Kuka omistaa tiedon ?

Eräs kuvajournalismin maisteriohjelmassa opiskeleva nuorukainen soitti minulle kysyäkseen alallemme vakiintuneen jäsentelyni ”valokuvaajan kuolemansynnit”  alkuperää.  Minulle ei puhelun aikan sitten selvinnyt, oliko se hänelle helpotus vai katastrofi, kun se paljastui minun omaksi jäsentelykseni,  yhden käyttökuvan perusprosessin omaperäisenä muistisääntönä. Eli se ”älä koskaan upota jokipoliisin shakkilautaa lentokenttään”.  Jäsentely, joka on toiminut jo sadoilla ellei peräti tuhansilla kuvaajilla  kuvansa viestiä ja tekniikkaa selkeyttävänä työskentelyvaiheena vuosikymmenet.  Ilman mitään sisällöllistä kannanottoa kuvan kertovan sisällön  tai yleisen visualisoinnin suhteen. Siis puhtaasti työkaluna.

Tällä mahdollisella katastrofilla tarkoitan sitä, ettei ehkä maisteritasollakaan yhtään mielipidettä tai faktaakaan pidetä totena, ellei ole  esittää  todistettavissa olevaa kirjallista lähdettä, mistä se on kotoisin, ja miten se on siinä tilanteessa legitimoitu.  Selkeä esimerkki juuri samasta ilmiöstä oli noin viikko sitten, jolloin erään julkisuudessa pyörineen dosentin hyvin omaperäisen väitöskirjan ilmaisemat väittämät muuttuivat todeksi ja arvostelun yläpuolella olevaksi faktatiedoksi sillä hetkellä kun hän kantoi 2000 sivua itse kirjoittamaansa lähdeaineistoa kanslerille, vakuuttaen niiden syntyneen eri henkilöitten haastattelujen sisällöstä.  Ja kiistely niiden väittämien todenperäisyydestä loppui siihen.  Nyt odottelen, milloin minulta tullaan vaatimaan samaa, jos em. maisteriopiskelija on asian graduunsa uskaltanut mainita. Tai jonkun muun minun suuni kautta maailmaan lentäneen sammakon tai helmen.

Asiasta soittajan kanssa keskustellessani totesin, että vaikka olenkin kaikessa opetuksessani aina sanonut, että kaikkea minun opettamaani saa, opetustilanteessa kertomiani poikkeuksia, muiden lähteiden jäsentelyjä,  kaikin oikeuksin edelleen kehitellä  sekä muuttaa erilaiseksi ja jatkokertoa lähde mainiten tai mainitsematta, en saanut myöskään selville, mikä on se sisältö jonka mukaisena se on hänelle havainnollistettu. Onko siinä enää mitään muuta faktaa minun jäsentelyni sisällöstä ja käytöstä kuin lauseen sanamuoto. Jos sekään.

Ehkäpä kuitenkin kestän aivan rauhallisesti sen ahdistuksen, millaiseksi kymmenet muutkin muistiapuvälinejäsentelyni muuttuvat ensin oppilaitteni, sitten heidän oppilaittensa ja sitten asian kokonaan tai osittain kuulleitten sanoissa, käsityksissä ja tarkoituksissa. Ainakin siksi että uskon niiden olevan kuitenkin esitetty hyvässä tarkoituksessa ja - tavoitteella.

Googlailin silti  randomisti alamme blogeja ja keskustelupalstoja,  jolloin löysin todellakin lukuisia  itseltäni lähtöisin olevia käsitteitä ja sanantoja mitä kummallisimpina muunnoksina, myöskin erilaisia viisasteluja  omikseni väitetyistä sanonnoista ja esimerkiksi ammatillisista tenttikysymyksistä tai  etätehtävistä.  Asia pikemminkin nauratti, kuin harmitti.

Ehkäpä se onkin tiedon ominaisuus, että se levitessään muuttaa todellista sisältöään, muotoaan, tarkoitustaan ja luonnettaan joka portaassa jonka suodattamana se etenee.  Myöskään sen alkuperäistä muotoa tai tarkoitusta ei voine millään järjestelmällä suojata, liekö tarpeellistakaan.

Tästä viitekehyksestä tarkastettuna monet tämän hetken hyvin kuumana käyvät ja  useimmiten myös aiheelliset tekijänoikeuskiistat saavat uuden merkityksen.  Onko jokseenkin kaikki tieto koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ?   Miten pitäisi valita ja päättää, mikä osa siitä on jonkun yksityistä tuotantoa ja vain hänen käyttöönsä  varattua ? Miten mitataan, milloin kuvassa on niin monta suojattua visualisointiviivaa, että se muuttuu plagiaatiksi ? Montako peräkkäistä samassa järjestyksessä olevaa sanaa  synnyttää saman juridisen tilanteen ?  Milloin ja miten idea muuttuu suojatuksi ?  Montako samanlaista bittiä  riittää rikokseksi ?  Onko vain alkuperäisen  keksijän esittämä ajatus totta?  Miten voidaan erottaa alkuperäinen ja jäljennös nykyisenä digiaikana ?  Onko edes teoreettista mahdollisuutta löytää oikeudenmukaisia vastauksia  ja käytännön sovelluksia tällaisiin  kysymyksiin ?

Omaksi kannakseni vahvistan pohdintani jälkeen edelleen seuraavaa:  Kaikkea sanomaani ja kirjoittamaani saa edelleen soveltaa ja vääristellä ihan mielensä mukaisesti, paitsi niitä, jotka olen kertonut suorina lainauksina lähde mainiten.  Niistä vastuu on käyttäjällä. Koska en kykene kuitenkaan mitenkään valvomaan ja korjaamaan antamani tiedon  erilaisiksi muunneltuja versioita, en aio siitä ahdistua.  En aio myöskään vedota kenenkään etiikkaan tai moraaliin, sillä luin  kerran selvityksen  Sing Singin  karmeimmista rikoksista kuolemaan tuomittujen osastolta, sisällä ei ollut ketään, joka ei olisi uskonut joutuneensa väärän tuomion kohteeksi aivan erehdyksessä.

MJK