Kirjoittamisen kiitos ja kirous.

Ensimmäinen kirjani tuli painosta toissapäivänä. Sen tuottamisen tärkeys ja tämä aikataulu realisoitui minulle noin viikko sitten sisareni hautajaisissa. Silloin huomasin, miten vähän useimmista lähteneistä jää heidät tunteneillekin jäljelle heidän todellista olemustaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Ajatteleminenhan tapahtuu sanoilla, joten kirjallinen ilmaisu on sitä aidointa tekijäänsä. On se sitten sujuvanpaa tai  kömpelömpää, se on kuitenkin tekijästään totta. Eikä hävettävää missään  muodossaan. 

Se kaikki kun on tätä ihmisyyttä.

Onneksi paikallinen pikapaino pystyi venymään tähän aikatauluun  ja ISBN numeronkin sai puhelimitse.  Olin ajatellut painattaa vain muutaman kappaleen perheelleni, mutta  viralliseen numeroon sisältyy velvoite kirjan saattamisesta myös yleiseen myyntiin ja kansalliskirjastoon menee lisäksi kuusi kappaletta. Siten lopulliseksi painokseksi muodostui 150 kpl. Myynti- ja tilausmenetelmäksi valitsin sähköpostin (  matti.kaleva@elisanet.fi ),  jolloin sen kappalehinnaksi muodostui posti- ja muine lähetyskuluineen 20 €.  Kirjani luonteen huomioiden lisään myös jokaiseen kirjaan henkilökohtaisen omistuskirjoituksen tilaajalleen,  ellei hän  osoita sitä suoraan toiselle, kuten eräs tilaaja jo äidilleen.

Ensimmäinen yö julkista fb tietoa kirjasta on takana ja todella ilahduttava määrä tilauksia tullut sen aikana. Nyt vain toivon, että posti ennättäisi perille jouluksi, tämän myrskypäivän voin mainiosti leikkiä postitoimistoa kirjoja pakatessa ja terveisiä kirjoittaessa.

Tämä kirja ei ollut projekti vaan prosessi. 

Kaksi seuraavaa  työn alla olevaa sensijaan ovat projekteja jo aihepiiriltäänkin ja myös levitystavoitteeltaan.  Mutta niitä ei  tuoteta viikossa ex tempore, vaan  sisällöllistä laatua ja viestiä tavoitellen, vuosien ponnisteluilla. Työn alla ne ovatkin jo olleet kolmisen vuotta. Ja kasvattavat minua lähes päivittäin.

Tämä kirjoitusprosessi on ollut  itselleni eräs järkevimmistä eläkeaikani  teoista. Se on sekä antanut syyn ja mahdollisuuden jäsentää tietoisesti kokeneen ja vanhenevan ihmisen  maailmankuvaa, että kykyä tarkkailla ympäristönsä ilmiöitä uteliaasti ja kiinnostuneesti. Ilman pienintäkään tarvetta puuttua niihin asioihin jotka ovat muiden juttuja, mutta myös oikeuden ja ajallisen resurssin tehdä asioita, joita vasta nyt huomaa sen arvoisiksi. Nyt minun on helppo ymmärtää niin monien muistelmakirjojen  synnytystavoitteita. Itse en sellaiseen edes suunnittele ryhtyväni, vaan suuntaan tulevienkin kirjoitusteni ja tekojeni  kärjen paremman tulevaisuuden  kehittämiseen.  Silloinkin, kun se tarkoittaa myö peruutuspeiliin katsomista uudenkin reitin valinnan onnistumiseksi ja selittämiseksi.

Aloittaessani  verbaalisen ilmaisun tavoitteellisen harjoittelun kolme vuotta sitten,  ahdistus sen laadusta, toteutuksesta ja sisällöstä oli ehkä päällimmäinen tunne eräänlaisen taidollisen häpeän lisäksi. Olinhan tottunut jatkuvasti vaatimaan koulutettaviltani koko ajan heidän entisen suorituskykynsä ylittävää työskentelyä.  Nyt olin itse saman velvoitteen valinnut vapaaehtoisesti.  Blogi blogilta ahdistus väistyi yhä kauemmaksi ja ilo oikeudesta käyttää tätäkin menetelmää oman kasvunsa tukena  alkoi  havainnollistua yhä konkreettisemmin.  Myös taidollinen vajavaisuus  painui koko ajan  aina vain toisarvoisempaan asemaan. En tiedä onko se turtumista vai  kykyä erottaa asioiden tärkeyksiä omaa tapaansa ja ääntänsä etsiessään. Senkin kanssa on nyt kuitenkin rauha ja jatkan  tätäkin harjoittelua luultavasti niin kauan kuin sormet näppäimille nousevat.  Lukijansa iloksi tai ahdistukseksi, se on jokaisen oma valinta.  MJK