Vale, emävale, tilasto, osa 2.

Posti toi eilen uuden Kamera lehden, jossa oli artikkeli valokuvaajaksi opiskelusta ja siitä ovat peräisin tämän kerran vertailuesimerkkien luvut  valokuvaaajaksi opiskelevien ja sitä opettavien osalta. En puutu mitenkään artikkelin listan lukuisiin päivänselviin asiavirheisiin koska ne varmasti ovat vertailuoppilaitosten itse ilmoittamia  asioita, jotka ikävä kyllä vastaavat todellisuutta yhtä tarkasti kuin blogin otsikko.

Artikkelin mukaan Suomessa voi saada yhteiskunnalta opintotukea valokuvaajan opintoihin 26 oppilaitoksessa ja yhdessä sitä kolmella tasolla  antavassa ei.  Oppilaitoksista 18  yhteiskunnan rahoituksen varassa toimivaa ja se yksi ilmoittaa opintojen olevan tutkintoon tähtääviä tai vähintään valmistavia. Loput 8 ilmoittavat koulutuksensa olevan valmentavaa. En myöskään aio pohdiskella tämän sana-akrobatian vivahteita.

Kuitenkin alan akateemisten ja ammatillisten tutkintojen tavoitteena on siis yhteiskunnan varmentaman, tosin usean eri tasoisen ja suuntautumisalueisen,  ammatillisen pätevyyden osoittaminen virallisella  dokumentilla.  Surullista, että juuri tätä tilannetta kuvaa selkeimmin  on se otsikon ensimmäinen sana.  Vähintään 80 %  osalta tätä tulosta  tarjoavista. Tuota lukua ei ole artikkelissa, se on oma arvioni, joka tosin perustuu varsin laajaan tieto- ja kokemusaineistoon. Sensijaan kaikki seuraavat vertailuluvut löytyvät k.o. artikkelista ja julkisista tilastotiedoista.

Täten:

-                     vuosittain  valokuvaajan ammattiin tai sitä vastaavaan osaamistasoon tähtäävän opiskelun aloittaa yhteiskunnan opintotuella Suomessa n. 500 uutta toiveikasta. Eli yhtä monta kuin tosiasiallisesti saa toimeeentulonsa kyseistä ammattia päätoimenaan maassamme harjoittamalla.

-     tätä joukkoa opettaa  yli 60 päätoimista ja n. 150 sivutoimista valokuvauksen opettajaa, jonka mukaan valokuvauksen opetus  näille uusille potentiaalisille ammattilaisille on alan ehkä suurin suuntautumisryhmä, eli yhteneväinen muoto- ja lehtikuvaajien todellisen määrän kanssa. Päällekkäisiä osuuksia näihin luonnollisesti sisältyy.

-                               vaikka kuvajournalismin opintoja ei Kamera lehden artikkeliin olekaan sisällytetty, kirjoittavan toimittajan työ ja ammatti on mielestäni yleisessä ammattikentässä ehkä lähimmin valokuvaajan työn luonnetta ja vaatimuksia vastaavaa. Siihen kouluttaudutaan myös montaa eri tietä ja osaaminenkin on jokseenkin yhtä kirjavaa kuin valokuvaajillakin, samoin tulokertymä. Tuhansien harrastajien taloudellinen ja sisällöllinen kilpailutilanne on siinäkin olellisesti mukana.   Joten;

-                               Suhteessa siis ammatista jo leipänsä saavien lukumäärään, tilastollisesti Suomeen tulisi perustaa 750 oppilaitosta tai opintolinjaa, joissa annetaan eri tasoisia valtion tutkintotodistuksia toimittajan ammatillisesta pätevyydestä ja niistä 100 erikoistua pelkästään freetoimittajaksi  ammatilliseen erikoistumiseen. Päätoimisia kirjoitavan toimittajan työtä opettavia tulisi silloin palkata niihin n. 3000 myös opettajan pätevyyden alalla omaavaa.

-                               Nämä siis  16 000 alalle aikovaa uutta tutkinto-opiskelijaa varten.  Ja jokaiselle heistä uravalinta myytäisiin mahdollisuutena ansaita siitä toimeentulonsa.

-                               Tämän lisäksi yhteiskunnan tulisi osallistua n. 30 sellaisen oppilaitoksen kustannuksiin, joissa  n. 70 päätoimista kirjailijaa opettaisi  vuosittain noin 600 uuden opintotukisen oppilaan joukkoa, joiden ammatinvalinta suuntautuu ja rajoittuu vain vapaana kaunokirjailijana toimimiseen.

-                               Vapaan kuvataiteilijan elämänuralle aikoville tulisi olla  150 virallisia tutkintoja antavaa oppilaitosta ja niissä 300 päätoimista ja  n. 1000 sivutoimista  opettajaa

muutaman muun sellaisen ammatin kohdalla, jotka eivät ole niin selkeästi verrannollisia valokuvausmaailmaan, tilanne olisi samalla suhteellisella matematiikalla seuraava:

-                               näyttelijäksi aikoville tulisi maassamme olla 100 valinnaista oppiaitosta, joista voi saada vähintään ammattinäyttelijän perustason virallisen tutkintotodistuksen  pienimmillään

puolen vuoden opintojen tai  puolentoista vuoden viikonloppujen perusteella.

-                               taksilupia  alan ammatinharjoittamiseen tulisi  jakaa n. 40 uutta jokaisena virastopäivänä vuodessa ja n. 1000 ammattiliikenteeseen erikoistunutta opettajaa  palkattaisiin ohjaamaan lupaa anovien ajotaitoa  jatkuvasti. Luonnollisesti sen lisäksi, että ammatin harjoittaminen vapautettaisiin säännöstelystä, eli kuka vain saisi sitä myös tehdä.

-                                ansiolentäjäksi tutkinnon kautta koulutettavat voisivat massamme valita 50 eri oppilaitoksesta mieleisensä ja saada  aina saman yhteiskunnan tuen ja tutkinnon opintohinsa, vaikka oppilaitoksen kalustokin olisi vain potkurikoneita yksimoottorisina, kaikki lentotunnit vain talvisin jäältä eikä päättökoetta tehtäisi edes viralliselle lentokentälle.

Tässä tätä matikan ihmeellisyyttä taas kerrakseen, asian moraalis-eettiseen puoleen palaan osassa 3 heti kun taas jaksan, tai asia harmittaa riittävästi.

MJK