Lahjakas - innokas - onnekas, osa 2. kahden kerroksen väkeä.

Julkinen paneeli valokuvaajakoulutuksen järkevyydestä oli pari päivää sitten. Sain itsekin  sieltä virikkeitä ja iloakin siitä, että on aina terveellistä nähdä eri tavoitteellisia kuvia sekä kuulla alaan vihkiytyneiden mielipiteitä ja näkemyksiä todellisuudesta tällä kentällä. Kyllä valokuvamaailmaan mielipiteitä mahtuu.  Ihan sovinnossa.  Kumpa mahtuisi vielä  Suomeenkin sitä monipuolista ammatillistakin osaamista,  jota kaikki ilmoittavat hallitsevansa ja koulutuksessaan jakavansa, vaikka sitä ei koskaan löydä kuin puheista.

Kuten  alan opiskelijoiden VO:n 40 vuotisen toiminnan juhlanäyttely osoitti. Laaja ja valokuvataiteen kentällä tiukasti pysyvä kokonaisuus, ilman ainuttakaan käyttökuvaa.  Keskustelussa kyllä mainittiin, että lähtökohtaisesti valokuvaajakoulutuksen  virallinen yhteiskunnallinen tarkoitus ja tavoite on kouluttaa  korkealaatuisia  valokuvaajia  valokuvaustehtäviin. Sehän ei ainakaan tämän näyttelyn perusteella ole ollut  todellisuutta.  Taiteelliseen tasoon en ota muuta kantaa, kuin  että puolustan taiteen vapautta pysyä  teknis-viestinnällisten  vaatimustenkin ulkopuolella.  Ja työelämässä  edellytetystä osaamisesta  ei mitään viitteitä ollut nähtävissä ja keskusteltavissa tässä kokonaisuudessa.

Näyttelyn nimi ja osallistujataso oli yksi silmiinpistävä osoitus valokuvauskoulutuksen alalla vallitsevasta luokkajaosta, vain noin 10 % valokuvausta vakavissaan opiskelevista saa oikeuden edes liittyä sitä opiskelevien järjestöön. Niin selkeästi valokuvaajaksi kouluttautuminen on jaettu 2 kerroksen  väeksi. 

Tässäkin keskustelussa rajoituttiin pääasiallisesti  siihen  yläluokkaan,  jotka opiskelevat muutaman  yhteiskunnan kokonaan rahoittaman laitoksen kandidaatti- ja maisteriohjelmissa  ja joita paapotaan julkisesti  äärimmäisen lahjakkaiksi ja monipuolisesti valokuvausta  osaaviksi.  Ryhmä johon vuosittain lisätään noin 40 uutta ”onnellista”.    Ja joiden saamia valokuvaustoimeksiantoja  edes jonkun tahon maksamisssa valokuvaustehtävissä löytynee maastamme vuosittain ehkä muutama. Toivottavasti.  Ja joiden korkea taso  ja kansainvälinen noste  on keskeinen alan juhlapuheiden sisältö.  Hypetys, jonka  murusista  uskoo saavansa osansa  se vuosittain tähän verrattuna yli kymmenkertainen määrä alalle  pyrkiviä nuoria, se alemman  väki, joka useimmiten  ajautuu toinen toistaan  epämääräisemmän  valokuvaajaopetusyhteisön  ” unelmakaupustelun”  kynittäväksi.  Kuluttamaan aikaansa ja opintolainaansa  katteettomiin  jatko-opiskelu-  ja ammattitaito lupauksiin.  Joille kummallekaan ei ole mitään katetta.

Tässä mainitsemassani keskustelussa, joka oli kuulijoiden ja osallistujien iloksi jämäkästi, asiantuntevasti ja tasapuolisesti  johdettu,  kävi taas  todella selväksi tarkalle kuulijalle, että  Suomen valokuvaajakoulutukseen sisältyy vain se kuuden oppilaitoksen ”akateeminen” totuus ja tutkinnot,  mutta  muiden  oppilaitosten  tarjoamien ja alan  työelämän 3 eritasoisen tutkintojen olemassaoloakaan ei edes mainittu.  Olinkin varmasti paneelin jäsenistä ainoa, jolla on niistäkin omaa kokemuksellista ja hallinnollista tietoa, eikä niitä ollut mielestäni mitään syytä tähän mukaan väkisin ujuttaa, kun keskustelu painottui selkästi tämän  muodollis-virallisen koulutuksen järjellisyyteen.

Keskustelun teemaan liittyi se  yleinen huoli alan työpaikkojen rajallisuudesta ja  nykyisistä suuntauksista niiden miehittämiseen, sekä se, miten koulutuksen tulisi vastata muuttuneisiin tarpeisiin ja painotuksiin.   Seuraavassa niihin joitakin minun vastauksian,  ilman väitettä että ne olisivat ainoa totuus tässä asiassa.   Mutta varmasti parempia kuin nykyinen juoksuhautoihin  juurtunut asemasota ainoasta totuudesta maamme valokuvaajakoulutuksesta.  Joka ei käytännössä  sisällä muita kuin  nämä  VO:n jäsenistöön liittymisoikeudet omaavat oppilaitokset.  Ja vain ”lahjakkaat ja  monipuolisesti  valokuvaamisen hallitsevat”  tutkinto-opiskelijat.  Joiden taso paneelipaikan seinillä oli jokaisen itse havainnoitavissa ja määritettävissä. Oman käsityksensä mukaiseksi.

-                      Yhteistoimintaa  alan oppilaitosten  ja erityisesti tutkintojen sisällön ja ammatillisen porrastuksen välillä tulee synnyttää ja tiedotusta lisätä sekä niiden kesken että niihin hakeutuvien suuntaan.  Tällä hetkellähän faktinen tilanne on siinäkin esimerkiksi se, että yli 10 vuotta alan tehtävissä leipänsä tienannut ja virallisen Valokuvaajan erikoisammattitutkinnon  jo  kolmantena  peräkkäisenä alan tutkintoinaan noin kuudessa ei peräkkäisessä vuodessa työnsä ohella suorittanut, joka on osallistunut siihen mennessä  yli 20 erilaiseen alan pätevimpien ammattilaisten jyryämään viralliseen näyttötilaisuuteen  sekä tehnyt  nähin tutkintoinsa satoja  asiakaskelpoisia  kuvanäytteitä ja kymmeniä sivuja ammatilliseen toimintaansa liittyviä suunnitelmia ja selvityksiä, on joko AMK-, kandidaatti- tai maisterikoulutukseen hakiessaan tasan samassa  valintakategoriassa ja mahdollisuuksilla kuin reipas ylioppilaspoika joka ei ole eläessään tehnyt päivääkään mitään työtä tai muita opintoja, alasta puhumattakaan. Ei enempää alkupisteitä, eikä  vapautusta  päällekkäisistä läsnäolo-opintoviikoista perusasioissakaan.

                      Siksi olenkin useimmiten  joutunut noille ”akateemisille” tasoille asti osaamisensa suunnittelevia lahjakkaita jo työssään karaistuneita valokuvaajia tähän asti neuvomaan olemaan kertomatta aiemmasta osaamisestaan valintatilanteessa sanaakaan, ettei osaaminen haittaisi  tutkintoryhmään pääsyä. Kokemus tämänkin tien käyneistä on kyllä ollut se, että ammatillinen osaaminen on vaikuttanut merkittävästi  ja positiivisesti valintojentekomenuun ” taiteellisiin” suorituksiin  keskityttäessäkin.

-                      Julkinen hakutiedottaminen epämääräisiin, mutta yhteiskunnan  rahoittamiin ”opistoihin” massamedioissa, tulisi  joko mennä jonkun  laatusensuroinnin  läpi, tai varsinaisen  päärahoittajan  kouluttaa niiden henkilökuntaa erottamaan  tyhjänpäiväiset ammattitaito- tai  tutkinto-osaamiseen  harhauttavat myyntiväittämät  todellisuudesta.

-                      Käyttökuvan ja näyttökuvan  erilaisen tavoitteen ja sen osaamisen vaatimien valmiuksiena määrittäminen koulutuksessa niin selkeästi,  ettei  nykyistä tragikoomista tilannetta enää tarvitsisi koulutustilanteessa ja lopputyöesittelyissäkään kärsiä.    Tarkoitan sitä säännöllisesti kuultua selitystä, kun täydellisen osaamattomuuden, ideattomuuden  ja viestinnällisesti mitäänsanomattoman tutkintonäyteteoksen toteuttajan selityksenä tarjoillaan ”kyllä hän valokuvallisestikin  osaa, mutta hän on halunnut tehdä sen juuri näin”.  Sellaisen nimittäminen lahjakkuudeksi, taiteeksi tai luovuudeksi on mielestäni lähinnä irvokasta. Ja taas sitä kuultiin useimmissa tämänkin keskustelun puheenvuoroissa.

Tämän keskustelun  mielestäni keskeisin reaalielämän ilmaisu olikin paneelin ainoana ostajapuolen jäsenenä olleen suuren mediatalon  kuvajohtajan  vastaus siihen,  kun keskustelun puheenjohtaja  kysyi aiheellisesti, keneltä he tilaavat tarvitsemansa maksulliset kuvat johonkin produktioon.  Hän vastasi "siltä, jolla on taito toteuttaa sen sektorin kuvat  heidän mielestään parhaimmin."  

Taito on siis edelleen parempi sijoitus kuin tutkinto.   Koulutuksen tähdätessä sunnitelmallisesti siihen, on aivan sama, minkä yhteensä kuuden ( 6 )  kategorian ja muodollisesti määritellyn tutkintotason valokuvaajan tutkintoon  kukin haluaa sijoittaa.  Ja ponnistella siihen,  kuitenkin vuosia elämästään.  Siksi tarkka tiedotus ja rehellisyys sekä hakutilanteessa että itse toteutuksessa,  on tässä tilanteessa ainoa tie eteenpäin. Ja se, että eri koulutustasojen vastuulliset oppivat edes kommunikoimaan  keskenään siten, että samoilla osaamismäärittelyillä  tarkoitetaan edes auttavasti samantapaista asiaa ja osaamista.

MJK