulkopuolisenkin. Lähes kolmasosa koko väestöstämme päivittäin.  Onkohan mitään muuta ammattiryhmää, jolla on vastaava elinikäinen vastuu jokseenkin jokaisen kansalaisemme henkisestä ja taloudellisestakin tulevaisuudesta  tässä  mittakaavassa?

MJK

Sanojen merkityksistä: "suurin kaikista on rakkaus"

Tämä sana ”rakkaus” on tullut meitä jokaista vastaan lukemattoman monta kertaa. Milloin missäkin merkityksessä. Ja millä tahansa tavoitteella.  Jopa myydä lisää hampurilaisia, tai kätkeä vallanhimonsa valheelliseen nimitykseen siitä. Siksi minä olen vierastanut sitä niin paljon. Koska luotan suoriin ja selkeisiin ilmaisuihin, tämän sanan tuhannet tulkinnat ja tavoitteet ovat saaneet minut varuilleni aina sen tavatessani. Usein myös kyyniseksi.

         Siksi se on kuulunut niihin tabusanoihin, joita en käytä kuin äärimmäisissä sellaisissa tilanteissa, joissa kuulijoilla on edellytykset ja syy mahdollisesti ymmärtää se kanssani yhteneväisessä merkityksessä.  Sana rakkaus, on äärimmäisen pieni nimi sille valtavalle maailmalle merkityksiä, joita sen koetaan tarkoittavan eri olennoille, eri tilanteissa ja eri kulttuureissa. Useimmat valheellisia ja mitään todellista tarkoittamattomia. Itse asiassa toivoisin sen olevan korvattavissa useissa tilanteissa jollain täsmällisemmällä sisällöllä. Kuten esimerkiksi, rakastuminen, rakasteleminen, rakkaudettomuus, rakkaudellinen, arkirakkaus, pyhärakkaus, mm.

         Ajattelen ja ilmaisen itseäni luontevimmin konkreettisemmilla ruohonjuuritason käsitteillä. Ja teoillakin. Siksi itselleni sen sanan käyttökelpoisia synonyymejä ovat monet muut arkisemmat sanat, tunteet ja teotkin.  Niiden kautta näen ympärilläni valtavasti rakkauden päivittäisiä sovelluksia aivan muissa kuin juhlapuheiden ylväinä symboleina ja ihanteina. Sellaisia voivat minulle olla vaikkapa, kunniallisuus, velvollisuus, vapaaehtoisuus,  työpanos, ystävyys, luottamus, kaipaus, auttaminen, kuunteleminen, kosketus, hellyys.  Itse asiassa lukematon määrä erilaisia sanoja, tekoja ja tunteita joiden pohjana on, minun mittarillani, rakkaudellinen ajattelu ja sen toteutus. Niistä vain ei käytetä tätä ”pyhäksi” legitimoitua sanaa ”rakkaus”. Jotenkin se on varattu ”puhtaaksi” yläkäsitteeksi. Mutta käytetty maailmanlaajuisesti, rajattomasti ja säälimättömästi kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden piilottamiseen.

         Pohdiskelin vuosikausia, uskallanko edes ajatella loppuun kunkin hetkistä omaa käsitystäni ja sovellustani tästä rakkauden käsitteestä. Kirjallisuus, kirkollisuus ja muutkin juhlapuheet olivat niin täynnä sen pyhittämistä ja ainutlaatuistamista. Vihkivaloja myöten. Ja ikonisia madonnankuvia. Lähes kaikkien  uskontojen lupauksista puhumattakaan. Käsitteitä jotka olivat  liian tavoittamattomia ajatusrakennelmia pienelle arkipäiväiselle ihmiselle.  Kuten maailmankaikkeuden käsittäminenkin. Siitä huolimatta, että joissakin kulttureissa sen arkipäiväisempää sanaa kuten esim. love ja tunteen nimittämistä ei löydykään.  Oma perinteemme on kuitenkin pitänyt sen eräänlaisella jalustalla. Hyvine ja huonoine seurauksineen.

Päätin lopulta selvittää itselleni, mitä se faktisesti minulle tänään tarkoittaa. Yllätyin. Rakkautta ei ole mielestäni mitenkään edes erotettavissa omaksi, sanalla määriteltäväksi, osakseen jokapäiväistä elämääni. Huomasin, että tarkemmin ajatellen se on käytännössä jokaisen tekemäni päätöksen takana. Riippumatta siitä onko päätökseni tai tekoni luonteeltaan kielteinen tai myönteinen. Perustuuko tunteeni ja sen jatkeena oleva toimintani siihen, että teen sen koska rakastan, vai siihen, että kieltäydyn jostakin samasta syystä.  Oleellista on, että ajatellessani ja toimiessani  olen syvällisesti tietoinen seikoista joiden perusteella teen valintani.  Ja, suureksi hämmästyksekseni, sieltähän se löytyi. Minun tänään käsittämässäni merkityksessä.  

       ;

MJK

Noppsanailun jälkihoitokirjoitus - onni ?

Teimme kirjoituskurssilla nopeita lauseheittoja kuvallisten noppien avulla. Yhdestä heitostaan tuli kirjoittaa kotiläksy. Minulle sattui arpakuution kuva.

En itse usko sellaiseen sattumatuuriin, jota arpakuutio symbolisoi. Minusta lähes kaikkiin asioihin on löydettävissä selkeä ja looginen syy-seuraus suhde. Poikkeuksena ehkä jotkut odottamattomat onnettomuudet. Muiden asioiden ennustettavuus on minulle joskus harmillisen helppoa ja suoraviivaista. Toisinaan myös tuskallista. Useammin kuin haluaisin.

Siksi en halua missään nimessä olla ennustetietoinen omasta, enkä läheistenikään tulevaisuudesta.   Sen yhteyttä tulevaan globaaliin maailmanjärjestykseen odotan sekä surulla, että hieman pelollakin.  Mikään merkki ei mielestäni ennakoi sitä, että ihmiskunnan mahdollinen viisaus siirtyisi päättäjiin. Edes siten, että ne toimenpiteet, jotka voisivat estää kotiplaneettamme biologisen katastrofin, tulisivat tehdyiksi. Yhdestoista hetki asian korjaamiseksi, on hyvin todennäköisesti jo takana.  En tiedä tulisiko olla onnellinen, kun en ole enää henkilökohtaisesti sitä näkemässä. Onko onni ehkä pelkästää yksilökohtaisesti määriteltävissä ja koettavissa oleva tunne? Siitä huolimatta, että monet maailmanlaajuiset selvitykset ovat rankanneet Suomen jatkuvasti pallomme onnellisimpien maiden kärkisijoille. Sekin lienee vain ja juuri sovituilla kriteereillä mitattavissa olevaa faktaa, muttei usealle sisäinen tunnetila.  Edes väliaikaisesti. Liian monen minulle läheisen kanssakulkijani  ennenaikainen itsemurha on siitä omana tunteenani hyvin konkreettinen kokemus.

Itse asiassa en edes muista minkälainen kokemus on onnellisuuden tunne. ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” sanoi kuuluisa runoilija. Ohje ei liene, ainakaan minulle,  ajankohtainen. Liekö kenellekään edes tarkoituksenmukainen. Ainakaan ennen sen löytämistä. Tai jo tapahtuneen löytönsä tajuamista.  Jotkut pitänevät onnen tavoittelua jopa elämänsä keskeisenä motiivina. Heihin en ainakaan kuulu. Ellei merkityksellinen elämä ole sama asia, vain toisella sanalla määriteltynä. 

                       ”Onni on hyvin eletyn elämän sivutuote, eikä sitä voi etsiä” sanoo toinen aforismi ja ”onni on johonkin pyrkimisessä, eikä sen saavuttamisessa” sanoo kolmas . Niiden tekijät lienevät sitä pohdiskelleet. Jopa minun ymmärrykseeni tarttuvalla tavalla. Kirjallisuus on  pullollaan mielenkiintoisia onnen kuvauksia ja määritelmiä, laulujen sanoituksista puhumattakaan.  Lukemisharrastajana ajattelen kyllä usein niiden sanomaa, kyseisiä kuvauksia kohdatesssani.  Mikään niistä ei ole kuitenkaan kolahtanut minuun niin, että kokisin sen myös omaksi totuudekseni.

Jäin miettimään, mistä tiedän kohtaavani onnen, jos se jostain pyrähtää polulleni. Tarvitseeko minun edes tajuta kohdanneeni sen.  Siinä, kun kylähulluista joskus puhuttiin ”vähän onnellisina” saattoi olla enemmän totuutta kuin puhujat arvasivatkaan. Tiedon tuskaa lisäävästä vaikutuksesta on useimmilla meistä omakohtaista kokemusta. Siitä huolimatta tiedon ja varsinkin ymmärryksen, kehittäminen on selkeästi henkilökohtainen intohimoni.  Oikotie onneen se ei varmaankaan ole. Tosin sekin riippuu ehkä määritelmästä.

Mahtaako siitä onnellisuuden tunnistamistiedosta olla jotain sellaista iloa, jota olisi edes syytä tavoitella ja odottaa. Onnen tunteesta on epäilemättä lukemattomia eri vahvuisia kokemuksia, riippuen kokijansa herkkyydestä sen havaitsemiseen. Sen taipumuksen kehittämiseen olisi jokaisella valmis tarve. Kukapa ei haluaisi elämäänsä voimakkaita ja usein koettuja onnen tunteita. Silläkin hinnalla ehkä, että niiden kokemiseen liittyy myös yhtä voimakkaasti koettu vastapooli,  kipuja ja pettymyksiä.  Tunteet ovat kuitenkin elämän todellinen suola. Kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa omalla mittarillaan ja sellaisessa omassa todellisuudessaan, jota kukaan sivullinen ei pääse tuomaroimaan. Siksi  suhtaudun itse suurella pidättyvyydellä kanssaihmisteni tunteiden luokitteluun totuuksiksi tai harhoiksi, onneksi tai vastoinkäymisiksi.

Minusta tuntuu, että ikäluokkani, joka on kasvanut merkittävän suorittamissuuntautuneessa sodanjälkeisessä ilmapiirissä, ei ole kovin onnellisuusaddiktiivista.  Meille on ollut tyypillistä kokea onnellisuuden aihetta ja oikeutta, vasta kun se on tuntunut suorituksellamme ansaitulta.  Esimerkiksi, kun oman läheisryhmän meille ilmaisemat tarpeet  on  tulleet ensin toimestamme tyydytetyiksi. Olemme olleet niitä hahmoja, jotka reissussa kantavat ryhmän heikoimpien taakat ja lähtevät bileistäkin viimeisinä siksi, että jonkun on siivottava yhteiset sotkut. Itse tiedän kuuluvani juuri tuohon  tunnolliseen suorittajaryhmään. En koe, että se on ollut huono osa. Lapsena omaksumani mallioppiminen on tehnyt siitä minulle niin luontevan käyttäytymismaneerin, etten ole asettanut sitä edes kyseenalaiseksi. Niissäkään tilanteissa, joihin se ei kuulu. Tai joissa sitä ei tarvita.

Sellaisen menneisyyden ja kasvatuksen seurauksena olen perinyt ainakin kyvyn hallita tekojani ja käyttäytymistäni kaikissa toistaiseksi eteeni tulleissa tilanteissa. Sitä en tiedä onko se ollut tarpeen. Muuan viisas opettajani kysyi minulta kerran kolmen vuoden rankan yhteistyön jälkeen. ” Pystyisitkö edes kuvittelemaan tilannetta, jossa menettäisit itsekontrollisi?”. Aikani mietittyäni vastasin ”en”.   Jos  se on todellinen syy, etten osaa myöskään määritellä verbaalisesti tai  edes intuitiivisesti onnea, siihen lienee nyt tyydyttävä. Ainakin toistaiseksi. Riittääpä haastetta  ja tavoitteita lisäkasvulleni.

MJK