perjantai 24. tammikuuta 2014

Luoda vai luovuttaa ?





Hämmästyttävä määrä erilaista palautetta, minulle pohdinnan virikettä, valuu edelleen sähköpostiini kirjaani ja blogejani lukeneilta.  Osa innostavaa, osa masentavaa, riippuu näkökulmasta. Itselleni ne ovat ainakin sellainen pohdinnan lähde, johon saan, ja haluankin, tarttua.  Sekä määritellä, että kertoa, oman käsitykseni asioista.  Palautteiden muodostumiseen vaikuttaneita lähteitä pohtimalla, lainaamalla tai muokkaamalla. Useat niistä käsityksistäni, joita pohdin blogeissani, ovat  varmasti  minua viisaammilta kuultuja ja omaksi totuudeksenikin itse elettyjä. Alkuperäistä lähdettä en aina muista, mutta niitä ohjeita ja neuvoja jotka edelleen elävät minussa tulee varmasti mielipiteisiini tässäkin  mukaan.

Valokuvaajilta tulee eniten kommentteja, ymmärrettävästä syystä.  Elämmehän alan suurinta murrosta. Sekä ammatillisesti, että teknisesti. Uusia kuvia lauotaan koko ajan moninkertaisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin visuaalisen ilmaisun historiassa ja niiden levityskanavat ovat kasvaneet käsittämättömän suuriksi, monimuotoisiksi ja kustannustehokkaiksi.  Samoin varmasti myös niiden luvaton käyttö.  Taloudellisinkin tavoittein. Puhumattakaan siitä yleisestä  kuvien visualisoinnin ja sisällön romahduksesta, joka aina seuraa tilannetta, jossa teknologia  sallii  ns. massojen  puuhastelun niillä kentillä joista  jokin ammattikunta on aikaisemmin kerännyt toimeentulonsa. Kuvien lukutaidon kehittymistä en ole kyllä vielä huomannut laajenpana kansalaistaitona. Enkä usko mitään erityistä kehitystä siinä tapahtuvankaan lyhyellä aikavälillä.

Useimmat saamistani kuvaajien palautteista liittyvät neuvoihin ammattitaitoon liittyvistä  ongelmista. Nyt on kuitenkin lisääntynyt dramaattisesti kysymykset,  jotka liittyvät liiketoimintaan tai kiertävät omasta ammatistaan luopumisen teemaa tai tilannetta suunnasta tai toisesta lähestyen. Usein juuri siihen ratkaisuun päätyen. Eräät jopa  hyvinkin radikaalein toimenpidemahdollisuuksin.  Paljon niitä kannanottoja on ilmassa, joita joka ammattikunnassa on vedetty esiin teknologian kehityttyä poistamaan siinä toimijoiden etuoikeuden  tuloksiensa synnyttämiseen.  Tilanne, jonka tunnetuin alku lienee kehruujennyn aiheuttama maailmanlaajuinen muutos teollisuudessa. Jonka vaikutukset ovat edelleen, nyt noin pari vuosisataa myöhemmin, jokapäiväinen huolenaihe korkean teknologian valtioiden työllisyydessä ja viennissä.  Jos sen niin haluaa nähdä. Mutta on myös toinen vaihtoehto.

Juuri tässä näkökulmassa onkin mielestäni  villakoiran ydin.  Rajoittuuko katsomaan vain suljettua ovea, viitsimättä katsoa niiitä muiden ovien mahdollisuuksia, joita jopa samakin teknologinen muutos avasi. Tai niitä mahdollisuuksia, jotka ovat aina olleet olemassa. Niin kauan kuin ihmiselämääkin.

Kiistattomia ammattikuvauksen muutoksia on jo olemassa. Esimerkiksi niin kuva- kuin sanajournalismin  tämänhetkinen laaja ja syvä alennustila, hyvin harvoin poikkeuksin. Pysäyttävien mainoskuvien  lähes täydellinen katoaminen kaikista medioista. Hyvän kameran ostaneiden serkunpoikien koko maailman  kattava riittikuvausbuumi  perhe- ja sosiaalisen  dokumentoinnin kentällä.  Kenen tahansa julkkiksen esiintyminen kuvaajana tai kuvakilpailun tuomarina.  Teknistieteellisen kuvantamisen aiheellinenkin siirtyminen aihepiirin, ei kuvan kielen hallitseville.  Esimerkkejä on loputtomasti.  Ja kehitys varmasti kehittyy edelleen.  Yhä useampi saa jatkossa tekniset valmiudet julkaistavaksi tarkoitetun kuvan synnyttämiseen. Vain se on varmaa.

Valittavissa sensijaan on edelleen kunkin yksilön kohdalla, ja ihan omilla  päätöksillään,  missä  kohdassa tässä jatkuvassa muutoksessa  itse tulee olemaan. Onko sitä flegmaattista massaa jonka tulva vie mukanaan ja upottaa jonnekin historian tuntemattomiin ja nimettömiin  pimeisiin syvyyksiin, vai päättää olla niitä jotka  surffaavat  syntyneen hyökyaallon harjalla ja kirkkaassa kuulaassa valossa. Ja kaikki siltä väliltäkin. Olen ihan empimättä sitä mieltä, että kuhunkin vaihtoehtoon sopivia on aina olemassa ihan tarpeeksi.

On niitä jotka eivät tule onnellisiksi, elleivät saa olla onnettomia, rypeä itsesäälissä, ja syyttää muita kulkemastaan tiestä, jonka ovat itselleen aivan omin päätöksin ja toimenpitein rakentaneet.  Ja onneksi myös niitä,  mielestäni useita meistä, joiden luovuuden ja innostuksen herättää vasta mahdottomaksi siihen asti osoittautunut ongelmakokonaisuus. Tarjoten vaikean ja siksi antoisan uuden henkilökohtaisen  tien kuljettavaksi.

Minusta olisi nyt todellinen syy ja mahdollisuus yhä useammalle pohtia uudelleen tilanteen mahdollisuudet, pelkkien haasteiden sijaan. Valokuvaajan ammatti on kautta aikojen ollut usein aikajärjestyksessä tekijänsä toinen tai kolmas leipäpuu, ja usein myös tekijänsä pala kerrallaan kaapannut harrastus ja intohimo.  Ennen nykyistä järjetöntä alan koulutusylitarjontaa oli useimmiten jopa tyypillistä, että ammattivalokuvaajalla oli aikaisempikin ammatti.  Ja usein onneksi merkonomin tai muun kaupallisen ymmärryksen tarjoava peruskoulutus. Nyt näyttää siltä, että yhä useammalle ammatin vaihto muutaman kerran elämässä on todellinen tulevaisuus.

Mikä estää nykyisen lukumäärällisesti laskevan ammatillisen kehitysnäkymän kääntämisen myös toiseen, hedelmälliseen, suuntaan. Valokuvauksesta ammattina luopumisen sijaan sen radikaali  henkilökohtainen muotoilu uuteen entistä luovempaan tai miellyttävämpään formaattiin tai asteittaisen siirtymisen toiseen elinkeinoon pitkäjänteinen valmistelu. Jo tällä hetkellä tunnen joukoittain entisiä päätoimisia ammattivalokuvaajia, joilla on nyt tai kuvaamisen lisänä  rajattomasti muita luovia tai heille muutoin palkitsevampia toimenkuvia.

Heitä on ensiksi mieleen tulevan luonnollisen jatkovaihtoehdon, valokuvataiteilijan, lisäksi mm. autovuokraamon pitäjinä, graafikkoina, kirjailijoina, veneveistäjinä, alan opettajina, pienoismallien tekijöinä, toimittajina, taittajina, kuvittajina, postikorttitehtailijoina, kirjailijoina, muusikkoina, yliopiston tutkijoina, maanviljelijöinä, lammasfarmareina, kanin nylkijöinä, kalastajina, liikennelentäjinä, helikopterilentäjinä, ilmapallolentäjinä, eri alojen terapeutteina, konsultteina,  sipulinviljelijöinä, maansiirtourakoitsijoina,  ensihoitajina, ambulanssikuskeina, palomiehinä,  hiihtohissivalvojina, eräoppaina, isännöitsijöinä, hevoshoitajina, j.n.e…… eikä tässä ollut läheskään kaikki.  Siirtyminen ammatista tai toimenkuvasta toiseen on realistinen tulevaisuudenkuva siitä globaalista kehityksestä, jonka yhä useammat ammatit tulevat kohtaamaan jo ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa tämän päivän ihmistenkin urakehityksessä.

Mikä olisikaan luontevampi ajallinen ja henkinen mahdollisuus sellaiselle ammattikuvaajalle jonka toimeksiantovirta kulkee nykymuotoisella toimenkuvalla vähenevään suuntaan, kuin kehittää itseään aktiivisesti haluamaansa uuteen taitolajiin.  Useimmiten se on luonnollisesti alkuvaiheessaan kaupallisesti  vähämerkityksellisempi, mutta  kehittyessään yhä palkitsevampi. Näinhän myös valokuvaaja-ammattilaiseksi ovat kautta aikojen lukemattomat alan mestaritkin  ajautuneet. Miksi siis se ei siis olisi yksi tie muunkin alan mestariksi nykyiselle valokuvaajallekin.

Yksi siihen liittyvä asia on molemmissa tapauksissa varma. Se tietää aina uutta aktiivista opiskelua ja, ainakin jonkin aikaa, hyppyä tuntemattomaan. Joka tosin tulee itselle yhä tunnetummaksi kun siihen rauhassa perehtyy aikaisemman toimenkuvan sivujuonteena. Omasta kokemuksestani kahdeksan eri tutkinnon opinnoistani osaan sanoa, että mitään sellaista alaa ei olekaan, jonka vakavat opinnot eivät olisi täynnä mielenkiintoisia ja luovia tilanteita ja niistä syntynyttä tyydytystä. Myös se väittämä, että alaa muuttaessa entistä osaamista menee turhaan hukkaan, on minusta hälynpölyä. Niin valokuvaajan, kuin muissakin ammateissa, joita olen työelämässäni tehnyt, kaikki aikaisempi tieto ja osaaminen on ollut merkittäväksi hyödyksi jokaista uutta ongelmaa ratkaistaessa. Kaiken luovuuden pohja mielestäni on mahdollismman laaja ja monipuolinen taustatietoisuus ja –osaaminen. Vain  luopujan roolin valitsemalla se menee oikeasti hukkaan.

Tämä päiväkin jo tarjoaa tietotekniikan kautta meille jokaiselle ennenkokemattoman valikoiman ja määrän tietoja, taitoja ja kokemuksia aivan  kättemme ulottuvilla ja kustannuksin, jotka ovat  murto osa aikaisempien sukupolvien  mahdollisuuksista.  Esimerkkinä mainitsisin vaikkapa valokuvaajalle harjoittelu- ja kokeilukuvatiedostojen hintarakenteen, joka on promilleja filmiajan kustannuksista siihen samaan tarkoitukseen. Joten valokuvaajan mahdollinen haluttomuus oman taitonsa harjoitteluun aivan uusiin taitotasoihin tai muulle kiinnostavalle alalle on mielestäni tasan korvienvälivamma ja luopujan, ei luovan valinta.   Ja aina päättäjän omalla vastuulla.   MJK 

tiistai 21. tammikuuta 2014

Yli 600 sikaa säkissä - valtion tukemana....




Kameralehdessä oli jälleen asiallinen yhteenvetotaulukko Suomessa valokuvausopetusta tarjoavista kouluista.  29 oppilaitosta. Eivätkä kaikki mukanakaan. Näissä vähintään opintotukimahdollisuus ja useimmissa myös valtion tuki ylläpidolle ja opetukselle. Pikaisesti näyttäisi olevan ainakin valinnan varaa alalle pyrkivälle. Katsoin huolellisesti kaikkien koulujen ilmoittamat nettisivut liitetietoineen. Löytyi yhteensä n.700 aloituspaikkaa vuosittain, yli 200 opettajan opastuksella. Ja lähes täydellinen niiden tietojen puute, joilla olisi mielestäni niihin hakeutuvalle todellista merkitystä. Se viritti paljon hämmentävääkin pohdintaa.

On mahdoton ymmärtää, miksi opiskelijoiden tekemistä kuvista opintojen aikana tai edes jälkeen ei löytynyt mitään näytettävää ja katsottavaa, kuin neljästä koulusta. Ei siis mitään todellista vertailumahdollisuutta eri laitosten laadusta, linjoista ja suuntautumispainotuksista.  Opetustapahtuman todellisesta sisällöstä puhumattakaan.  Verbaalipuolella annetuissa  faktoissa ei  liioin ollut viitteitäkään hintojen muodostuksen perusteista.  Vaikka haarukka oli ilmaisesta yli 7000 € vuodessa. Jos tarjottu sisältö vastaisi hakijan tavoitteita, maksettava  kustannus olisikin toisarvoinen summa, verrattuna hyödynnettyihin tai hukattuihin vuosiin nuoren ihmisen elämästä, kunhan se vastaisi luvattua ammatillista valmiutta uranvalinnan pohjaksi.  Mutta niin ei tällä hetkellä todellakaan ole.  Oppilaitosten ammatillinen anti on selkeästi jatkanut laadullista kirjavoitumista kiihtyvällä vauhdilla.  Realiteeteistä puhumattakaan. Ammatillista onneaan valokuvaustehtävistä etsivälle  tarjolla on lähes pääasiassa sikoja säkissä ja työtilaisuuksia alalla parhaimmillaankin  ehkä 5 prosentille aikanaan ehkä valmistuvista. Opintojen alussa sekin tieto vielä lohduttanee, että oikeasti hyville on aina ja joka kulttuurissa varmasti sekä työtä että tarvetta.   Mutta mahdotonta  huonon pohjan hankkineelle, joka kohtalo odottaa ylivoimaista enemmistöä näitä lähes 700 vuosittain aloittavaa.

Toinen suuntautumista ja sen laatua ennakoiva ja turvaava elementti  puuttui jokaisen oppilaitoksen antamista hakutiedoista.  Nimittäin se, kuka ja millainen, sekä millä kompetenssilla toimiva kouluttaja vastaa henkilökohtaisesti hakijan ammatillisen kivijalan pitkäjänteisestä rakentamisesta ja sen ohjauksesta.  Sensijaan joissakin tiedoissa oli mainittu jopa kymmenittäin vierailijoita.  Eikä yhdessäkään mitään mainintaa alkavien ryhmien  ohjaajan todellisesta ammattikokemuksesta ja sen osoittavista todisteista. Tai edes hänen kuvistaan tai muista sellaisista lähteistä, joista saa käsityksen hänen todellisesta ammattitaidostaan  ja  ansioistaan alan kollegiaalisella kentällä.  Linjavastaavan tai opintoneuvojan nimi sentään löytyi muutamasta, muttei  niitä muita jatkotietoja, joilla olisi tulokselle merkitystä. Erityisesti  ensimmäistä opintopaikkaansa pohdiskelevalle.

Mielestäni sellainen kouluttaja, jonka tuoreita ammatillisia toimeksiantoja ja projekteja on työn alla yleisesti nähtävissä säännöllisesti  opintojen aikanakin, on ainoa järkevä takuu opetussisällön  ajanmukaisuudesta ja laadusta. Samoin se, että hänellä on halua ja tilaisuus nähdä, vastata, verrata ja ohjata koulutettavan koko tuotantoa ja kehittymistä perustaitojen hankinnan ajan. Ainakin parin ensimmäisen kasvuvuoden ajan. Siis kokonaisvaltainen vastuu koulutettavan uran kivijalasta. Se ei tule nimittäin onnistumaan vierailijalaumalta, jolla ei ole edes kollektiivista vastuuta, saatikka näkemystä kunkin opiskelijan siitä kehityskaaresta, jonka jatkuva huomioiminen on ainoa käyttökelpoinen kriteeri  tulokselliseen ohjaustehtävään.  Minun on mahdoton uskoa laitoksellisen kollektiivivastuun laadulliseen tuloksellisuuteen ilman henkilökohtaista turvallista ja pätevää vastuuhenkilöä.  Puolen vuosisadan kokemuksella ja asiaan päätoimisesti vuosikymmeniä paneuduttuani. 

Mielestäni hakeutuminen sellaiseen koulutuspaikkaan tai kouluttajan vastuulle joka ei osaa, kykene tai halua tässä pohdiskelemiani  ammatillisia näytteitä ja pitkäjänteisiä  toimintaperiaatteita julkisesti osoittaa, on sellaista  uhkapeliä, johon ei kenenkään kannata tulevaisuuttaan sijoittaa. Harmi vain, että sitä edelleen maassamme ylläpidetään ja jatkuvasti levitetään vain elinkelvottomien ja tarpeettomien instituutioiden ja työelämäkelvottomien  kouluttajien suojatyöpaikkoina ja tulevien työttömien tuottokoneistona. Jonka lopullisen hinnan maksaa sekä yhteiskunta, että nuoret, ahkerat ja lahjakkaatkin, mutta huijatut yksilöt.

MJK

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kesän 2014 ensimmäinen päivä.







Nyt se siis lähestyy vääjäämättä ja joka vuosi nopeutuen. Siis kesä ja uusi purjehduskausi. Aloitin valmistelut heti kun joulupostit olivat lähteneet ja pyhien lauhkeat säät sallivat pitkähköjä päiviä rannassa. Eiliseen, uudenvuoden  aattoiltaan mennessä Munterin koko juokseva takila oli purettu ja mastoissa kiivetty yli parikymmentä kertaa. Yleensä jotain olennaista sieltä noutamassa tai pikkuasian käyttämistä tekosyynä  ulapan katsomista varten  korkeammasta perspektiivistä.   Tänään illansuussa on nyt jo kymmeniä  plokeja  osina odottamassa  huoltoa ja uutta Owatrolkylpyä.  Lähes kilometri erilaisia köysiä lajiteltu ja pakattu odottamaan tarkistuksia , uusimisia ja uusia pleissauksia.  Puolet patjoista kotona kuivamassa ennen niihin ommeltavia uusia päällisiä. Rautahelitukset odottamassa seuraavaa maalikerrosta ja  rakennustelineet  rivissä odottamassa pystytystä laivan kummallekin puolelle koko reelingin hiontaa ja  uudelleen kyllästystä varten.  Kaksi puomia on niin suuria, etten niitä jaksanut yksin kuljetukseen siirtää, mutta sekin talkoo on jo periaatteeessa sovittu.  Samoin kymmenien  uusien tammiplokien liimaus/poraus/ sahaus viikoloppu  kuun lopulle.

Tuntuu siis ihan oikealta laivurin elämältä. Muutenkin kuin se, että koti ja kädet haisevat tervalle.  Ja vähän kostealle tekstiilillekin.  Tein sellaisen ratkaisun  ja käytännön järjestelysuunnnitelman, että parillisina päivinä  rakennellaan yhdessä  kodin huoltoa ja muita parisuhdetta vahvistavia asioita, ja parittomina painotus on yksin tehtävissä valinnoissa, kuten tämä laivaprojekti.  Tilanteiden vaatimin poikkeuksin ja muutoksin.

Tuo neljän viimeisen vuoden elämisen pohdinta ja sen opettelu nykyresurssein tuntuu tänään tuottaneen  lopulta jotain kouriintuntuvaa ja  mieltä koossapitävää  olemisen rakennetta. Tiedän,  ettei  kenties puoletkaan ensi kesäksi  haluamastani  rakentelusta ehdi olla  silloin valmista,  mutta  aikaa ja energiaa ei mene sen päivittäiseen miettimiseen, mitä sinä päivänä on  syytä ja mahdollisuus jättää tekemättä.  Väsyksiin asti selkeätä  tavoitetta kohti aina kun voimat ja lähimmäisten akuutit tarpeet sallivat. Onkohan tämä sitä kypsemmällä iällä löytyvää olennaisten asioiden erottamista epäolennaisista. Ainakin toivon niin.

Tunnettu lauluntekijä  kirjoitti, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.  Sen verran olen siitä asiasta nyt oman elämäni kautta jo todennut, että vain pelkkä purjehdus ilman kokovuotista siihen valmistautumista ajatuksin, rakennussuunnitelmin ja hikipisaroinkin olisi lähinnä turhauttavan tylsää. Ainakin täällä järvimittakaavan mahdollisuuksissa.  Onneksi  tämäkin  havainto on ehtinyt tajuntaani asti edes näinä iltaruskon vuosina.

Täyteläisiä ja tavoitteellisia uusia vuosia kaikille  toivottaen. MJK