Valokuvat vrt.musiikki

 

Muotoilin juuri pari viikkoa apurahahakemusta työryhmälle, jonka kunnianhimoinen projekti olisi kehittää julkinen apuvälinetietolähde siihen, millaisin kriteerein olisi mahdollista erottaa hyvä valokuva siitä rajattomasta määrästä niitä huonoja, joista päivittäin näkemämme sekainen kuvavirta muodostuu. Idea on siis sama kuin erottaa hyvä sävellys siitä jatkuvasta uusien sävellysten ja esitysten massasta, joita meille tuputetaan.

Musiikin puolella on, onneksi, olemassa edes kohtuullisesti toimiva suodatin, musiikin teoria, musiikkikoulut ja tuotantoyhtiöt, jotka eivät julkaise eivätkä jakele teknisesti ja sisällöllisesti aivan kelvotonta kamaa. Tämän päivän teknologia on silti mahdollistanut myös laaduttoman ja kriteerittömän auditiivisen aineiston julkaisemisen somen kautta. Sekä sävelin että sanoin. Kuten valokuvienkin, josta syystä tuloksena on aivan järjetön määrä ihmisten kuvallista ymmärrystä taannuttavaa roskakuvalaatuista julkista aineistoa.

Ystäväni ovat varoittaneet minua edes kurkistamasta erilaisiin valokuvia käsitteleviin someryhmiin ja olen sitä noudattanut, uskoisin että hyvästä syystä. Eräs luotettava ystäväni määritteli asian niin, että kun kyllin kauan paskxx katsoo niin varmasti likaantuu.  Uskon niin  tapahtuvan myös musiikin puolella, esimerkiksi kanttorista, joka on vuosikymmeniä kuunnellut kirkkokansan yhteislaulua, tuskin tulee eläkeaikanaan menestyvä säveltäjä. Tai pelkkää teknojumputusta kuuntelevasta nuoresta tasapainoinen ja monipuolisesti muutakaan kulttuuria ymmärtävä ja käyttävä aikuinen.

Koulutuksestani huolimatta, en katso omaavani riittävää kompetenssia arvioida valokuvataiteeksi tai taidemusiikiksi määriteltyjä teoksia millään kriteereillä, joten pohdintani liittyy pelkästään käyttökuviin ja käyttömusiikkiin. Eli siis niihin, joiden tarkoitus ja synty on  arkisempi, usein pelkästään viihteellis-ammatillinen, eikä taiteen ylevät ja  harvain ymmärrettävissä olevat sfäärit, joissa taloudellinen menestys tai suuri levinneisyys on lähinnä  kirosana. Kuten toisinaan on näissä laadukkaissa käyttö-alkuisissa ilmaisumuodoissa välttämätön ammattitaitokin.

Musiikkiin, valokuvaa paljon vanhempana ilmaisumuotona, on jo länsimaissa ehtinyt muodostua globaali musiikkiopin säännöstö, jota uutta käyttömusiikkia luotaessa säännöllisesti noudatetaan, vaikkakin joustavasti. Sen puitteisiin sopimattomalla tarjokkaalla ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia kaupallisessa mielessä. Niin syvälle ihmisrodun geenit ovat sisäistäneet sovitut sävelkultturelliset laatukriteeristöt. Tässä mainitsemassani työryhmässä tavoitteenamme on löytää, jäsentää ja määritellä sanallisesti valokuvalle  kattavasti vastaavia käyttökelpoisia, mutta silti joustavia elementtejä. Kaikkin käyttökuvan osa-alueisiin ja myös niiden tunnetuimpiin alaryhmiin.

Musiikki, kuten valokuvakin jakaantuu käyttötarkoituksensa ja -tavoitteittensa mukaan noin pariinkymmeneen laajempaan osa-alueeseen, joiden sisällä on jälleen useita tavoitteiltaan suppeampia ryhmiä, joiden täsmävaatimukset ja -ominaisuudet poikkeavat toisistaan merkittävästi. Näitä ilmaisultaan täsmätavoitteisia genrejä oletetaan musiikissa olevan jo muutamia muutamia tuhansia. Valokuvakentän jäsentely tässä viitekehyksessä lienee riittävän suuntaa antavasti tehtävissä noin sataan – kahteensataan peruskuvatyyppiin.  Niihin voidaan sitten kohtuullisella tarkkuudella määritellä kunkin ryhmän kuvista nähtävissä ja arvioitavissa olevia laadullisia vaatimuksia.

Musiikille  tunnusomaisia ja usein tarkkoja matemaattisia nuottien, rytmin, sävellajin ja tempon mittoja tai suosituksia ei aivan sellaisinaan ole kuville jäsenneltävissä, mutta dynamiikan kyllä. Sen matemaattiset rajat ja mahdollisuudet ovat yhtä tarkasti ilmoitettavissa, vaikka uskon nykyisten valokuvausvälineiden pitävän siitä puolesta huolen riittävällä toleranssilla. 

Sensijaan melodian jäsentäminen myös kuvan sisällölliseksi kerronnaksi on hyvinkin luontevaa. Duurin ja mollin samoin.  Niiden tunnusomaiset  elementit istuvat hyvin luontevasti valon, valaistuksen ja värien käyttöön.  Niin kuvien kuin sävellystenkin harmonia, kuten disharmoniakin on molemmissa ilmaisumuodoissa yksi aivan keskeinen elementti ja molempien lajityypillisessä muodossa sekä jäsenneltävissä että havainnollistettavissa. Sommittelun kokonaisajattelukin on jokseenkin samoihin seikkoihin perustuvaa niin kuvissa kuin musiikissakin. Ja ajatusta jatkaakseni, myös liikkuvassa kuvassa ja sanallisessa ilmaisussakin.'

Kaikenkaikkiaan odotan innolla apurahatoimikunnan päätöksiä ja myönteisessä tapauksessa työskentelymme aloittamista.  Iso ja kompromissienkin täyteinen projekti siinä on edessä, mutta tulos on uskoakseni ponnistelujen arvoinen.  Luotan tehtävään ryhtyvän kokeneen ja ammattitaitoisen ryhmän laaja-alaisuuteen ja ajattelun selkeyteen. Onnistuessamme olisi  kaikilla valokuvien tekijöillä ja käyttäjillä uusi hyvin sovellettavissa oleva työkalu käyttökuvien laadukkuuden arviointiin ja kehittämiseen.

MJK

Avoin kirjeeni kuolemalle

 

Olemme kulkeneet tietoisina toistemme läsnäolosta jo niin monta vuotta, että ajattelin tässä kirjeessäni sinutella.  Muutenkin olen sitä mieltä, että sinuun suhtaudutaan yleisesti liian juhlallisesti ja negatiivisesti. Esimerkiksi selittämättömänä ja yliluonnollisena mustakaapuisena viikatemiesluurankohahmona, johon yhdistetään pelkästään pahoja ja negatiivisia asioita.  Itse haluan ajatella ja jäsentää koko olemuksesi toisin. 

Minusta sinä et ole vihollinen, et vainoaja vaan vapauttaja.  Toivo niille, joiden kohtalo on kestämätön. Et pelottava ja jääkylmä elämän riistäjä, vaan lämmin syli, mihin loppuunväsynyt tai piinattu ihminen voi rauhassa käpertyä nukkumaan.  Et epäreilu heikompien tallaaja, vaan tasa-arvoisesti meidät vuorollamme huomaasi ottava, silloin kun kaikki elolliset sisältävä loputon jono tuo meidät kohtaamisvuorollemme. Kukaan meistä ei kykene siltä välttymään. Siksi en ymmärrä, miksi tapaamistasi pitäisi pelätä tai välttää kaikin keinoin.

Minulla ei ole kompetenssia ymmärtää, eikä ottaa kantaa kaikkiin niihin hirvittävyyksiin maailmassa, joiden yhteydessä sinusta useimmiten puhutaan, syytetään tai mainitaan kylmän tilastollisessa mielessä, uhrilukuna. Hyvässä ja turvallisessa maassa eläneenä, minulla ei voi olla aavistustakaan usein jättimäisiin kuolinlukuihin liittyvistä syistä ja kärsimyksistä.  Minun mielestäni sinun kohtaamisesi tulee konkreettiseksi henkilökohtaiseksi tapahtumaksi vasta silloin, kun lähtijälle kertyneistä kärsimyksistä lopulta vapaudutaan. Et ole niiden aiheuttaja, vaan me ihmiset. Tämä onkin se keskeinen ero, vallitsevan ajattelun ja minun näkemykseni suhteen.

Se on myös minun käsitys- ja jäsentelykykyni ulottumattomissa, millaisen valinnan mukaan kohtaamisesi osuu eri ikäisille. Tai kullekin luontokappaleelle, jokaiselle, kirpuista galakseihin. Vain aika ja mittakaava on eri, lopputulos sama, eli ainakin senhetkisen inkarnaation lopullinen katoaminen. Seuraavan vaiheen mahdolliset vaihtoehdot meille ihmisille, hiilihangot tai harput, eivät ole minulle sellaisia symboleita, joita edes kuvittelisin kohtaavani rajan takana. Vaikka juuri niitä on maailmanlaajuisesti jo vuosisatoja sellaisiksi tarjottu. Luultavimmin vain vallankäytön tavoitteella. Omiin, tapaamisemme jälkeisiin vaiheisiini, uskon kuuluvan tuhkani ripottelun Siilinkarin taakse, sieltä sen valumisen Kokemäenjoen kuuden voimalaitoksen ja kosken kautta lapsuuteni  merimaisemaan Pohjanlahdelle, osaksi luonnon kiertokulkua.

Sitä olen miettinyt, miten meidän tulisi valmistautua tapaamiseesi. Onko onnellisempaa kohdata sinut aavistamatta, salaman iskuna kirkkaalta taivaalta, vai niiden vuosien jälkeen, jolloin meillä on ollut mahdollisuus kasvattaa lähipiirimme meistä riippumattomaksi. Nopeasti ajatellen tuo ensimmäinen vaihtoehto tuntuisi helpoimmalta. Mutta meille, joiden elämää on jo pitkitetty vuosikymmeniä lääketieteellisin leikkauksin ja kemikaalein, sellainen mahdollisuus on poissa laskuista. En ole pahoillani siitä, että tuo jälkimmäinen vaihtoehto tuli minunkin osakseni. Toivottavasti olen osannut sen suomat mahdollisuudet käyttää oikein. Ainakin olen siihen systemaattisesti pyrkinyt. Käyttää kaiken minulle suodun ajan niiden asioiden edistämiseen, jotka ovat nykyvoimilleni mahdollisia ja oman ymmärrykseni mukaan arvokkaita.

Se lopullinen tapaamisemme, vihdoin, on jo vuosia ilmaissut pienin ja välillä suurinkin askelin väistämätöntä lähestymistään. Esimerkiksi luovuin juuri veneeni talvitelakoinnin  voimaa vaativimmista työvaiheista ja hankin ne ostopalveluna. Nyt ensimmäistä kertaa.  Mitään lisääaikaa en edes keskeneräisiin kirjoitusprojekteihinikaan ole sinulta kuitenkaan pyytämässä.  Tulet kun joudat ja on sen aika.  Hyvästelen puolivalmiit työni silloin aivan ahdistumatta ja jättämättä kenenkään velvollisuudeksi niiden jatkamisen.  Jos kuitenkin viivyttelet kohtaamistamme niin kauan, että minulle konkretisoituu silloinen tilanteeni taakaksi läheisilleni ja vaikutuspiirilleni, uskon voivani harkitusti aikaistaa tapaamistamme, riippumatta siitä, onko se silloin maassamme laillista tai ei. Minun mielestäni ihmisellä pitää olla siihenkin valintaan oikeus.  Rauhallisiin näkymisiin.

MJK

Valokuvan valaisutaito R.I.P

 Kun yli vuosi sitten ennustelin tekoälyn mullistavaa vaikutusta valokuvausprosessiin, ei tullut mieleni viereenkään, millaiseksi päivittäistyökaluksi se kehittyi alle vuodessa.  Jos jostain on sanottavissa, että se on silti kaksiteräinen miekka, niin juuri siitä. Terävä sellainen.  Yhdyn siihen kysymykseen, onko ihmiskunta edes valmis tähän prosessiin? Puhumattakaan vielä suuremmasta ongelmasta, onko meillä kykyä sen hallitsemiseen.

Tekoälyn vaikutukseen esimerkiksi globaaliin vallanjakoon, sotataitoon, rikollisuuteen, lääketieteeseen tai muihin ihmiskunnalle ääritärkeisiin prosesseihin, minulla ei ole kompetenssia edes ottaa kantaa. Puhumattakaan siitä, että liittyisin heihin, jotka kilvan jo ennustavat vuotta, jolloin kyseinen järjetön ja moraaliton pelkkä todennäköisyyksien laskukone ryhtyy hävittämään meitä siinä muodossa, kuin me nyt ihmisrotumme määrittelemme.

Tekoälyn vaikutuksesta valokuvaukseen, erityisesti valokuva-ammatillisessa yhteydessä, olen loppuvuoden kerännyt tietoa, kokemusta ja asiantuntijalausuntoja. Niiden perusteella olen päätynyt seuraavaan henkilökohtaiseen näkemykseen tilanteesta. Joudun varmasti arvioimaan sen uudestaankin pikemmin, kuin edes arvaan.

Oletin vielä vuosi sitten, että ainakin valon näkeminen, sen  ymmärtäminen ja käyttö suunnitelmallisesti, tavoitteellisesti ja esteettis-valokuvallisesti olisi taito, joka valokuvauksen maailmassa on aikaa kestävää valuuttaa ja osaamista. Olin väärässä. Digitaalisuus on vallannut alle vuodessa taas lisää vaikutuskenttää niistä taidoista ja tavoitteista, jotka olivat vielä vähän aikaa sitten laadukkaan ammattivalokuvauksen peruspilareita. Kyseisten taitojen liiketoiminnallisesta merkityksestä elinkeinokäytössä puhumattakaan.

Digitalisaatio hävitti ensimmäisenä kaupallisen hopeakuvan maailmanlaajuisesti, kemiallisine prosesseineen. Satoja tuhansia, kenties miljoonia työpaikkoja. Taitoja, joita ei enää kannata opiskella leipäpuukseen.  Valon mittaukseen sekä  studiotyöskentelyyn liittyvä laiteteollisuus ja sen ammatit seurasivat pian perässä. Sekin taito ja ymmärrys katosi ammattikuvauksen parissa työskenteleviltä. Kamerasensorien kehitys, ja niihin liittyvät ohjelmat veivät loputkin tietotaidolliset rippeet kontrastien ja sävyjen suunnittelun ja hallitsemisen tarpeesta. Kehittyneet jälkikäsittelyohjelmat korvasivat ne osaamiset  sekä sellaiset ammattilaiskameroiden rakenteelliset ja optiset mahdollisuudet, joita ennen tarvittiin vaativien perspektiivien ja terävyysalueiden hallitsemiseksi.  Kännyköiden nykyiset mielikuvitukselliset ominaisuudet digiaivoineen ryntäsivät sitten valtaamaan koko peruskuvien tarpeen myös käyttökuvista. Samanaikaisesti kiihtyvä lyhytjännitteinen instant-tulosajattelu muodostui ihmiskunnan edellyttämän kuvalaatukriteeristön mittariksi.

Päättyneen vuoden kaupallisten ohjelma- ja sovelluspakettien uusi kehityssuunta muodostui valon käytön ja  -ymmärryksen joutsenlauluksi, niiden opiskelun motivaattorina. Läppärillä kirjoitettu kekseliäs kuvaehdotus, ilman edes käyntiä minkäänlaisessa kamerassa, tuottaa tänään niin stilli- kuin videokuvassa sellaisen kuva- ja valomaailman, jota sen "valmistaja" ei edes osaisi kuvitella eikä luoda, tai edes toivoa. Ymmärtämisestä puhumattakaan. Luonnollisesti kuvallisen tavoitteen ja sen kirjallisten toiveideoiden osaamishallinta parantaa lopputuloksen laatua oleellisesti, mutta sen eroa pelkän visuaalisen saasteen tulokseen, ei valtaosa katsojista edes tajua, toivomisesta puhumattakaan.  Tämän päivän kaupallinen somemainonta kuvantekijöille on pullollaan toinen toistaan älykkäämpiä ja halvempia sovelluksista kuvantamiseen.  Muutamalla eurolla saa oikeudet tuhansien ja taas tuhansien valmiiden instant tausta- ja valaisuratkaisujen käyttöön, muunteluun sekä sovittamiseen kuvaansa.  Jonka digitaalipohjainen viimeistely ennen näkemättömään, jopa tyylikkääseen, ammatilliseen muotoon, on vain yhden sovellusklikkauksen takana, aikaisemman vuosien harjoittelun ja opiskelun sijaan.

Tilanne herättää kaltaisessani laatu- ja koulutussuuntautuneessa visualistissa kieltämättä suuren hämmennyksen.  Koulutusajattelu, jonka oikeutus ja tarkoitus lunastetaan vain sillä, että siitä on todellista hyötyä sen jälkeisessä työelämässä, on tänään valtavien haasteiden ja täydellisen sisällöllisen uudelleen arvioinnin edessä. Mitkä ovat ne osaamiset ja arvot, joiden istutus seuraavaan sukupolveen on siihen uhrattavien resurssien vastuullista käyttämistä. Kun juuri mikään aikaisemmin koulutetuista korkealuokkaisten valokuvien teon  osaamisvalmiuksista, ei sitä tarvetta käytännön työelämässä enää täytä.  MJK

Viiden veneen vuosi

.

Kirjoitin viime kevättalven blogini tilanteessa, jossa valmistauduin lähtööni tästä inkarnaatiosta vuoden leikkausjonotuksen ja satojen kipukohtausten heikentämänä.  Huhtikuun onnistunut leikkaus palautti osan toimintakunnostani ja pääsin takaisin rantapuuhiin. Kesä oli veneilyhistoriani omituisin. Mutta erittäin opettavainen.

Keväällä viimeistelin Tiburon 18 tyyppisen traileripurkkarini Klaran. Korjasin verhoilut, trailerin ja luukut sekä tein kannelle kunnolliset teräskaiteet nykykömpelyyteni turvaksi. Koepurjehduksilla opin, ettei minusta, eikä eläkeläiskavereistani, ole enää sen herkästä purjehduskäytöksestä nauttijoiksi. Klara siis lähti purjeharrastusta aloittavan ystäväni aloitusveneeksi. Kotipihakunnostuspurkkareitteni aika päättyi.

Rannassa riittää puuhaa. Päijännefolkkarin raato Ketku tarjoaa jatkossakin niin paljon rakentelutarvetta, kuin aikaa meillä, sen kimppakunnostajilla, liikenee. Saimme Ketkun kuitenkin syksyllä vesille ja koepurjehduksille. Opin itse sen, ettei kimppa-alus ole tuleva harrasteveneeni. Liian monet kompromissit eivät ole sitä, mistä veneilyssä nautin. 

Juhannusviikolla oli yllättäen ostettavissa Santalahdessa talvehtinut kaunis moottoripursi Marina 75 nimeltään Daria, hyvin edulliseen hintaan. Klassisten pursien ihailijana se oli minulle ohittamaton paikka. Olen vuosikymmenet arvostanut Marinoiden muotokauneutta sekä juuri tämän yksilön työn laatua.  Darian korjauksia tarvitsematon kunto myös houkutti.  Pääsin heti purjehtimaan ja silittelemään hellästi sen muotoja sitloorassa istuskellen.  Kyseinen sopukka tuli silti Darian ongelmaksi minun käytössäni. Kahdelle purjehtijalle tila on aivan passeli reissuilla, kolmaskin menee, jos kaikki ovat purjehdustaitoisia, mutta jo neljä matkalaista vaatii jatkuvaa paikkojen siirtelyä sekä kurkottelua vendoissa. Opin että kavereiden tuominen järvelle on minulle isoin osa purjehduksen iloa, eikä se toiminut Darialla. Sille oli kuitenkin helppo löytää välittömästi uusi rakastava koti. Ihana vene kun on.

Elokuussa olin taas ilman täsmätoiveitani vastaavaa retki- ja puuhailualusta. Sattuma puuttui peliin. Telfa 26 Sailor tyyppisen vanhan moottoripurren omistaja lopetteli ajojaan, jolloin minun täsmätarpeisiini sopiva, Peter Pan siirtyi syksyllä sopuhinnalla omistukseeni. Minulle mahdolllisen hinnan mahdollisti  aluksen laaja kunnostusvelka. Toimimattomat lämmitykset, painevedet, jääkaappi, sisä- ja ulko-ohjaus, vaihteiston kaukosäädöt, koko sähköjohdotus, loki- ja kaikumittaristot, äänimerkit, valot, kannen ja istuinlaatikon teakpäällystykset, kansiluukkujen ja ikkunoiden vuodot, muoviosien kymmenet "hämähäkit" , osa takilan vaijereista ja köysistä, koko sufflettirakennelma  sekä  muutakin pienempää on joko korjattava tai uusittava kokonaan.  Koko septi- ja kaasujärjestelmä, kulkuvalot ja rungon läpiviennit on asennettava ensimmäiseksi nykylain vaatimaan kuntoon. Ohjauspedestaali on myös uusittava kokonaan. Remonttiin kuluu  vähintään toinen ostohinta, mutta on useamalle vuodelle rahoitettavissa ja tehtävissä. Minulle se on vähintään parin kolmen vuoden rantatyöt ja talvisuunnittelut, ellei fyysinen kuntoni aseta lisärajoituksia. Opin, että tämän veneen tärkein anti minulle on Peter Panin rooli sellaisena kesken olevana projektina, joka pitää mieleni tulevaisuuden mahdollisuuksissa ja toteutustarpeissa.

Lokakuun telakointityöt tuntuivat jo veneilykauden lopetukselta, vaan toisin kävi. Menin marraskuussa biohajoavan tuhkauurnan tekokurssille. Selluloosasavesta halusin muotoilla oman tuhkauurnani viikinkilaivaksi tyyliteltynä ja vedessä hajoavaksi. Nimeksi tuli Thor, joka oli tuulia säätelevä purjehtijoiden jumala. Aloittelijaosaamiseni aiheutti kuitenkin sen, että Thorin runko hajosi kuivatusvaiheessa, eikä kurssiaika riittänyt uuden uurnan tekemiseen.  Pohdiskelin, mahtoiko siihen sisältyä jokin  minulle tarkoitettu viesti. Opin, ettei nyt ollut vielä oikea aika uurnani tekoon ja käytin loppuajan tekemällä savesta pienen Thorin laivamallikokoelmani jatkeeksi ja samalla päivittäiseksi muistuttajaksi tulevaisuuteni kiinnostavista mahdollisuuksista.

MJK

Saatko/annatko laadukasta koulutusta?

Olen  seurannut medioista nykyistä keskustelua ja spekulointia kaiken tasoisen koulutuksen kehittämis- tai kurjistamiskeskusteluja, näkökulmasta riippuen. Sekä tutustunut erityisesti tuntemieni alojen tutkintovaatimuksiin. Käsitykseni on, ettei niiden oppivelvollisuusiän, resurssoinnin, tutkintonimikkeiden tai vaatimustasojen  muokkaaminen, karsiminen tai laajentaminen ole vastaus mihinkään nykyisten koulutustulosten alennustilaa vaivaavaan ongelmaan. Mielestäni syy tulisi tunnistaa ja korjata täysin eri tasolta. Alasta riippumatta. Eikä maksaisi yhtään euroa käytettävissä olevaa enempää. Yli 30 vuotta testaamani ehdotus asian etenemiseksi seuraavassa: 

"Haave erilaisesta koulutuksesta" kirjani sivut 78 - 85

Tutkittava

   "Eikö tuollainen työtapa ole sellaisen teoreettisen ihanneopettajan puuhia, jollaista ei edes voi olla olemassa?” 

Sanoi opetushallituksen ylitarkastaja, kun kysyin mielipidettä tästä tekemästäni ja  työssäni käyttämästäni opetustilanteen kehittämiskyselylomakkeesta. 

   "Minusta jokainen opettaja, joka ei  ponnistele tinkimättä ja koko ajan juuri tähän työskentelytapaan, on ymmärtänyt työnsä luonteen väärin", vastasin. 

Mielipiteeni perustuu tähän kyselyyni vastanneiden yli kahden tuhannen eritasoisen ja –tavoitteisen oppijan ilmaisemiin kokemuksiin ja heidän kehityksestään huolella seuraamiini oppimistuloksiin. Vaikka tällä kyselylläni on myös yleisiä opetuksellisia ulottuvuuksia, minun kokemukseni tämän käytöstä ja soveltamisesta painottuu erityisesti ammattivalokuvaajia, -graafikoita, opettajia  ja ns. luovien alojen käden taitojen  ammattiin valmistavaan koulutukseen. Vastaajina ovat useimmiten olleet aikuiset opiskelijat, joilla on ollut kokemusta myös työelämän todellisuudesta.

Lomakkeen täyttöohjeissa painotin sen huolellista sanatarkkaa lukemista ja vakavaa paneutumista juuri omaan kokemukseensa opinnoistaan. Kuhunkin kysymykseen vastattiin ruksaamalla lomakkeeseen viisiportaisesti vain täyttäjän omaa mielipidettä vastaavin ruutu.  

Kysymyksessä ilmaistulla tavalla oltiin kulloinkin kohteena olevan opettajan työskentelyssä toimittu vastaajan mielestä:

5 = aina tai poikkeuksetta,  4 = jokseenkin säännöllisesti, 3 = tavallisesti, 2 = silloin tällöin tai joskus, 1 = ei oikeastaan juuri koskaan, tyhjä ruutu = ei milloinkaan

Faktatietoa parin tuhannen vastaajan yhteenvedoistani: Olen tavannut ja seurannut sekä opettajia, joiden työskentelyn keskiarvo tällä lomakkeella mitattuna, on ollut säännöllisesti yli neljän. Valitettavasti on löytynyt säännöllisesti myös toisia, jotka jäävät, jopa aivan omalla erityisosaamisalueellaankin, alle yhden. Surullisinta on ollut, että valtaosan opetushenkilöstöstä keskiarvo jää alle kolmeen.

Olen myös tavannut opiskelijaryhmiä, jotka eivät ole vastannet lainkaan tähän lomakkeeseen sen nimettömyydestä, vastaajan osalta, huolimatta. Erityisesti laitoksissa, joiden yhteiskunnallinen velvoite ja tavoite on nimenomaan opetustaitojen kehittäminen ja siellä saavutetun opettajapätevyyden muodollinen legitimoiminen.

Vastaajien vakavasti pohdittavaksi tarkoitetut ja 0-5 asteikolla oman käsityksensä ja tuntemuksensa mukaan ruksattavat kysymykset olivat: 

Oliko opettaja itse valmistautunut selvästi juuri tähän, sinun ryhmäsi, opetuskertaan?

Esitettiinkö kullekin jaksolle suunnitellut ja valmistellut opetettavat asiat kyllin kuuluvasti, havainnollisesti ja selkeästi?

Oliko hän selvästi päivittänyt tietonsa juuri sinun ryhmäsi aikaisemmasta osaamisesta ja tutustunut ennakkoon niihin  aikaisempiin opintotehtäviinne, joiden osaamistasosta sinun on juuri tässä tilanteessa tavoitteena edetä?

Oliko opettaja nähnyt vaivaa ja kiinnittänyt sekä koko opetusjaksoaan, että tätä nimenomaista kertaa suunnitellessaan huomiota erityisesti juuri sinun ryhmäsi todellisiin nykyisiin tai ennakoitavissa oleviin pulmiin ja teidän aitoihin kehitystarpeisiinne?

Oliko mielestäsi tässä opetustapahtumassa lähtökohdaksi otettu selvästi sinun oppimisesi, pelkän luettelomaisesti ja koneellisesti etenevän kirjatiedon luennoinnin sijaan?

Selvittikö opettaja teille uuden asiakokonaisuuden merkityksen nykyiselle tai tulevalle ammatillenne ja sen täsmällisen oppimistavoitteen, jota juuri tässä jaksossa tullaan tavoittelemaan?

Oliko jokainen oppijakson pienempi kokonaisuus looginen jäsennelty tapahtuma, jossa se uusi opittava aines käsiteltiin mielekkäästi ja tarkoituksenmukaisesti?

Käytettiinkö tähän tilanteeseen ja opittavaan asiakokonaisuuteen sopivia, tarkoituksenmukaisia  ja tuloksellisia opetusmenetelmiä?

 Käytettiinkö mielestäsi opetuksen havaintovälineitä oikein ja tarkoituksenmukaisesti, sekä juuri silloin kun siihen oli aihetta oppimisprosessin tehostamiseksi?

Käytettiinkö AV välineitä teknisesti ja visuaalisesti tarkoituksenmukaisesti ja niiden kaikki mahdollisuudet hyödyksi opetettavan asian selkeyttämiseksi?

Jatkettiinko keskeisen uuden oppiaineksen työstämistä riittävän kauan tai saitko siihen ohjatun etämahdollisuuden, kunnes sinusta tuntui, että uusi asia tai osaaminen todella selvisi sinulle?

 Käytettiinkö uuden taitotasosi kehittämiseksi sinulle tuttuja ammatillisia tai muuten selkeitä sekä asian ydintä ja tavoitetta hyvin havainnollistavia esimerkkejä?

Painotettiinko selkeästi oppimistavoitteesi avainkohtia ja kerrattiinko tai havainnollistettiinko riittävän usein osaamisesi kannalta kaikkein tärkeimmät asiat?

 Saatiinko sinut selkeästi kiinnostumaan opittavasta asiasisällöstä?

 Saitko ohjeita, miten ryhtyä myös itse ottamaan selvää tähän opetuskertaan liittyvistä keskeisistä asioista jos haluat?

 Koitko tunteen, että halusit oppia opintojakson sisällön ja työskennellä tavoitteellisesti oman osaamisesi lisäämiseksi sen suhteen?

 Saitko sen tunteen, että käsitelty asia on juuri sinun ennakoitavissa olevaan jatkotarpeeseesi käyttökelpoista tai sovellettavissa olevaa?

Saitko mahdollisuuden luontevasti keskeyttää tarvittaessa, jos halusit kysyä jotain, mitä et vielä ollut täysin ymmärtänyt?

 Pystyitkö ( uskalsitko ilmaista sen ) myös olemaan eri mieltä opetettavasta asiasta tai opetustapahtuman kulusta ja tavoitteista?  

Voitiinko eriävistä näkemyksistä tarvittaessa puhua ja yhdessä selvitellä asiaa?

 Huomioitiinko opetustapahtumassa siihen ehdottamiasi perusteltuja muutoksia, jos ne oli ensin yhdessä todettu hyödyllisiksi?

 Saitko tehtäviesi käsittelystä tunteen, että olet myös ihmisenä kuultu, huomioitu ja, sen ansaitessasi, myös arvostettu?

 Saitko tunteen, että tehtäviesi arvioinnin tavoitteena oli selvästi juuri sinun ammattitaidollisen  suorituskykysi systemaattinen kehittäminen?

 Oliko opettajan olemus ja käyttäytyminen sellaista, että se helpotti sinun mahdollisuuttasi tutustua opetettavaan asiaan ja kyseisen opetustilanteen merkitykseen urallesi?

 Oliko sinulla halutessasi mahdollisuus selvittää oppimisongelmiasi ja tavoitteitasi opettajasi kanssa myös henkilökohtaisella tasolla?

 Saitko omista töistäsi ja edistymisestäsi riittävästi ohjaavaa yksilöllistä palautetta muodossa tai toisessa?

 Saitko palautteen sellaisessa muodossa, että se selkeästi auttoi sinua opiskelusi todellisen edistymisen seuraamisessa ja sen arvioimisessa?

 Tuntuiko sinusta, että opettaja auttoi sinua kaikilla hänen käytettävissään olevilla realistisilla keinoilla ja taidoilla oman oppimistavoitteesi saavuttamiseksi?

- Antoiko opetus sinulle uusia todellisia valmiuksia oppia ja selvitä sinulle uusista pulmallisista ammatillisista tilanteista tarkoituksenmukaisilla työskentelyvalmiuksilla, -taidoilla ja -asenteilla, uuden asian pelkän faktatiedon muistamispänttäyksen sijaan?

 Otettiinko opetuksen lähtökohdiksi konkreettisia, sinulle uusia, mutta ammatillisesti mielenkiintoisia tilanteita ja ongelmia, joihin etsittiin sinun työssäsi ja osaamistasollasi toimivia ongelmanratkaisuvalmiuksia ja työtapoja?

Saitko koulutustilanteissa ja sen etäsuorituksissa omakohtaisia kokemuksia ja havaintoja, joista opit, kuinka selvitä jatkossa vastaavissa tilanteissa?

 Saitko opetuksesta valmiuksia soveltaa oppimaasi myös varsinaisissa opetustilanteissa harjoitelluista poikkeavissa todellisissa tilanteissa?

 Jouduitko ( siis pääsitkö ) oppimistilanteissa tai etätehtävissä sinulle uusiin ja ainakin aluksi todella vaikeilta tuntuviin tilanteisiin ja tavoitteisiin, sekä toimimaan niissä siten, että huomasit oppineesi niistä jatkossakin käyttökelpoista tietoa tai taitoa?

Pääsitkö ( siis jouduitko ) itse arvioimaan ja perustelemaan vastuullisesti oppimaasi ja omien suoritustesi määrää ja laatua?

Opitko arvioimaan oppimiesi asioiden käyttökelpoisuutta sinun todellisissa työtilanteissasi ja sen perusteella vaikuttamaan opetuksen kehittymiseen sinulle mielekkäämpään suuntaan?

 Havaitsitko tässä jaksossa sinulle opetetuista ja oppimistasi asioista, että ne ovat sen jälkeen osoittautuneet hyödyllisiksi myös opetustilanteen ulkopuolella?

 Sallittiinko virhesuorituksia ja hyödynnettiinkö niistä kertynyttä havaintoaineistoa ja elämyksiä opetuksessa rakentavasti?

 Sallittiinko ja ohjattiinko sinua itseäsi kantamaan vastuu omasta oppimisestasi?

Saitko kiitosta ja arvostusta, kun olit ponnistellut poikkeuksellisesti oppiaksesi opetettavan asian, riippumatta siitä, oliko tulos sinänsä malliksi kelpaava tai sellaiseksi tarkoitettukaan?

Menetkö näihin koulutustilanteisiin innostuneena ja odottaen oppimiselämyksiä ja todellisia niistä koituvia valmiuksia työhösi?

 Tuntuiko sinusta tässä opintokokonaisuudessa, että sen toteutus ja suunnitelmat ovat sinun menestyksellistä ammatillista jatkoelämäsi varten, eikä vain tutkintotodistuspaperia?

 Tunnistitko tästäkin opintokerrasta selkeitä positiivisia vaikutuksia sekä ammatti-identiteettiisi, että koko elämänasenteeseesi?

Käytin, analysoin ja kehitin vuosikymmeniä tässä havainnollistamaani  kyselylomaketta ja seurasin sen vastauksia.  Tulin väistämättä tulokseen, että vastuullisen opettajan on tehtävä aina kaikki tässä luetellut toimenpiteet.  Poikkeuksetta ja ennakolta jokaiseen opetus- ja oppimistapahtumaan valmistautuessaan. 

Niillä en tarkoita suurille ja heterogeenisille sekä tietopohjaltaan täysin tuntemattomille massoille pidettyjä innostavia, viihteellisiä tai tylsiä ja vastuuttomia luentotilaisuuksia, vaan vastuun ottamista omien oppilaittensa tulevaisuuden eväistä.

MJK

Armo vai murha

  

Mies katseli yössä viuhuvaa räntäkuuroa sälekaihtimien läpi. Tammikuinen lumimyrsky piirsi huoneen ikkunaruutuun mielenkiintoisen kuvion.  Mustien säleitten väleissä kiisi vaakasuoraan kirkkaita juovia rajussa etelätuulessa. Valkokuultavat hiutaleet ja pulleat pisarat muodostivat öiseen ikkunaan jatkuvasti vaihtuvan viivastruktuurin, jonka huipensi voimakkaiden pihaledien pistävä vastavalo.

Vaikka hän istui tukevasti tyynyjensä varassa, illuusio pimeässä kiitävän junan ikkunasta oli lähes täydellinen. Sitähän elämän kulku perimmiltään onkin, selviytymistä tuntematonta kohti matkaavassa vaunussa. Hän hymyili vaisusti vertaukselleen. Se havainnollisti vanhan miehen nykyisen elämän. Kyytiläisenä pääteasemaa lähestyvässä junassa.

Lähipäivien televisio-ohjelmat olivat toistaneet kyllästymisen asti MOT tyylisiä raportteja Suomen vanhuushoivan jyrkkenevästä alamäestä. Todennäköisesti aivan aiheesta. Hänellä itselläänkin oli siitä tuore kokemus. Huonetoverina yhdellä syksyn sairaalaretkistä oli ollut lähtöään kipuileva potilas, jonka tuskallista kuolinkamppailua mies oli seurannut päiväkausia näkösuojanverhon takaa. Hän oli kuullut selitykset, miksi riittävän kipulievityspiikin anto sitä anovalle, on sairaalaoloissakin frekvenssiltään rajoitettu potilaan painoindeksiin. Sentit, kilot ja kello määräävät matemaattisesti, milloin kestämättömiä kipuja saa laillisesti hillitä kanyyliin ruiskutettavilla huumemillilitroilla. Ettei sallittu annos ylity, tehoaa se sellaisena tai ei. Siitä huolimatta, että lähtevän hoitotestamentissa oli elvytyskielto. Tilanteen irvokkuuden kruunasi se, että huoneen vaippa- ja hoitovaatekiintiö oli loppu, kuten pyyheliinatkin. Siksi niiden vaihtomahdollisuutta ei ollut kummallekaan hoidokille edes tarjottavissa. Akuutista eritteiden pesutarpeesta ja sen pyynnöistä huolimatta. Haju oli tietysti sen mukainen.

Öinen pohdiskelija oli eutanasian kannattaja. Vakaumus sen eettisyydestä, oli syntynyt  jo teini-ikäisenä niiden ahdistavien vuosien aikana, jolloin hän oli seurannut päivittäin isänsä syövän toivotonta etenemistä kroonikkojen osastolla.  "Kuolevien käytävälle" tuotiin potilas sen itäpäähän ja matka jatkui huone kerrallaan, voimien huvetessa. Länsipään kaikki vuodepaikat olivat hiljaisten, koomassa olevien muumioiden, valtakuntaa. Hippokrateen vala, kuolemasta puhumisen tabu ja jo silloin vanhentunut lainsäädäntö, esti ihmisarvoisen lähdön. Kuten tänä päivänäkin. 

Miehen oman palliatiivisen hoidon vaihe oli kestänyt vasta pari vuotta. Tarpeeksi kauan, jotta kaikki tarpeelliset asiakirjat ja lähtökäytännöt tulivat suunnitelluiksi ja tehdyiksi. Lähes kaikki perikunnan harmeiksi muutoin jäävät asiat, oli hoidettu pois ajoissa. Hänellä oli siitä hyvä mieli. Mies koki saaneensa elämältään valtavan paljon enemmän, kuin ikinä olisi osannut toivoakaan. Hän oli sekä henkisesti että fyysisesti valmis lähtöönsä. Mutta sen saattaminen loppuunsa harmonisella ja lohdullisella tavalla, askarrutti häntä jatkuvasti.

Hän ounasteli, että hyvänkin elämän loppuvaiheen käänteinen irvikuva kohtaisi vääjäämättä yhteiskunnan hoivapalveluiden varaan jättäytyvää. Siksi hän oli päättänyt ratkaista oman hyvästelyaikansa toisin. Eutanasian salliva laki ei ehtisi Suomessa toteutua, 2.11.2023  käynnistetystä kansalaisaloitteesta huolimatta. Lain kirjainten ja sisällön monimutkaisuudesta, siinä ei voinut olla kysymys.  Miehen mielestä tilanne oli aivan käsittämätön maassa, jossa  on voimassa esimerkiksi virallisen sukupuolensa vaihdon kerran vuodessa pelkällä asianomaisen omalla ilmoituksella mahdollistava laki.  Muttei oikeutta henkilökohtaisen lähtötapansa ja -aikansa valintaan. Edes sietämättämiä ja turhia kärsimyksiä  kokevalle.  

Öistä maisemaa katseleva vanhus mietiskeli, että eutanasian kaltaiseen "rikokseen" valmistautuvan on tutkittava ja suunniteltava  huolellisesti, kuinka pääsee aikanaan tavoitteeseensa, ketään toista tilanteeseen velvoittamatta ja murhaepäilylle altistamatta.  Jos omat voimat ja taidot sen toteuttamisen silloin mahdollistavat. Oikeus toivottuun lähtöön maallisesta vaelluksestaan kauniina kevätpäivänä, nukahtamalla väsyneenä ja rauhallisesti kauniin musiikin soidessa ja hyvästeltyjen läheisten läsnäollessa, on Suomen kaltaisessa "maailman onnellisimmassa maassa" edelleen kaikilta kielletty tavoittamaton haave.

MJK

Uhkasta unelmaksi

 

Kirjoitin viimeksi tekoälystä vuosi sitten. Ennustin nopeaa kehitystä, mutta erehdyin. Muutos on hurjintakin ennustetta monikertaisesti nopeampi. Vuosi kuin silmänräpäys. Tänään maailma on jo täysin toinen. Kaikessa, mutta sekin on vasta alkua. Koska nyt tekoäly itse kehittää tekoälyä valon nopeudella.

Valokuvaajillakin asenne siihen laahaa usein perässä, tapansa mukaan. Syytetään aikapulaa, tietopulaa, resurssipulaa......... vaikka kysymys on joko laiskuudesta tai pelosta. Perinteinen pupun pään piiloitus vaaran uhatessa. Siihen ei nyt olisi varaa. Paitsi jos tavoitteena on tekosyy työurastaan luopumiselle. Tämä AI-juna tulee puskemaan läpi kaikkien esteitten ja uskomusten, asetetaan sen kiskoille millaisia esteitä tahansa. Siksi sen kulusta tulee olla niin tietoinen kuin mahdollista. Sekä hypätä kyytiin, omasta päämäärästään riippumatta.

Ammattivalokuvaajilla on kysymyksessä kaksinkertainen kohtalon hetki. Meneillä on edelleen se radikaali tekninen välinemuutos, joka toi ja tuo kentälle lukemattoman määrän alan perinteisestä ammattiosaamisesta  tietämättömiä  tai siitä valittämättömiä spekulatiivisia kilpailijoita. Nyt potentiaalisten uhkien joukkoon tunkeutuu vastustamattomalla volyymilla myös visuaalisen maailman tavoitteitten ja vaatimusten visuaalisen ilmeen uuden sukupolven kysyntä. Erityisesti epätodellisuuden.

Valokuvaajan on tulevaisuudessa kohdattava, halusi tai ei, se todellisuus, että finninaamainen rippipoika haluaa kuvaansa ruskettuneen persikkaihon ja voimanostoon sopiva morsian hennomman varren tai suuremmat silmät. Vain koska sen voi tehdä. Kuten myös sen, että mainostaja ei halua maksaa brändinsä vetovoimaiselle ihmistunnushahmolle vuosikausia nousevia mallipalkkioita. Poliitikko ei suostu käyttämään kuvaa, jossa hänen puhetilaisuutensa oli tyhjä, eikä esiintyvillä artisteilla ole  enää aikaa yhteiskuvaan tulevan kiertueensa muiden esiintyjien kanssa.

Valokuvaajan tehtäväksi jää valinta, taistellako tuulimyllyjä vastaan, vai hankkiako itselleen myös vaatimuksia vastaava osaaminen ja asennemaailma. Maailman kehitys ei tule hidastumaan sellaisten rajallisten ammattiryhmien kuten fotarit, journalistit, taittajat, kuvittajat, kirjailijat, puheiden kirjoittajat, mainoscopyt, sarjaohjelmien kässärien tekijät jne...toivomuksesta tai tarpeista. Sensijaan heidän  ammattilaismääränsä  tulee putoamaan pieneen osaan vielä vuosi sitten vallinnesta työllisyydestä.

Se vanha totuus ei tule muuttumaan jatkossakaan, ettei millään alalla voi pärjätä taloudellisesti ja eettisesti kunnolla kukaan muu kuin se, joka osaa ja voi tarjota tuotteita tai palveluita, joiden kysyntää on riittävästi, eikä kukaan muu osaa tai pysty hänen vaikusalueellaan niitä tarjoamaan.  Valokuvaajalle se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että ammatillisen henkiinjäämiskilpailun painopiste siirtyy kiihtyvästi henkisen kyvykkyyden kentälle, koska tarvittavan tekniikan hankinta ei ole enää ammattilaisia joskus suojannut kustannuskysymys. Kameran hinta tai studion koko ei ole jatkossa vastaus, vaan korvien välin käyttö ja oman osaamisensa kokonaisvaltaiseen kehittämiseen käytetty työpanos. Siinä olemme kaikki taas kerran aikaisempaa  tasa-arvoisemmassa maailmassa. Osoite tai varallisuus ei ole enää este taitojohtajaksi kasvamiselle. Kaikki tieto on myös kaikkien ulottuvilla, lähes kustannuksitta.

Minulle se tarkoittaa valokuvauksellisen, esteettisen, eettisen, psykologisen ja taloudellisen taidon palautumista myös ammattikuvaajan tärkeimmäksi pääomaksi. Toteutumistaan odottava unelmani.

MJK