Juhlahetki

Läppärini hörähti saapuneen sähköpostin merkiksi. Sain vahvistuksen sille, että tekeillä oleva kirjani painetaan.  Tunneryöppy yllätti minut monella tavalla. Ensin tuli ilo, helpotus ja suuri kiitollisuus kirjan kustantajaa kohtaan.  Sitten mieleni valtasi tieto nyt kasvaneesta  sisältövastuustani ja tinkimättömästä valmistumisaikataulusta.  Jatkossa koin ahdistusta voimieni riittävyydestä siihen. Hetken jopa epäuskoa. Kykenenkö vastaamaan kyllin laadukkaasti  nyt oikeutetuiksi muuttuneisiin  odotuksiin. Tähän asti teksti on ollut vain omaa jäsentelyä valitsemani elämäntehtävän suorittamiseksi kunniallisesti ja rehellisesti.

Kirjani syntytarina ei ole projekti, vaan prosessi. Puolen vuosisadan valmistautuminen ja  neljään kertaan jo kirjoittamani sisältö.  Joka kerta erilaisena. Minun on nyt kuitenkin kirjoitettava se uusiksi vielä kerran.  Siksi, että ymmärrykseni aiheesta on jälleen syventynyt, kuten jokaisen aikaisemmankin kerran väleissä.  Jokainen työstäminen kirjalliseen muotoon on tuottanut aina tarkennusta myös sisältöön.  Se on muuttunut niissä aina edellistä versiota selkeämmäksi ja jopa luettavammaksikin. 

Viimeiset viisi vuotta olen harjoitellut tavoitteellisesti kirjallisen ilmaisuni puhdistamista. Sen sivujuonteena olen saanut myös sanomani sisällöllistä kypsymistä.  Toivomani ja tavoittelemani taitotaso on silti karannut koko ajan edelläni yhä kauemmas kunkin kirjoitushetken osaamisestani. Aloitan nyt jälleen urakan, joka tänään tuntuu lähes ylivoimaisellta. Yksi täysi kierros jo sisäistämääni raakatekstiä ja loppuvuosi sen editointia yksin ja toimittajan auttamana.

Tunne on silti juhlallinen.  Asia, jonka syvällinen ymmärtäminen on ollut aikuiselämäni punainen lanka ja tinkimätön viitekehys, tulee oikeasti siirtymään pysyvään muotoon.  Sellaisten ulottuville, jotka ehkä löytävät siitä uusia virikkeitä omille pohdinnoilleen. Minulla ei ole enään mitään paineita edellyttää lukijoiden olevan kanssani samaa mieltä tai pitävän sitä ainoana totuutena.  Miksi se muuttuisi nytkään sellaiseksi, kun se on koko pitkän syntyhistoriansa ollut vain minun käsitykseni ja tavoitteeni. Minulle elettyä totta, mielestäni myös  perustellusti.

Kallisarvoisia painettuja sivuja en aio täyttää edellisten versioitteni taustatiedoilla, taulukoilla ja tutkimusraporteilla, enkä käsityksilläni omistani poikkeavien työskentelytapojen puutteista.  Sellaisia etsivä löytää niitä muista opetus- ja oppimisprosessia käsittelevistä teoksista. Tulen kykyjeni rajoissa keskittymään kertomuksiin ja johtopäätöksiin tapahtumista, jotka aiheuttivat minussa henkilökohtaista merkityksellistä oppimispohdintaa.  Sellaista, jossa löytämiäni tapoja ja keinoja kokeilin sitten oman opetus- ja oppimisfilosofiani kehittämiseen. Prosessiin, joka on edelleen kesken, yhtenä eläkeläisen altzheimerintorjuntavälineenä.  Jos kirjani toimii jatkossa myös erilaisten virikkeellisten ajatusten herättäjänä joillekin, se on ollut syntyponnistelujensa ja painoprosessinsa arvoinen. 

Velvollisuuteni kirjoittajana on nyt synnyttää uskottava tarina. Kertoa ja kuvailla haaveeni  oppimisilmapiiristä, jossa tiedon, taidon ja tunteiden välittämis- ja kokemisvalmiudet  ovat merkittävästi edellisten sukupolvien keinoja realistisemmat.  Lisäksi sisällyttää tarinaani se ilo ja kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat mahdollistaneet minulle taloudellisesti nyt tämän etuoikeutetun tilaisuuden.  Yrityksen muuttaa lakisääteistä ankeaa oppivelvollisuutta edes vähän iloisemmaksi ja halutummaksi oppimisoikeudeksi ja -iloksi.  Jokaisen itselleen onnistuneen oppimistapahtuman kokeneelle henkilökohtaiseksi juhlaksi.

MJK