Täydenkuun valaistus

Makasin yöllä ajatuksineni ja katselin kuun valon  hidasta rullaamista pitkin kirjahyllyn pintaa. Muutama kirja kerrallaan sinertävässä kiilassa ja sitten armollinen pimeys. Nukkuminen ei tänä yönä sujunut. Joten nousin kirjoittamaan tuntojani. Jonkinlaista yhteenvetoa kirjojeni lähdön synnyttämistä ajatuksista.  Sen parven, joka pyrähti luotani uusiin koteihinsa alle viikossa ilmestymisestään.  Eilen vein postiin viimeiset. 144 hyvästelyä yhteensä.

Ensimmäinen harjoituskirjaprojektini on nyt ohi, mutta  seurauksia saan ihmetellä kauan.  Onnellisia ja haikeitakin. On varmaan luonnollista, että kirjoittajalle on silti suuri ilo, jos hänen sanojaan halutaan myös lukea, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitettu mitenkään laajoille massoille. Kuten ei näitäkään ollut. Niiden tavoite kirjoittaessani oli minulle mahdollisuus jäsentää omaa päätäni sellaiseen järjestykseen, joka mahdollistaa mielekkään olemassaoloni. Siksi ajaksi, joka on jäljellä. Sen pituus on sitten siunaus tai rangaistus, riippuen sen käytöstä.

Tänä yönä olen pohtinut, mitä kaikkea positiivista tämä julkaisuprosessi on tuonut lisää. Vain bloggailuun verrattuna. Jo pelkät  toista sataa omistuskirjoitusta on antanut mahdollisuuden pohtia rauhassa kunkin kohdehenkilön merkitystä omallekin kasvulleni.  Syvää kiitollisuutta kutakin kohtaan. Joidenkin kanssa tiemme ovat kohdanneet vain hetkeksi ja joidenkin kanssa rinnakkain vaeltamista on kestänyt yli puoli vuosisataa. Ei aina lähekkäin, mutta toisistaan tietoisena.

Samalla on selkiytynyt sekin tarve, kuinka paljon niitäkin lisäksi on, joille olisin halunnut kirjani myös lähettää, jos painos olisi ollut suurempi. Kuinka paljon kunkin tapaamani ihmisen kohtalo on omaan  ymmärrykseeni vaikuttanut, siitä riippumatta, olemmeko olleet asioista samaa tai eri mieltä.  Kuinka siunattu on silti ollut työelämäni ammatti, tuhansine yhteisine ja yksinäisine pohdintaöineen, vaikka työroolini sosiaalisuus ja velvoite jokaisen ammatilliseen ja inhimilliseen kohtaamiseen onkin joskus väsyttänyt ja ahdistanut juuriani myöten.  Nyt jo ymmärrän senkin tarkoituksen.

Seuraavien kirjojen kannalta tämän harjoitusprosessin vaiheet ovat olleet hyödyllistä pääomaa.  Viimeistelyn ajoituksista ja tekovaiheista on tullut kokemusta. Innostusta ja keinoja jatkaa tavoitteellistakin asiakirjoittamista on selvästi lisääntynyt.  Kumpikin  tulevista kirjaponnisteluista on saanut jo tämän parin synty- ja levitysprosessiviikon  aikana sekä täytettä, että ryhtiä rakenteeseensa.  Sanat tuntuvat nyt koko ajan yhä merkityksellisemmiltä elementeiltä, samalla vaativammilta.  Vasta nyt ymmärrän senkin merkityksen, mitä tarkoittaa ilmaisun puhdistumiselle, jos jaksaa kirjoittaa sanottavansa ensin käsin sen oivallusvaiheessa, sitten kirjoittaa sen koneella synopsis- tai keräilytasolla ja lopuksi kyllin kauan editoida ja karsia kokonaisuutta pieneen osaan alussa tärkeäksi uskomastaan.  Siihen minusta ei tässä vaiheessa ollut, mutta sain kouriintuntuvan kokemuksen sellaisen työskentelyn siunauksesta ja välttämättömyydestä.

Tärkeätä oli siltikin varmasti myös  kirjoituspelkoni väheneminen ja  oma kehittyminen sekä katsomaan että tulkitsemaan näkemäänsä verbaalisestakin kulmasta aikaisemman visuaalipainotuksen lisäksi. Uusi ja tuore ilo lukemansa syvällisempäänkin pohtimiseen tarvittaessa.  Mielestäni jokaisen tulisi omassa kasvussaan käyttää tällainenkin kasvutavoitteinen kirjoitusmahdollisuus, siitä riippumatta minkä laatuiseksi  ympäristö sen tuloksen ehkä aluksi tai lopuksi arvioi. Se kun on joka tapauksessa tekijälleen hyödyksi. Ja onnellisessa tapauksessa myös iloksi.  Siitäkin tällä hetkellä enemmän kuin kiitollisena. MJK

Luovuuden tappaminen.

En olisi koskaan uskonut, että edellisessä blogissani  julkaisemani tieto uudesta kirjastani aiheuttaa niin monenlaista ja -määrällistä palautetta, kuin mitä siitä on siunaantunut. Sain siis uuden virikkeen pohtia luovuuden käsitettä. Aihe, johon olenkin joskus luvannut paneutua. Sehän olisi useammankin messun aihe, mutta koska luovuudesta löytyy lukemattomia kirjoja kirjastot pullollaan, pysyn tässä tänään ja nyt mieleen tulevissa mietteissäni. Erityisesti lähipäivinä lukemistani kommenteista sen tappamisesta luovan alan koulutuksessa. Painottuen luonnollisista syistä valokuvan kentälle, erityisesti senkin opetukseen, mutta myös yleisenä ilmiönä.

Siispä:

Ennen kuin jonkun ilmiön tappamisesta voidaan edes puhua, tulisi sen olemus olla kyllin rajaavasti määritelty. Tässä kohdassa se onkin erityisen vaikeata, kuten niin monessa vain käsityksiin ja uskomuksiin liittyvissä muissakin ilmiössä. Siksi pitäydyn omissa käsityksissäni siitä, ilman kenenkään velvollisuutta olla niistä samaa mieltä.  Minusta:

-                               Jokaisen jokainen teko, joka sisältää tekijälleen itse pohtimansa ja siten löytämänsä uuden tavan ratkaista joku ongelma, on luova. Sillä ei ole mitään tekemistä alan tai aseman kanssa. Koulutusammatista tai tekijänsä omasta identiteetistä puhumattakaan.  Luovuutta esiintyy lukuisasti  jokapäiväisessä elämässä, eikä se siis ole mikään ”luoville ” yksilöille  syntynyt tai hankittavissa oleva taito, jonka voi kehittää tai sen olemassa olon tappaa.

-                               Luonnollisesti on olemassa olosuhteita, jotka edistävät tai vähentävät tavoitteellisen luovan prosessin syntymää, silloin kun tavoitteet on etukäteen määritelty.  Tällaisessa prosessissa  syntyy myös nollatasoa herkemmin aiheeseen liittymättömiä muitakin luovia ratkaisuja.  Minulle luovuus painottuu siis älylliseen ongelmakeskeiseen toimintaan uuden ratkaisun synnyssä.  Eli  esimerkiksi 600:s juhlanäytös, jossa sama näyttelijä tulkitsee Hamletin roolin ei oikein täytä luovuuden viittaa, vaikka se kyseiseen ammattiin usein liittyykin.  Mielestäni se esiintyy siinä kuitenkin vain oman roolin tulkinnan harjoittelu/synnytysvaiheessa. Jos silloinkaan. Useimmissa  ammateissa ja elämäntilanteissa on tunnistettavissa  vastaavia esimerkkejä. Jotka useimmiten sisältävät  sekä isompia että pienempiä luomisprosessseja koko ajan samanaikaisesti.

-                               Minusta luovuus onkin siis asenne ja tapa elää kokonaisvaltaisesti.  Pienempien tai suurempien luovuusgeneraattorien kokoaikaisena pyörittäjänä. Mitattavissa olevaa luovuutta löytynee jollain menetelmällä mitattaessa niiden hyödyntämistä parantava älykkyys. Sikäli kun sen mittausmenetelmä antaa oikeana pidettävän tuloksen. Kiistatonta lienee kuitenkin luovuuden ja älykkyyden korrelaatio.  Mielestäni tyhmyys ja luovuus ei oikein mahdu samaan yhtälöön. Tyhmyys liittyy tähän aiheeseen vain tilanteissa, joissa mitä järjettömämpiä asioita tuomitaan tai puolustellaan luovuuden miekan tai kilven avulla. Valokuvaopetus yhtenä räikeimmistä esimerkeistä.

-                               Juuri  koulutustilanteessa tuollainen tilanne onkin ehkä tyypillisimmillään. Ertyisesti ns.luovien alojen koulutuksessa.  Mutta ei varmasti ole vierasta muillakaan aloilla. Jokainen kouluttautuja kun kulkee päämääräänsä kohti nimenomaan oman luovuutensa kannattamana. ”Epäluovina” pidetyilläkin aloilla se tarkoittaa koko ajan oman tietoisuuden ja tajunnan laajenemista sekä tiedon että kokonaisvaltaisen asioiden käsittelykyvyn lisääntyessä henkilökohtaisten ja sisäistettyjen luovien ratkaisujen kautta. Matemaattis-tietellisillä aloilla häiriöitä tuossa kehityksessä ei vain ole niin helppoa ja yleistä salata ja piilottaa luovuuden nimissä tarjottavaan selitykseen, jonka oikea nimi olisi oma kyvyttömyys tai laiskuus.

-                               Minulle tuntemattomin perustein lajitelluista ja ”luoviksi” määritellyistä aloista erityisesti valokuvauksen nykyinen mediaseksikkyys ja täysin järjetön ylikoulutus verovaroin alle kaiken arvostelun olevissa  suojatyöpaikoissa maassamme, on ollut jälleen lähipäivinä mielenkiintoni kohteena juuri kirjani palautteiden uudelleen herättämänä.

-                               Olen ollut enemmän kuin tyrmistynyt siitä, miten vähän luovaa toimintaa sisältyy valokuva-alalle haluavien tavassa hankkia perustietoa usein koko loppuelämänsä määrittelevään  koulutuspaikan valintaan ja siihen pyrkimiseen.  Kukaan ei varmaankaan osta edes ammattikelpoista kameraa vähemmällä tiedonhankinnalla ja vaihtoehtojen vertailulla, vaikka niiden tekniikka vanhenee vuodessa, enintään kahdessa tällä hetkellä.  Koulutuksessa opittu kokonaisasenne sensijaan voi kantaa koko loppuelämän. Tai  kelvottomassa paikassa opittu virheasenne kaataa.

-                               Minusta sellainen hakuperuste, jossa ”meillä saat olla sellainen kuin olet” tai ”meillä opettaja ei tapa sinun luovuuttasi” pitäisi olla jo kenelle tahansa normaaliälyiselle selkeä varoitusmerkki ettei myöskään kehittymistä tapahdu.  Eikä kukaan ota vastuuta koulutettavan kehittymisestä. Vastuulliselle opettajalle kun on kunnia-asia  antaa joka kerta sellaisia  aina uusia opintosuoritustehtäviä, joita oppija ei tehtävän antohetkellä pystykään ratkaisemaan.  Ne siis tulevat edellyttämään useitakin tekijälleen uusia luovia kasvamistilanteita  silloinkin, kun eivät tuota aivan tavoitetasoista tulosta.  Onkohan median luomassa helppoheikkien lupaamassa ”pullamössösukupolvessa” enää sellaisia elämänsä kestävän ponnistelun etsijöitä, joille oman osaamisensa ja tavoitteen vaatiman tason eron  havaitseminen on enää kannustava ja ponnisteluun motivoiva tekijä.

-                               40 vuoden  ja noin 1000 ammattikoulutettavan vastuuaikanani  olen tavannut yhteensä  kaksi (2)  valokuvaajan tainta, jotka ovat uusineet uudelleenkin heille asetetun vaativan rajan alittaneen tehtävänsä, kunnes se on ylittänyt riman kiistattomasti. Kummastakin on tullutkin kirkkaasti mestareita myös heitä arvioineiden jyryjen ja asiakkaiden  rankkaamanakin.

-                               Vielä harvinaisempi esimerkki on urallani se yksi(1) ainoa oppilas, joka teki sen, mitä jokaisen kannattaisi opintohakupaikkansa suhteen tehdä ennen sinne hakemispäätöstäänkään.
Hän pyysi luvan toimia sittemmin toteuttamallaan tavalla. Hän ilmestyi eräänä päivänä kouluun, osallistui kuulijana ja tarkkailijana kaikille mahdollisille tunneille, haastatteli jokaisen mahdollisen hänelle tulevan opettajan opintosuunnitelman vedos kourassaan. Sen hän oli pyytänyt jo etukäteen ja tehnyt siihen tarvittavat kysymysmerkit. Haastatteli omaansa  edeltävän ja sitä edellisen vuosikurssin oppilaita ja vietti heidän kanssaan myös illan.  Tarkasteli tilat ja kaluston sekä kirjaston ja  tulevien opettajiensa keskeiset tiedot ja kontaktit todelliseen työelämään ammattialallansa. Poistui kun tiedontarve oli tyydytetty.  Haki opiskelijaksi ja kasvoi aikanaan ennätysnopeasti oman osaamissuuntauksensa ammatilliseksi guruksi.

Oliko tässä siis kysymys luovasta ratkaisusta vai aivan terveestä  yksinkertaisesta maalaisjärjestä, jää lukijan vastattavaksi. Minulle on selkeää, että täten, ja ehkä vain täten toimimalla kunnon ammattioppia haluava saa poistettua listaltaan ne opinahjot joihin hakeutuminen olisi hänelle vain vahingollista.  Ja aivan käsittämätöntä on myös se,  miksei kukaan muu niistä yli sadoista valokuvauksen ammatillisiin opintoihin vuosittain huijattavista tee edes tällaista yhden päivän sijoitusta katastrofia valinnassaan välttääkseen. Ehkei se ole tarpeen sellaisen paikan haussa, jossa ei ole pelkoa siitä että opetus tappaa heidän synnynnäisen ”luovuutensa”. Tarjoamalla välineitä vankkaan tietopohjaan ja työelämän asenteet.

-                               Jos tällainen luovuus on nykysukupolvelle aivan liian vaativaa, uskoisin jokaisen kuvallisen ilmaisun alalla edes toimimisedellytykset omaavankin pystyvän pyytämään kohdeoppilaitokseltaan riittävän laajan sähköisen kuvallisen näytteen. Sisältäen sieltä valmistuneiden tutkintosuorituksista visuaalisina, eikä tyytymään siihen törkeään välttelyyn, että ne muka ovat yksityisyyden suojan kätköissä. Silloin saakin itse ensimmäisen luovan testinsä, miten luikerrellaan todellisen tuloslaadun näkemiseen tai ainakin tiedon siitä, ettei kyseiseen paikkaan kannata itse sijoittaa ainoaa jo omistamaansa pääomaa, vuosia elämästään.

MJK

Kirjoittamisen kiitos ja kirous.

Ensimmäinen kirjani tuli painosta toissapäivänä. Sen tuottamisen tärkeys ja tämä aikataulu realisoitui minulle noin viikko sitten sisareni hautajaisissa. Silloin huomasin, miten vähän useimmista lähteneistä jää heidät tunteneillekin jäljelle heidän todellista olemustaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Ajatteleminenhan tapahtuu sanoilla, joten kirjallinen ilmaisu on sitä aidointa tekijäänsä. On se sitten sujuvanpaa tai  kömpelömpää, se on kuitenkin tekijästään totta. Eikä hävettävää missään  muodossaan. 

Se kaikki kun on tätä ihmisyyttä.

Onneksi paikallinen pikapaino pystyi venymään tähän aikatauluun  ja ISBN numeronkin sai puhelimitse.  Olin ajatellut painattaa vain muutaman kappaleen perheelleni, mutta  viralliseen numeroon sisältyy velvoite kirjan saattamisesta myös yleiseen myyntiin ja kansalliskirjastoon menee lisäksi kuusi kappaletta. Siten lopulliseksi painokseksi muodostui 150 kpl. Myynti- ja tilausmenetelmäksi valitsin sähköpostin (  matti.kaleva@elisanet.fi ),  jolloin sen kappalehinnaksi muodostui posti- ja muine lähetyskuluineen 20 €.  Kirjani luonteen huomioiden lisään myös jokaiseen kirjaan henkilökohtaisen omistuskirjoituksen tilaajalleen,  ellei hän  osoita sitä suoraan toiselle, kuten eräs tilaaja jo äidilleen.

Ensimmäinen yö julkista fb tietoa kirjasta on takana ja todella ilahduttava määrä tilauksia tullut sen aikana. Nyt vain toivon, että posti ennättäisi perille jouluksi, tämän myrskypäivän voin mainiosti leikkiä postitoimistoa kirjoja pakatessa ja terveisiä kirjoittaessa.

Tämä kirja ei ollut projekti vaan prosessi. 

Kaksi seuraavaa  työn alla olevaa sensijaan ovat projekteja jo aihepiiriltäänkin ja myös levitystavoitteeltaan.  Mutta niitä ei  tuoteta viikossa ex tempore, vaan  sisällöllistä laatua ja viestiä tavoitellen, vuosien ponnisteluilla. Työn alla ne ovatkin jo olleet kolmisen vuotta. Ja kasvattavat minua lähes päivittäin.

Tämä kirjoitusprosessi on ollut  itselleni eräs järkevimmistä eläkeaikani  teoista. Se on sekä antanut syyn ja mahdollisuuden jäsentää tietoisesti kokeneen ja vanhenevan ihmisen  maailmankuvaa, että kykyä tarkkailla ympäristönsä ilmiöitä uteliaasti ja kiinnostuneesti. Ilman pienintäkään tarvetta puuttua niihin asioihin jotka ovat muiden juttuja, mutta myös oikeuden ja ajallisen resurssin tehdä asioita, joita vasta nyt huomaa sen arvoisiksi. Nyt minun on helppo ymmärtää niin monien muistelmakirjojen  synnytystavoitteita. Itse en sellaiseen edes suunnittele ryhtyväni, vaan suuntaan tulevienkin kirjoitusteni ja tekojeni  kärjen paremman tulevaisuuden  kehittämiseen.  Silloinkin, kun se tarkoittaa myö peruutuspeiliin katsomista uudenkin reitin valinnan onnistumiseksi ja selittämiseksi.

Aloittaessani  verbaalisen ilmaisun tavoitteellisen harjoittelun kolme vuotta sitten,  ahdistus sen laadusta, toteutuksesta ja sisällöstä oli ehkä päällimmäinen tunne eräänlaisen taidollisen häpeän lisäksi. Olinhan tottunut jatkuvasti vaatimaan koulutettaviltani koko ajan heidän entisen suorituskykynsä ylittävää työskentelyä.  Nyt olin itse saman velvoitteen valinnut vapaaehtoisesti.  Blogi blogilta ahdistus väistyi yhä kauemmaksi ja ilo oikeudesta käyttää tätäkin menetelmää oman kasvunsa tukena  alkoi  havainnollistua yhä konkreettisemmin.  Myös taidollinen vajavaisuus  painui koko ajan  aina vain toisarvoisempaan asemaan. En tiedä onko se turtumista vai  kykyä erottaa asioiden tärkeyksiä omaa tapaansa ja ääntänsä etsiessään. Senkin kanssa on nyt kuitenkin rauha ja jatkan  tätäkin harjoittelua luultavasti niin kauan kuin sormet näppäimille nousevat.  Lukijansa iloksi tai ahdistukseksi, se on jokaisen oma valinta.  MJK