Kuka omistaa tiedon ?

Eräs kuvajournalismin maisteriohjelmassa opiskeleva nuorukainen soitti minulle kysyäkseen alallemme vakiintuneen jäsentelyni ”valokuvaajan kuolemansynnit”  alkuperää.  Minulle ei puhelun aikan sitten selvinnyt, oliko se hänelle helpotus vai katastrofi, kun se paljastui minun omaksi jäsentelykseni,  yhden käyttökuvan perusprosessin omaperäisenä muistisääntönä. Eli se ”älä koskaan upota jokipoliisin shakkilautaa lentokenttään”.  Jäsentely, joka on toiminut jo sadoilla ellei peräti tuhansilla kuvaajilla  kuvansa viestiä ja tekniikkaa selkeyttävänä työskentelyvaiheena vuosikymmenet.  Ilman mitään sisällöllistä kannanottoa kuvan kertovan sisällön  tai yleisen visualisoinnin suhteen. Siis puhtaasti työkaluna.

Tällä mahdollisella katastrofilla tarkoitan sitä, ettei ehkä maisteritasollakaan yhtään mielipidettä tai faktaakaan pidetä totena, ellei ole  esittää  todistettavissa olevaa kirjallista lähdettä, mistä se on kotoisin, ja miten se on siinä tilanteessa legitimoitu.  Selkeä esimerkki juuri samasta ilmiöstä oli noin viikko sitten, jolloin erään julkisuudessa pyörineen dosentin hyvin omaperäisen väitöskirjan ilmaisemat väittämät muuttuivat todeksi ja arvostelun yläpuolella olevaksi faktatiedoksi sillä hetkellä kun hän kantoi 2000 sivua itse kirjoittamaansa lähdeaineistoa kanslerille, vakuuttaen niiden syntyneen eri henkilöitten haastattelujen sisällöstä.  Ja kiistely niiden väittämien todenperäisyydestä loppui siihen.  Nyt odottelen, milloin minulta tullaan vaatimaan samaa, jos em. maisteriopiskelija on asian graduunsa uskaltanut mainita. Tai jonkun muun minun suuni kautta maailmaan lentäneen sammakon tai helmen.

Asiasta soittajan kanssa keskustellessani totesin, että vaikka olenkin kaikessa opetuksessani aina sanonut, että kaikkea minun opettamaani saa, opetustilanteessa kertomiani poikkeuksia, muiden lähteiden jäsentelyjä,  kaikin oikeuksin edelleen kehitellä  sekä muuttaa erilaiseksi ja jatkokertoa lähde mainiten tai mainitsematta, en saanut myöskään selville, mikä on se sisältö jonka mukaisena se on hänelle havainnollistettu. Onko siinä enää mitään muuta faktaa minun jäsentelyni sisällöstä ja käytöstä kuin lauseen sanamuoto. Jos sekään.

Ehkäpä kuitenkin kestän aivan rauhallisesti sen ahdistuksen, millaiseksi kymmenet muutkin muistiapuvälinejäsentelyni muuttuvat ensin oppilaitteni, sitten heidän oppilaittensa ja sitten asian kokonaan tai osittain kuulleitten sanoissa, käsityksissä ja tarkoituksissa. Ainakin siksi että uskon niiden olevan kuitenkin esitetty hyvässä tarkoituksessa ja - tavoitteella.

Googlailin silti  randomisti alamme blogeja ja keskustelupalstoja,  jolloin löysin todellakin lukuisia  itseltäni lähtöisin olevia käsitteitä ja sanantoja mitä kummallisimpina muunnoksina, myöskin erilaisia viisasteluja  omikseni väitetyistä sanonnoista ja esimerkiksi ammatillisista tenttikysymyksistä tai  etätehtävistä.  Asia pikemminkin nauratti, kuin harmitti.

Ehkäpä se onkin tiedon ominaisuus, että se levitessään muuttaa todellista sisältöään, muotoaan, tarkoitustaan ja luonnettaan joka portaassa jonka suodattamana se etenee.  Myöskään sen alkuperäistä muotoa tai tarkoitusta ei voine millään järjestelmällä suojata, liekö tarpeellistakaan.

Tästä viitekehyksestä tarkastettuna monet tämän hetken hyvin kuumana käyvät ja  useimmiten myös aiheelliset tekijänoikeuskiistat saavat uuden merkityksen.  Onko jokseenkin kaikki tieto koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ?   Miten pitäisi valita ja päättää, mikä osa siitä on jonkun yksityistä tuotantoa ja vain hänen käyttöönsä  varattua ? Miten mitataan, milloin kuvassa on niin monta suojattua visualisointiviivaa, että se muuttuu plagiaatiksi ? Montako peräkkäistä samassa järjestyksessä olevaa sanaa  synnyttää saman juridisen tilanteen ?  Milloin ja miten idea muuttuu suojatuksi ?  Montako samanlaista bittiä  riittää rikokseksi ?  Onko vain alkuperäisen  keksijän esittämä ajatus totta?  Miten voidaan erottaa alkuperäinen ja jäljennös nykyisenä digiaikana ?  Onko edes teoreettista mahdollisuutta löytää oikeudenmukaisia vastauksia  ja käytännön sovelluksia tällaisiin  kysymyksiin ?

Omaksi kannakseni vahvistan pohdintani jälkeen edelleen seuraavaa:  Kaikkea sanomaani ja kirjoittamaani saa edelleen soveltaa ja vääristellä ihan mielensä mukaisesti, paitsi niitä, jotka olen kertonut suorina lainauksina lähde mainiten.  Niistä vastuu on käyttäjällä. Koska en kykene kuitenkaan mitenkään valvomaan ja korjaamaan antamani tiedon  erilaisiksi muunneltuja versioita, en aio siitä ahdistua.  En aio myöskään vedota kenenkään etiikkaan tai moraaliin, sillä luin  kerran selvityksen  Sing Singin  karmeimmista rikoksista kuolemaan tuomittujen osastolta, sisällä ei ollut ketään, joka ei olisi uskonut joutuneensa väärän tuomion kohteeksi aivan erehdyksessä.

MJK

Vale, emävale, tilasto - karuja lukuja

  

Poiketen nykyisestä ajankäyttötavastani, mutta hyvin perustein, olin pohjanmaalla kouluttamassa yhden pitkän päivän.  Valmistautuminen siihen ja matkat junassa antoivat mahdollisuuden päivittää tietoisuuttani sekä nykyisestä alan työtilanteesta ja valokuvaajakoulutuksen nykyraameista ja pohdiskella. Luvut kertokoot omaa kieltään siitä, muutamin henkilökohtaisin kommentein. 

Vain järjestäytyneestä ammattikunnasta on saatavissa tarkkoja numerotietoja joten villlien lukumäärä on ollut arvioitava.  Sitä varten olen useimmin lisännyt noin 20%  löytämiini faktalukuihin. Työelämän pituuden työskentelyjaksona olen pitänyt n.35 työvuotta poistumaoletuksissa.

Järjestäytynyt valokuvaajakenttä  työpaikkoineen osoittautui tällä hetkellä seuraavaksi:

Kuluttaja voi ostaa riitti- ja muotokuvapalveluja Suomessa nyt n. 240 valokuvaajalta.

Heistä neljäsosa  eli n.60 saa siitä kaiken tai merkittävän osan tuloistaan.   Kuukausipalkkaa heistä saa alle 10 muotokuvaajaa. Eli  uusia päätoimisia tarvitaan vuosittan n. 2  ja  alaa  kokeilevia muutama lisää. Suuntaus on kyllä selkeästi  siihen että yhä useampi potentiaalinen asiakas tekee itse tai teettää riittikuvansa  sukulaisillaan tai kavereillaan.

Liikeyritys  voi ostaa mainoskuvapalveluita Suomessa alle sadalta alan yritykseltä. Heistä alle puolet eli n. 40 saa mainoskuvauksesta toimeentulonsa.  Eli ikäpoistumismäärä on n. 1 vuosittain. Tekninen kehitys ja painotekniikan murros on aiheuttanut sen, että poistuma alalta on ollut lähivuosina merkittävästi suurempi, mutta toimeksiantojen määrä on vähentynyt sitäkin nopeamminj joten tilaa markkinoille ei ole vapautunut lainkaan vastaavasti.  Palkattuja mainoskuvaajia löytynee enää tuskin 5.

Lehtikuvaajien määrä on edellä jo mainituista  syistä ja työmarkkinajärjestölähtöisesti vähentynyt myös tasaisesti ja on tällä hetkellä selkeästi alle 300.  Työehtosopimukseen sidottua kuukausipalkkaa saavien määrä on myös dramaattisesti pudonnut ja lienee tällä hetkellä sadan paikkeilla ja on vähenevään päin edelleen.  Ikäpoistuman määräksi vuodessa on arvioitavissa siis enintään kymmenen, joka sekin on yläkanttiin.

Huolimatta siitä että luontokuvaajien järjestäytynyt määrä on jo yli 3000, alle sadasosa heistä saa siitä toimeentuloksi nimitettävissä olevan korvauksen.  Työikäpoistumaksi riittää silloin vuosittain noin 1,  jonka työtilaukset kulkeutunevat useimmin kuitenkin alan tuhansille harrastajille ja hyvin organisoituneelle kuvatoimistobisnekselle.  Palkattuja luontokuvaaja-ammattilaisia ei liene.

Erikoisalojen valokuvaajat ovat  käytännössä ulkoistettu jokseenkin viimeiseen mieheen, eikä heidän poistumakorvaamisensa yli yhden vuotuisella tahdilla ole oletettavissa.

Ainoa kuukausipalkkaista tai muuta jokseenkin ennakoitavissa olevaa vuotuista tuloa saava ryhmä valokuvaustehtävissä, joiden määrä on pysynyt suunnilleen vakiona ovat koulukuvaajat, joita on pienehkö palkattujen joukko ja suunnilleen saman kokoinen muun yritystoimensa ohella sitä tekevä  ryhmä. Heidän lukumääränsä tuskin lisääntyy enää, mutta vuotuinen vaihtelu on ehkä  2 kuvaajan luokkaa. Myöskään aivan valtaosalle heistä tämä tulonlähde ei ole kokovuotinen.

Ammattimaisesti valokuvataidetta harjoittaviksi on rekisteröitynyt n. 400 valokuvaajaa joiden ei ainoankaan tiedetä saavan koko toimeentuloaan teoksiaan tuottamalla ja myymällä. Joten  työmarkkinapoistumaa ei heidän erikoisalallaan ole edes arvioitavissa. Heidän toimeentulonsa muodostuu pääasiallisesti alan opetuksesta ja muista yhteiskunnan apurahajärjestelmistä.

Kameraseurojen  liiton lähes 4000 rekisteröidyn jäsenen määrä ei synnytä ainuttakaan alan työpaikkaa kuvaustehtävissä, heidän valokuvaajatarpeensa liittyy toimituksellisiin ja järjestötehtäviin.

Alan opettajina niinikään toimii valokuvaajia varsinaisen valokuvaustyön ulkopuolisesti, heidän lukumääränsä lienee jo nyt mahsimissaan ja heidän vuotuinen vaihtuvuutensa lienee n. 2-4 haarukassa.

Yhteenvetona on määriteltävissä, että  myös  harrastajat mukaan lukien järjestäytyneen valokuvauskentän  noin 9000  alan henkilöstä, varsinaisissa ammatillisissa valokuvaustehtävissä elinkeinonaan päätoimisesti toimii Suomessa tällä hetkellä  n. 500 valokuvaajaa. Heidän määränsä on dramaattisesti vähentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana.  Se tarkoittaa todellisuudessa ja täysin realistisesti enintään 20 uuden ammattitaitoisen valokuvaajan vuosittaista alalletulotarvetta.

Siksipä alan koulutus edustaa tilastollisesti aivan järkyttävää virheinvestointien kasaumaa.  Ja tietysti suoraan veronmaksajien  pussista.  Tuloksista en ilmaise tässä henkilökohtaista käsitystäni.  Tietoni siitä eivät ole tällä hetkellä riittävästi päivittyneitä. Tilanne vain julkisista luvuista poimien on nimittäin seuraava:

Suomessa koulutetaan ammatillisiin valokuvaajatehtäviin nuoria ja aikuisia 26 oppilaitoksessa joista 25 perustuu yhteiskunnan rahoitukseen ja yksi on yksityinen, joka on myös ainoa vain valokuvaukseen keskittynyt ja  työelämälähtöiseen työskentelyyn sitoutunut.  Näiden oppilaitosten jakauma on tällä hetkellä seuraava:

Yliopisto/korkeakoulutasoisia  on  3 joista 2 on erikoistunut valokuvataiteen sektorille ja yksi kuvajournalismin. Kaikkien näiden keskimääräinen koulutusaika on noin 6 vuotta/tutkinto.

Ammattikorkeakoulutasoisia tutkintoja suoritetaan 4 yhteiskunnan rahoittamassa oppilaitoksessa, joista 3 on suuntautunut valokuvataiteeseen ja 1 kuvajournalismiin.

Keskimääräinen koulutusaika näissä on n. 4 vuotta/tutkinto

Toisen asteen valokuvaajatutkintoon tähtääviä  kokopäivätoimisia oppilaitoksia  on 6 kpl joissa tutkinto useimmiten saavutetaan  2 vuoden opintojen tuloksena. Nämä tutkinnot ovat muodollisesti työelämälähtöisiä, mutta niiden todellinen taso ja suuntautumispainotus vaihtelee melkoisesti.

Eri  tavoin suuntautuneita kansanopistoja, joissa toteutetaan  valokuvaajan ammattiin tähtääviksi ilmoitettuja  noin lukuvuoden kestäviä  ja osallistujillekin maksullisia opintoja sekä niiden jatkolinjoja  on Suomessa nyt 8 kpl.  Niidenkin rahoitus perustuu merkittävään yhteiskunnan tukeen per/tutkinto-opiskelija.

Edellisten lisäksi aikuiskoulutuksen nimikkeellä toteutetaan ammattivalokuvaukseen liittyviin tutkintoihin  tähtäävää koulutusta vielä 5 muussa oppilaitoksessa. Alan ainoa yksityiseen rahoitukseen ja ainoana kaikkiin kolmeen työelämän tutkintoon tarjoavaa reittiä toteuttava oppilaitos on tässä ryhmässä.

Joten viimeinen yhteenveto:   Edellämainituista oppilaitoksista valmistuu äärimmäisen vaihtelevalla tutkintopätevyys- ja taitokirjolla ammatillisiin valokuvaustehtäviin  vuosittain aina vähintään 150 ja toisinaan  yli 200 nuorta aikuista, joiden pyrkimyksenä on ollut opintonsa aloittaessaan kouluttautua turvallisiin tuloihin  ja tulevaisuuteen mielenkiintoisessa ammatissa tai tehtävissä.  Ja usein myös merkittävän opintovelan maksuun. Sen lisäksi, että yhteiskunta on sijoittanut tähän vuosittain taustaresurssoinnin useammalle opiskelijalle kuin mitä alalla on kaikkiaan työpaikkoja.

Joten vain parhailla tästä massasta on mitään mahdollisuuksia löytää elämäntehtävänsä ja tyydytyksensä tältä kentältä.  Muut harhaanjohdetaan  koulutusjärjestelmän  älyttömyyden ja harkitsemattomuuden alttarille.  Myös veromaksajien ja tulematta jäävien veronmaksuun kykenevien valokuvaajien vahingoksi.  Sekä alan hinta- ja työehtotilanteen täydelliseksi sekoittamiseksi. Hyvin erikoista valtiossa, jonka perustuslaki määrittelee työvoiman olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

MJK

Profeetta ja kissan häntä

 Yleensä  suomalaisia  ammattivalokuvaajayrittäjiä pidetään  liike-elämän säännöillä ja –kentällä sijaitsevina alan toimijoina. Päinvastoin kuin valokuvataiteilijoita.  Valokuvataiteen asema  kansainvälisessä taideviennissämme mainitaan niinikään säännöllisesti mediassa. Esimerkiksi juuri jaettujen Pro Finlandia mitalien saajiin kuului nyt peräti 2 valokuvataiteen kansainvälistäkin huomiota saanutta edustajaa. Helsinki Schooliin luokiteltujen valokuvaajien osallistumiset ja esiintymiset näkyvät säännöllisesti niin printti- kuin sähköisesssä mediassakin.

Toinen valokuvaajaryhmä, jonka  julkisuusmäärä on luonnollisista syistä  sitten ihan omaa luokkaansa, löytyy kuvajournalismin palstamilleistä kyseisen toimintasektorin tämänhetkisestä syvästä sisällöllisestä ja taloudellisesta sekä taidollisesta  kriisistä huolimatta.

Jotenkin minusta on aika kummallista, että tällaisten veronmaksajien pussistaan   kollektiivisesti kustantamien kuvien huomioarvo yleisölle on niin valtavan paljon suurempi kuin yksityisen maksama tai pelkästään kuvaajan omasta halustaan ja omalla kustannuksellaan tehty taiteellistavoitteinen teos. Huolimatta siitä kuinka korkealle  kunkin valokuvaussektorin  sisällä muut ammattilaiset ne arvostavat.

Sensijaan myös yrittäjänä toimivien muoto- ja mainoskuvaajien on jokseenkin mahdoton ylittää uutis- tai edes palstatilakynnys, kuinka merkittävällä suorituksella tahansa.  Elleivät he itse kustanna sitä maksetuilla palstamilleillä, mikä ei ole pienyritykselle realistinen vaihtoehto, ei edes heidän järjestöilleen.

Suomessa on ollut suorastaan maan tapa unohtaa kultturisivuilta yrittämisellä leipänsä ansaitsevien valokuvaajien  julkisetkin taiteelliset  esiintymiset ja kansainvälisetkin menestykset. Esimerkiksi Vuoden Muotokuvaajan  julkistamisen olen nähnyt viimeksi edes myöhäistvuutisten kevennyksenä yli 30 vuotta sitten, eikä tälläkään hetkellä maatamme kiertävien muotokuvausaiheisten näyttelyiden avajaisetkaan tahdo millään mahtua ajankohtais- tai kultturitoimittajien käyntiaikatauluun.

Kuitenkin tämän hetken suomalainen ammattimuotokuvaus on saanut muutaman lähivuoden kuluessa kymmenittäin palkintoja  kansainvälisissä ammattilaisten kilpailuissa ja näyttelyissä. Ja ammattilaistuomareiden huomioimana.  Tällä en väitä, että se olisi jollain tavalla  aivan erityisen omaperäistä tai uskomattomia taiteellisia elämyksiä herättävää, onpahan  silti laadullaan ja tyylillään erottuvaa kaikkialta maailmasta  kertyvien, jopa tuhansien, kuvatarjokkaiden joukossa.   Muotokuvaaja- ja asukasmääräänsa nähden Suomi on siis suhteellisesti varsinainen  laatumuotokuvien  suurvalta.  Tätä asiaa ei todellakaan yleisesti tunneta tai julkisteta  mediassamme sen  ansaitsemalla volyymillä, käytännössä ei lainkaan. Tiedotusvälineille jatkuvasti menneestä  informaatiosta huolimatta.  Ainoat muotokuvanäyttelyt, jotka saavat Suomessakin julkisuutta ovat aina ja vain ulkomaiden ”profeettojen”  yleensä jo retrospektiivisiä otoksia.

Siksipä tulin pohtineeksi sellaista näyttelyä tai vastaavaa julkistusoperaatiota, joka kertyisi vain  viimeisen vuosikymmenen aikana ulkomaisissa suurissa  ammattilaisillekin avoimissa koitoksissa palkituista  muotokuvista.  Tämän päivän sellaisia laatumuotokuvia, jotka ovat todellistenkin asiakkaiden hankittavissa.  Laskin nopeasti yhteen niistä jo tietämiäni tuloksia ja löysin  helposti yli  50 tällaisen huomionosoituksen saavuttanutta muotokuvaa. Jotka siis lisäksi ovat jo jonkun maksamia ja asiakkaan toiveet täyttäviä muotonsa ja kerrontansa osalta. Eli ovat siis selkeä todiste kyseisen teoksen tekijän osoittamasta poikkeavasta ammattitaidosta. Mielenkiintoinen kokoelma siis.

Tällaisen kokoelman harkittu kierrättäminen riittävän monella paikkakunnalla ja sen tiedotusaineiston tinkimätön jakaminen myös kaikkien alueellisten kuvaajien henkilökohtaisten kontaktien  kautta ja kulloinkin ajankohtaisen oheismateriaalin julkaisukelpoisten aiheitten synnyttäminen muotokuvakiinnostuksen laajaksi lisäämiseksi, olisi minusta sellainen operaatio, jonka hedelmällisyys olisi kiistämätön vähintään siinä muodossa, että se toimisi erinomaisena vertailumittarina sekä muiden ammattikuvaajien, että kuluttaja-asiakkaiden  kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Ja pitkällä tähtäimellä myös asenneilmaston oikealle valokuvamuotokuvalle suosiollisemmaksi.

Siten olisi edes teoreettinen mahdollisuus ammattikuvaajalle päästä tavoitttelemaan vaikka vain pikkuprofeetan vakanssia omalla toiminta toiminta-alueellaan. Mutta se vaatii kokonaan uutta hännän pystytystyyliä, perustavaa laatua olevaa omaa pysyvää kehittymisasennetta ja  ennen näkemätöntä jalkatyötä.  Lopputulos, vaativampi ja monipuolisempi sekä arvostetunpi ammatti-identiteetti on sen arvoista.

MJK

Nähdä valokirja ja kuolla....

Tämä vanha klisee Napolista vähän muunneltuna tuli välittömästi mieleeni tutustuessani ystäväni ja kollegani Tiina Puputin uusinpaan kirjaan, Valo ja valaisu, niin merkittäväksi tapahtumaksi sen koin.

Kysymyksessä on nimittäin suomalaisen ammatti/ käyttövalokuvauksen historiassa  todellinen merkkipaalu. Yhden ajan loppu ja toivottavasti myös uuden alku. Tässä muodossa laadukkaan henkilökäyttökuvan tekemiseen  tarvittavaa perusvalo/valaisuymmärrystä ei nimittäin ole ollut äidinkielellämme luettavissa missään painetussa muodossa ennen tätä teosta. Muillakaan kielillä sitä ei mielestäni ole ollut löydettävissä näin tiiviinä ja selkeänä kokonaisuutena. Erittän selkeine ja havainnollisine kuvituksineen. Nyt tämä keskeinen tietopakkaus on kenen tahansa valokuvaajan hankittavissa, ja omassa tuotannossaan hyödynnettävissä.  Siihen liittyvine ristiriitoineen, eli oletan taas käyvän niin, että ne jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät sitä edes ymmärrä hankkia ja soveltaa.  Jopa sellaisen oudon ilmiön uskon liittyvän tähänkin teokseen, pitää olla jo varsin kehittynyt valokuvaaja, ennen kuin kykenee sisäistämään kirjan jokseenkin jokaisen lauseen sisältämän tietohelmen.

Olen aina omassa opiskelussani käyttänyt työskentelymetodina alleviivausta tai huomiovärihuopista painottamaan sellaisia merkityksellisiä lauseita, joiden sisältö on tarkemman pohdinnan ja työssään soveltamisen arvoista. Tämän kirjan kohdalla se merkintätapa tarkoittaisi käytännössä jokseenkin jokaisen lauseen painottamista.  Vaikka luonnollisesti tiesin kirjan asiatarkistuksen osia ennakkolukeneena sen tyylin tiiviyden, taiton ilmavuus, selkeys ja avainkohtien hienovarainen korostus yllätti minut silti positiivisesti. Kuvien painolaadusta puhumattakaan. Itse asiassa juuri sen onnnistumista jännitin melkein yhtä paljon kuin oman lapsenlapseni syntymää. Hienoa, että kummassakin tilanteessa lopputulos oli  enemmän kuin onnellinen.

Täten tämä blogini otsikon lause tarkoittaa minulle sen  henkisen taakan lopullista poistumista, että tämän tiedon pysyvä dokumentointi olisi jonkin tason henkilökohtainen velvollisuus.  Siltä se nimittäin on toisinaan tuntunut ja myös minulle usein toivomuksina viestitetty.  Se on nyt onneksi minua pitemmälle kehittäen tehty Tiinan ahkeroimana sekä mielestäni  todelliseen käyttöönsä erinomaisessa muodossa. Aikaa kestävin ja teknisesti puhtain kuvin. Aivan erikoisesti arvostan myös niitä varoittavia esimerkkejä, joiden toivoisin löytävän tiensä lukutaidottomienkin tajuntaan.  Koulutusurani aikana kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä  opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes yrittäviä. Enkä usko muutoksen tapahtuvan lukutaitoa lisäävään suuntaan.

Erityisen maininnan haluan vielä osoittaa teoksen kielen  tyylilajin, maanläheisyyden, johdonmukaisesta käytöstä. Selkeää ja yksiselitteistä lyhyttä, mutta silti elävää kieltä ja pysyttely tiukasti poissa sivistyssanojen  merkityksettömyyksistä.

Samoin on ilo nähdä kuvia, jotka ovat tyylillisesti ajattomia ja joiden tavoite on ennen kuvaustilannetta sekä määritelty, että suunniteltu. Puhdasta  ja pelkistettyä tietoa, joka ei vanhene  eri teknologioiden ja genreiden virrassa.  Valon, valaisun ja valoilmaisun todellisella taidolla ja keinoilla kun ei ole mitään  tekemistä muoti-ilmiöiden kanssa.  Niiden hallintaa tarvitaan jokaisen menneen ja tulevankin tyylin toteuttamisessa puhtaasti ja laadukkaasti. Mikä ei  valokuvaajien valtaosan käyttämällä päiväperhososaamisella toteudu koskaan.  Siihen tyytyvän  kuvaajan  valtavasta egosta huolimatta.

Siitä sananmukaisesta  vastakkaistyylilajista koin juuri lähiaikoina täysin päinvastaisen elämyksen.  Olin eräässä juhlallisesti kuratoidun ja sadoista  tarjokkaista jyrytetyn valokuvataiteen  toivojen teosten näyttelyavajaisissa, jossa en rekisteröinyt silmiini  ainuttakaan valokuvaa, joista olisi löytynyt ensimmäistäkään tämän kirjan valoymmärrystä tavoittelevaa tai edes soveltavaa neliösenttiä tai ainuttakaan tavoitteellisesti  painokelpoisen täyden sävyalan toteuttamiseen tarkoitettua  tallennetta.  En väitä, että valokuvaus olisikaan vain tämän kirjan maailma, mutta siitä olen ehdottoman varma, että sen tarjoaman tieto/taitopohjan hallinta parantaisi  poikkeuksetta jokaisen muunkin tyylilajin työskentelijän teosten laatua ja ajan hampaan torjuntaa. Edellä mainitsemani näyttelyn kokoamiselle annan silti arvoa, vaikka se olikin toteutettu veronmaksajien selkänahasta hankituilla varoilla, joiden keräämiseen tarvitaan juuri niitä kunnolla toteutettuja käyttövalokuvia ja niiden taitavia tekijöitä.  Luin myös erittäin huolella saman näyttelyn 66:n a4 sivun luettelon jossa jokainen mukaan kelpuutettu taiteilija verbalisoi suomeksi teoksensa luonnetta, tavoitetta tai merkitystä.  Kotikielestäni ja vuosikymmenten alan harrastuneisuudestani huolimatta, useimmista en ymmärtänyt yhtään mitään, eikä huomion arvoisuuden osoittavaa merkkaushuopistani tarvinnut kertaakaan edes kaivaa esiin.  Erilaisista oudoista sivistyssanoista ja mitäänsanomattomista  määritelmistä sensijaan sain vuosikymmenen annoksen. Vastuu sisällöstäkin todella sananmukaiseti siirrettiin täysin katsojalle ja lukijalle.

Siksi toivon koko sydämestäni, että myös se valokuvaajasukupolvi  löytyisi pian, jolle tämän valokirjan tarjoaman osaamistason huolellinen sisäistäminen antaa todella vankan sellaisen ammatti- ja valotaidollisen kivijalan, jolta on hyvä ja turvallista ponnistaa joko käyttö- tai näyttökuvauksen vaativalle tielle.

MJK

Ps. Vielä kun löytyisi keinot, joilla tämän kirjan tekijä Tiina Puputti saataisiin motivoitumaan vielä yhden lisävuoden rajuihin ponnisteluihin kakkos/ jatko-osan  tekemiseen esine- ja miljöökuvauksen valonhallinnasta ja –suunnittelusta.  Silloin  tämänkin kirjan taidot  oppineille löytyisi todella mielenkiintoinen seuraava taso vielä vankemman ammattivalaisutaidon hyödyntämisessä. Ja  myös muille kuin henkilökuvauksen taitojen tarvitsijolle sekä haasteita, että oma valokivijalkansa.  Tarjota median levittämissä esinekuvissa rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille, joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen.

Sana- ja kuvakulttuurin pläjäys

  

Sain  viime torstaina seitsemän kuukauden laivakäsityöläisjakson lähes talviunimoodiin, sillä  alusten kiireisimmät ja tärkeimmät talvihuollot valmistuivat  viimeisenä yönä ennen lumisateita. Perjantaina oli mahdollisuus rientää fyysisesti väsyneenä mutta henkisesti innokkaana kirjamessuille. Koko viikonloppu olisikin siellä mennyt ihan kevyesti ja suurella nautinnolla, ellei SAV:n syyskokous Kuopiossa olisi ollut myös ohjelmassa.

Vaikka käyn vuosittain kirjamessuilla ihan kuuntelemisen ja oppimisen ilosta, tällä kertaa minulla oli erityinen syykin. Molempien työn alla olevien kirjojeni teknisen toteutuksen mahdollistaminen. Löytää lopullisen muodon tekniset speksit ja kustannukset, jotta voin jakaa voimat ja resurssit sen mukaan.  Kahden talven ponnistelujen tuloksena olen nyt siinä vaiheessa, että molemmat kirjat ovat  muuten valmiit, mutta vain kirjoittamista vaille. Tämä kuulostaa tietysti hassulta, mutta juuri siten koen tilanteen nyt olevan.  Valokuvia käsittelevän kuvateoksen kaikki diakuvat on valittu, nyt vain skannausta ja painokuntoon saattamista vaille ja koko tekstiosuus, joka on jo tapahtunutta tosielämää joka kuvan kohdalla, on myös luonnollisesti  yksityiskohtia myöten olemassa. Vain lopullista lukijan ymmärrettävissä  olevaa sanamuotoaan odottamassa.  Minulle kumpikin toistaiseksi ylivoimainen ajallinen ja taidollinenkin ponnistus.

Venekirjan jokaisen kertojaveneen  kaikki tarinat on jo otsikoitu ja sisällöt ranskalaisilla viivoilla luurankoitu ja myös todella tapahtuneen elämän lihaa päällensä odottamassa ja kokonaisuus valmiissa systemaattisessa lopullisessa järjestyksessä.  Jokaisen kertoja-aluksen, käsivaraisten kuvitusten  luonnokset on jo piirretty ja  lopullinen kuvitustekniikka kokeilu- ja harjoitteluvaiheessa  värien ja toteutustyylin osalta.

Eli siinäkin hikeä tulee vielä valumaan ehkä vuosia,  mutta suunnittelu- ja kypsytysvaihe on ohi, ja voimat keskitettävä  ahdistumatta  toteutusten tekniikkaan, tyyliin ja ajan järjestämiseen riittävän pitkiin kirjoitus-maalaus-piirtämis-digitointituokioihin kerrallaan.

Kirjamessuilta löysin siis toteutustekniikan järkevän alihankkijan, saksalaisen BOD julkaisijan. Siellä painetaan vuosittain noin 10 000 eri kirjailijan esikoisteos, nyt jo 420 000 painetun nimikkeen kokemuksella.  Laatu ja hintapolitiikka, sekä toimintaproseduuri on minun tarpeilleni jokseenkin sopiva. Keskeistä siinä on luonnollisesti myös se, että he eivät ota mitään vastuuta kirjailijoittensa tilaamien teosten asiasisällöstä ja painettavaksi menevien pdf aineistojen teknisestä laadusta. Ellei tilaaja sitäkin osaa tuotannosta osta heiltä. Sekin on siis mahdollista, ellei asiakas luota riittävästi omiin osaamisiinsa. Tämä BOD:n kauppaama julkaisureitti on minusta aivan erinomainen kenelle tahansa aloittelevalle julkaisuhaluajalle. Joita Suomi on pullollaan. Myös kuvateosten tekijöitä.

Itse messutapahtuman 1000 esiintyjän joukosta kukin kävijä kykeni valitsemaan varmasti omia tarpeitaan vastaavan  tieto- ja viriketulvan. Enemmän kuin kenenkään sulatuskyky kerralla pystyy käsittelemään. Itse keskityin vain blogeissani käsittelemiin aiheisiin, elämä, taide, visuaalisuus, valokuva, luovuus, ihmissuhteet, meri…….. kaikista niistä sain merkittävää pohdittavaa, ehkä loppuelämäkseni.  Ja ensi vuonna uusi annos. Käsitykseni on edelleen ja yhä perustellummin se, että kirjailijat ovat ihmiskunnan merkittävimmät hyväntekijät, ja luku-kirjoitustaito suurin keksintö koko ihmisen luomassa kulttuurissa. Koin myös hyvin sisäistyneesti sen todellisuuden, miten pölyhiukkastakin pienempi lisäys siihen kulttuuriin on oman suunnitelmani osuus sen ehkä joskus valmistuessa. Onneksi en pyrikään muuttamaan sillä maailmaa, vaan antamaan vain muutamille yksilöille sellaisia virikkeitä, jotka voivat auttaa heitä kehittymään eteenpäin heidän itse valitsemassaan viitekehyksessä.  Eikä osuuteni kääpiökoko oikeuta tekemään sitä  välinpitämättömästi, vaan ponnistelemaan sen tuottamiseksi niin hyvällä laadulla, mikä on minulle mahdollista.

Siihen liittyikin tavallaan viikonlopun muu kulttuuriohjelma. Suomen Ammattivalokuvaajat ry: n syyskokous Kuopiossa ohjelmineen. Varsin pienellä ryhmällä, mutta samoja arvoja etsiviä ja tuottavia henkilöitä.  Se alkoi tutustumisella VB keskuksessa viimeistä päivää esillä olevaan Whittakerin Beatles-kuvien näyttelyyn.  Siellä havainnollistui selvästi juuri se onnellinen valintamaailma, että asia, joka jollekin on pyhiinvaelluksen kohde, ei toiselle, jopa saman alan edustajalle merkitse yhtään mitään. Eikä tarvitsekaan,  erilaista kultturia on varmasti saatavilla jokaisen tarpeeseen ja jokaisen yksilön kasvun rakennuspalikaksi.  Huomasin taas, että samalla kun iän mukana esteettisen  elämysten ja sekä rauhan että hiljaisuuden tarve korostuu, niin omia valintojaan sen suhteen oppii tekemään liikaa ahdistumatta ja ilman tilivelvollisuutta siitä kenellekään.

Ammattilaisten ohjelmassa oli myös koko päivä valon maailmasta. Suosikkituotteeni  sillä sektorilla , Dedolight, oli tuottanut  esiintyjän kertomaan tavastaan  työskennellä kyseisen tuotesarjan todella monipuolisilla mahdollisuuksilla.   Oma syvä kiinnostukseni valon laatuun on peräisin siltä ajalta jolloin sävyjä, valotusta ja kontrasteja  ei ollut vielä digitaalisesti korjattavissa.  Laadukkaat ja vaativat toimeksiannot edellyttivät onnistuakseen raskasta taustatietomassaa ja pilkuntarkkaa etukäteissuunittelua, sillä valon fysiikan ja tekniikan syvällinen sisäistäminen oli välttämätöntä tilanteissa, joissa, etenkin isoilla formaateilla kuvattaessa,  pelkkä yhden kuvaustilanteen filmikustannus oli jopa useita tuhansia, oikein tai väärin valotettuina. Ilman uusintamahdollisuutta  myöhemmin sitten vasta kehitysprosessin jälkeen.  Silloin riittävät tehtaan tiedot valaisintensa ominaisuuksista ja kokemus oli sananmukaisesti kultaakin kallimpi säästö kuvaajalle, jonka oma tietokapasiteetti riitti sen täysipainoiseen hyödyntämiseen.  Vaikka tämän päivän visuaalinen ja tekninen genre onkin muuttanut tätä asiaa aivan ratkaisevasti joustavampaan suuntaan, on hyvin lohdullista tietää, että Dedolightilla  puhdas ja laadukas valo on ensisijainen suunnitteluperuste, ehkä ainoana tämän hetken ammattivalaisinvalmistajista.  On luonnollisesti selvää, että tälläkin alalla se näkyy myös hinnassa.  Hinnasta opin jo Ateneumin aikoinani 1960 luvulla sen faktan, että jos uhrasi 50 markkaa kunnon siveltimen ostamiseen, hämmästyi varmasti, kuinka lahjakas oli. Ja menetti lisäksi tekosyyn syyttää laaduttomuudestaan sivellintä. Pätee myös valaisuun.

Tämä viikonvaihteen  sana- ja valotekniikan virikepommi oli oikeastaan ajoitettu ideaalisti tulevaa kirjoittelu/kuvitustyökentelyjaksoani varten, johon se antoikin kunnon tujauksen molemmista ilmaisutavoista. Toteutus sensijaan  meni uusiksi, sillä olin suunnitellut sen toteutusta tämän päivän leikkauksen toipumiskaudelle  suunnilleen vuooden loppuun, mutta aamulla vasta sairaalassa  ja leikkauslääkitysvaiheen jälkeen sain kuulla, että kiireellinen hätätapaus ohitti minut, eikä seuraavaa mahdollista aikaa ollut vielä tänään edes sovittavissa.

Joten onneksi joku sai apua hätäänsä, ja minä lisäaikaa alusten talvikunnostukseen ja muuhunkin työtilojen siivoukseen  talven kirjoitus/maalausjaksoa helpottamaan.

Eikä lisälepotauko ole varmaan muutenkaan haitaksi, sillä kirjamessujen keskeinen viesti todella viisailta  sanailijoilta oli mielestäni se, että vain riittävä pitkä tyhjä ja rauhallinen muhimisaika työprosessin keskeisenä osana ennen ja jälkeen luomisprosessin, lisää sen laadukkuutta selkeästi paremmin kuin viriketulvan ahnehtiminen vasta silloin.

MJK

Sanojen taustoista; Kipu

Kipu

Jokaisella meistä on varmasti omasta mielestään selkeä käsitys kivusta, vaikka kukaan ei sitä halua osakseen. Ehkä joidenkin muinaisten uskontojen askeetteja  lukuunottamatta.  Minulla oli taas luonteva tilaisuus pohdiskella kyseisen ilmiön eri puolia, vaikka useampi aikaisempi tapaaminen sen kanssa onkin ollut merkittävästi syvempi kokemuksellisesti. Ehkäpä tällä kertaa voimia ja avoimmuutta riitti suhtautua nyt asiaan sekä uteliaammin, että analyyttisemmin, joten löysin asiaan itselleni uudempia  jäsentelyjä.  Ne paransivat ainakin omaa  asennettani ja rauhallisuuttani  seuraavien kipujen aikanaan iskiessä.

Klassinen jako fyysisiin ja/tai henkisiin kipuihin on mielestäni sinänsä jo vanhentunut sillä kukaan ei voi varmuudella osoittaa kumpi vaikuttaa kuinka paljon toiseen tai oli ensin syynä eikä seurauksena. Selkeää mielestäni on edelleen se että ne ovat sellainen psykofyysinen kokonaisuus, jossa paraneminen voidaan aloittaa kummasta suunnasta tahansa. Ja myös tuloksellisesti. Itse haluan uskoa mielen ja asenteen muutoksen olevan jopa aikaisemmin uskottua vahvempi väline myös fyysisten turhien kipujen eliminoinnissa.

On myös lohdullista sisäistää, että on olemassa lukuisasti ihmiselle hyviä ja hyödyllisiä kipuja, kummallakin sektorilla. Eräs viisas ystäväni tiivisti asian siten, että kivut ovat solujen puhetta meille. Kipuprosessihan on sellainen luonnon meille antama hyödyllinen viestintä-  ja hälytysjärjestelmä, jonka tavoite on antaa kehoitus korjaaviin toimenpiteisiin ennenkuin  toimintakykyymme  ehtii syntyä isompia häiriöitä. On myös ilmeistä, että joillakin ihmisillä on kipuaistimusten ja niiden kuuntelukyvyn kautta merkittävästi korkealaatuisempi hälyytysjärjestelmä kuin toisilla. Kaikilla se kehittyy silti  harjoittelemalla paremmaksi.  Se kyllä kannattaa, sillä kipujensa syvempi ymmärrys vaikuttaa varmasti ihmisen valintoihin usein koko loppuelämässään. Useimmiten positiiviseen suuntaan.

Siksipä mielestäni  useinpiin kipuihin, ainakin niiden alkuvaiheessa,  siis tuleekin suhtautua kuin  läheiseen ystävään joka haluaa auttaa meitä.  Ymmärtäen, että niiden tarkoitushan onkin olla kehoamme säästävä ja suojeleva ilmiö, jotta erilaiset uhkat saadaan tietoon mahdollisimman aikaisin ja päästään nopeasti puuttumaan asiaan. Siksi pienetkin kivut tulee kohdata ajatuksella ja tutkivalla mielellä, sekä käsitellä jatkotilanne sen mukaisesti  eikä  niitä tulekaan torjua heti pois tietoisuudestamme esim. erilaisilla kemikaaleilla.  On tärkeää säilyttää rauhallisen harkinnan ohjaama herkkyys oikeiden perussyiden etsimiseen ja sitä kautta lisäongelmien torjumiseen. Kannattaa muistaa, että kivut kuuluvat joka tapauksessa jokaisen elämän kulkuun ja sitä säilyttämään tähtäävään ohjausjärjestelmään. Ja ovat siten säännöllisesti käytettävissämme  omaksi hyödyksemme.

Lisäksi fyysisessä hahmossa ilmentyvä kipu saattaa osoittaa oikotien niihin muutoksiin joihin mielemme ei ole vielä valmis tai tiedon tasolla niin selkiintynyt, että myöntäisi välttämättömäksi ne muutokset toiminnassamme  ja kokonaisvaltaiset valinnat, joita kehon viisaus joutuu kiputiloilla nopeuttamaan.

Luonnollisesti on myös olemassa sekin kiputila, joskin aivan merkittävästi harvinaisempana, jolloin tuntoherkkyyden väliaikainen, tai jopa lopullinenkin  amputointi kemikaaleilla on inhimillisesti se ainoa vaihtoehto. Silloin on mielikin tavallisesti jo tilassa, jossa sen rauhakin on samojen kemikaalien autettavissa. Mutta hyvin paljon myöhemmin.

On myös kipua ilman sairautta, vaikka sairautta ei yleensä ymmärretä sellaiseksi ilman kipua. Tällaisia ovat esimerkiksi kasvukivut, sekä fyysisesti että henkisesti, ehkäpä myös ”lemmensairaus” ja ”särkynyt sydän”.  Viimeksimainittu, varmasti myös kokonaisvaltainen kiputila, on sillä tavalla silti hyvin lohdullinen, että se osoittaa tunnemekanismimme olevan hyvässä kunnossa, koska se pystyy rakastamaan ja kokemaan voimakkaita tunteita.  Muita selvästi positiivisia kipuja ovat esimerkiksi suorituskyvyn kasvua ja asetetun päämäärän lähestymistä indikoivat, kuten useat urheiluvalmennukseen ja fysikaaliseen hoitoprosessiin liittyvät kiputuntemukset. Siis kipuja joiden tarkoitus on selkeästi tuottaa tietoa ja sitä kautta myös terveyttä ja  mielenrauhaa.  Varsin usea kipuaistimus kun siten onkin vain hälytysjärjestelmän herkkyyteen ja kunnossaoloon liittyvä positiivinen päivitysilmoitus.

Näitä sinänsä vaarattomia, ainakin  asiaan vihkiytymättömien mielestä, kipuaistimuksia  ovat myös  monet ihmisen arvohierarkian horjuttamiseen liittyvät ammatilliset, esteettiset tai eettiset, jopa fyysiset, tuskakokemukset joita liittyy tilanteisiin, joissa jollekin asialle herkistynyt ihminen kohtaa sitä  halventavan tai jopa tuhoavan  tapahtuman.  Esimerkiksi  täysin epämusikaalisen laulun tai esteettisesti kelvottoman maalauksen, elokuvan, muun visuallisen saasteen, onnettomuustlilanteiden kokonaisvaltaisesta irvokkuudesta puhumattakaan. Vastaanottajan omasta herkkydestä sitten seuraa, mikä on henkisen traumauttavan ärsykkeen vaste myös omaan fyysiseen kiputorjuntatilaan.

Kipuun voi siis suunnata mielensä joko negatiivisesti tai positiivisesti. Eli vain pyrkiä siitä kaikin keinoin pois, siis sen enempää pohtimatta, tai ryhtyä rauhallisesti ottamaan selvää sen tämänkertaisen viestin taustoista ja tavoitteesta.  Usein siihen saattaa auttaa, jos siihen liittää mielessään myös useilla eri aisteilla havaittavia ilmiöitä ja symboleita, kuvia, ääniä, jopa rituaaleja.  Kokemukseni ja ymmärrykseni mukaan erilaisilla  harjoitelluilla ja sisäistetyillä rituaaleilla on ollut merkittävä vaikutus keinoina selvittää kivun viestiä ja tarvittaessa lyhentämään sen tuottamaan häiriöaikaa. Ja estämään tilan huononeminen. Esimerkiksi vaikkapa äidin puhallus lapsen sormeen. Ja aikuisella  sen hieman kehittyneemmät muunnokset. Joista ehkä lisää tarinaa toiste.

Vaikka usein ihmisille kaupataan kivun kohtaamista kliseellä sen jalostavasta vaikutuksesta, en siihen usko, sillä minusta kaikki kiputilat joka tapauksessa vievät, ainakin väliaikaisesti käyttöönsä osan ajattelu- ja kokemiskapasiteetistamme, joka varmasti ei ole eduksi täysipainoisen elämiskokemuksen ja henkisen kasvun tavoitteelle. Hyväksyn sisäistän täysin sensijaan sen vanhan yleisen hokeman, että kasvua ei ole ilman kipua, mutta kaikki kipu ei merkitse sitä että silloin tapahtuisi kasvamista. Samoin hyväksyn aivan rauhallisesti sen  todellisuuden, että vaikeassa kiputilassa ollessaan ihminen on todella kokemuksineen äärimmäisen yksin. Kasvun paikka ja peruste sekin.

MJK

Kuvien ja sanojen taustaa, osa 8. Unelmaa joka hetki

Unelmaa joka hetki

Ammattivalokuvaajien ”Hetki unelmaa” projekti on sitten juhlallisella julkistamiskierroksella ja saanut ansaitsemaansa huomiota muidenkin kun siihen osallistuneiden mielissä. Katsoin myös ajatuksella huolellisesti kaikki siihen liittyvät julkistetut kuvat ja pohdiskelin muutenkin kyseisen projektin ja siihen liittyvän työskentelymetodin merkitystä nimenomaan ammattivalokuvaajan työnkuvan kannalta. Kuvat synnyttivät monetasoisia ajatuksia.

Mielestäni valokuvaaja on niitä todella etuoikeutettuja ammatteja, joiden on realistisestikin  mahdollista elää sekä toisten että omaa unelmaansa jokainen haluamansa hetki, ei vain yhden projektin ja yksien mallien hetken. En tarkoita sitä, että unelmaansa eläminen onkaan tarkoitus kestää 24/7, vaan sen on oltava toivottavasti säännöllisesti valittavissa niin usein, että se suuntaa joka tapauksesssa elämää positiivisesti. Jokainenhan tarvitsee kuitenkin myös ne rutinoidummat ja vähemmät inspiroivat puurtamisaikansa, muuten nämä huippukokemukset eivät eroittuisikaan.  Ne  raskaammat ja pitkäveteisimmätkin suvantokaudet kun ovat sitä hintaa, joka on iloisesti maksettava lyhytaikaisten täyttymyksen hetkien saavuttamisesta. Joku viisas sanoikin että vasta tyhjä tila tekee huoneen asuttavaksi.

Ihminen ilman unelmia on kuollut.  Mm. näillä sanoilla esittelin  valokuvaajille yli 30 vuotta sitten VVI:n ensimmäisen aivan oman koulutustilan, vanhan Tammelan Meijerin liiketalon, hankintaa ja muokkaamista luokiksi ja studioiksi sekä majoitustiloiksi. Valtaosa siihen käytetystä ajasta ja rahasta meni luonnollisesti niihin pakollisiin rutiinitoimenpiteisiin ja hikiseen puurtamiseen, joilla se pysyi käyttökunnossa, mutta juuri nekin hetket olivat elintärkeitä osia sitä aitoa unelmaa, jonka se tila mahdollisti. Satojen valokuvaajien mahdollisuuden vaikuttaa omaan ammatilliseen elämäänsä positiivisesti.  Kaikkine iloineen ja pettymyksineen.  Minulle itselleni koko tuo VVI:n aikani  1969 – 2009 oli selkeä sekä henkilökohtaisen, että myös kollektiivisen unelman realisointi. 

Siis panoksen ja tuoton optimin suhteen etsintää ja harjoittelua. Ulospäin ehkä vaihtelevalla menestyksellä, mutta omana kokemuksellisena elämänkouluna  sekä raskas, että äärimmäisen antoisa. Erityisesti se osa jolloin joutui sekä pohtimaan että toteuttamaan kasvatustyön vaativinta ja suurinta viisautta vaativaa osaa.  Eli  käyttämään  voimakkaitakin kieltosanoja vastaanottajalle elintärkeän saavutuksen mahdollistamiseksi silloinkin, kun hänellä ei vielä ollut riittävästi ymmärrystä niinkin voimakkaan välineen käytön välttämättömyyteen hänen ilmaisemansa unelman saavuttamiseksi aikanaan.  Eli vasta sitten kun hän on siihen itse kykenevä.  Käytyään sinne johtavan kivisen tien, jonka kuoppia kouluttajan on kyettävä viisaasti ja kulkijan  voimien mukaan kaivamaan eikä tasaamaan kohteelle oikea ja riittävä määrä.  Rakkauden ja tuen osoittaminen niillä keinoin ei ole kohteelleen useimmiten mieleen, kuten jokainen omia lapsiaan kasvattanut on väistämättä huomannut.

Katsoessani nyt jokaista ”Hetki unelmaa” näyttelyn kuvaa, löydän niiden tekijöistä kaikkia niitä vaiheita, joita omaa unelmaansa etsivän valokuvaajan tiellä on läpikäytävä. Osa tekijöistä ei vielä edes tajua omaa osaamattomuuttaan,  osa on saanut tässä mahdollisuuden ylittää koko olemassaoleva entinen kyvykkyytensä, joillekin tämä on  ammatillinen rutiinitehtävä hieman normaalia paremmin valmisteltuna ja toivottavasti mahdollisimman usealle osallistujalle sellainen katalysaattori, joka saa hänet pohtimaan oman ammattinsa  ainutlaatuista  potentiaalia unelmien täyttämiseen. Myös omiensa. Sitä että valokuvaajan on aina mahdollisuus tavoitella unelmaansa, joka ei näiden mallien kohdalla useinkaan ole edes mahdollista, paitsi unelmaansa muutettuaan.

Sensijaan valokuvaaaja ei pysty löytämään maailmasta montaakaan muuta ammattia, joissa unelmaansa voi tavoitella yhtä hyvin eväin kuin hän.  Saa ansaita myös elantonsa luomalla  niin pysyviä ja myöhemmin katsoessa toistettavissa olevia hetkiä ja muistoja  ihmisten onnen ja tuskankin hetkistä.  Sekä yksilöllisistä että kollektiivistakin unelmista ja niiden täyttymyksestä tai joskus myös tuhosta.  Valtava vastuu kuvallisen dokumentin visualisoijalle. Kuinka paljon ymmärrystä, viisautta ja rakkautta tarvitaan monimutkaisen teknisen taidon lisäksi myös sisällöllisesti kestävän ja samalla esteettisesti paikkansa ansaitsevan valokuvan synnyttämiseen.  Kuinka moni ammatti vaatii  yhtä laaja-alaista elämän, tiedon, taidon tekniikan ja henkisen sekä visuaalisen harmonian  jatkuvaa jokapäiväistä sekä omaa opiskelua että saavuttamansa tason kauppamista edelleen joko ylpeydellä tai  toisinaan häpeälläkin maustettuna.  Kuinka monessa ammatissa työn tekijä synnyttää lyhyessä ajassa tuotoksen, joka voi leimata kohteensa vuosikymmeniksi, aikanaan jopa vuosisadoiksi ehkä.

Kuinka monessa ammatissa voi yhtä vapaasti päättää ajankäytöstään ja muistakin  työnsä viitekehyksistä, luonnollisesti tyytyen samalla niihin muihin rajoitteisiin joita kyseiset valinnat aiheuttavat. Mutta nekin valinnat on valokuvaajalle edes tehtävissä.  Lähes tavaoittamaton unelma useimmille työelämässä toimiville ihmisille sekin. Kuten myös se, että jokaiseen ammatilliseen tulokseensa on oikeus, mahdollisuus ja velvollisuus vaikuttaa omalla persoonallisella tavallaan ja luoda tuotos, jossa henkilökohtainen ”eskon puumerkki” on ikuisesti tunnistettavissa.  Samalla kun on saanut valita mikä  ja millainen se on.  Monessako muussa ammatissa saa jokaisen uuden toimeksiantonsa kohdalla tehdä kaikki ne omia kykyjään ja tavoitteitaan sekä jopa unelmiaankin vastaavat valinnat joihin sitoutuu vapaaehtoisesti ja koko sydämellään seuraavan työtuokionsa ajaksi. Saa mahdollisuuden ponnistella kaikkien kykyjensä ylärajalla. Mitään parempaa mahdollsuutta sekä ammatilliseen että inhimilliseen kasvuun ei mielestäni ihmiselle ole edes tarjolla.

Lisäksi se etuoikeus, että työnsä lopullisen laadun lahjomattomana tuomarina saa lisäksi toimia useimmiten itse.  Mikä mahdollisuus  unelmiensa tavoitteluun.  En suinkaan väitä että jokaisen pitäisi valita juuri tämä tapa joka työssä ja joka päivä, mutta jo se tieto että se on mahdollista, tekee tästä ammatista jotain ihan erityistä. Hänelle, joka sen tajuaa, ja käyttää etuoikeuttaan elää jatkuvasti  kaikki mahdollisuutensa unelmiinsa.

MJK

Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?

Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?

Tämän kysymyksen esitti kerran vuosia sitten raskaina aamuyön tunteina silloinen yhtiötoverini painittuamme koko yön sellaisten asiakastöiden parissa, joiden valmistuminen aamuksi ja tavoiteltu laatu oli yrityksellemme silloin enemmän kuin elintärkeätä.  Sanoin muistaakseni , että siksi jotta olisimme harjoitelleet riittävästi ja oikeita asioita silloin, kun se vielä vaikeampi tilanne tulee kohdalle. Kuten aina tulee tapahtumaan.

Tämä tunne on tullut mieleeni todella säänöllisesti ja lähes päivittäin edellisen blogini jälkeen kuluneen puolen vuoden aikana, jolloin olen  työskennellyt voimieni mukaan unelmieni ja projektieni toteuttamiseksi.  Siis  jokaisena päivänä huhtikuun alusta alkaen silloin, kun se on ollut mahdollista  ystävien, terveyden ja perheen tai yhteiskunnan vielä tärkeämpien tai kiireellisempien tekemisten rajoittamatta. Noin puolet päivistä on kuitenkin mennyt juuri noihin mainitsemiini tarkoituksiin, mutta niistä muista olen ilokseni voinut kerätä ennalta arvaamattoman määrän uutta elämystä ja tietoakin. Ei aina kuitenkaan ihan vapaaehtoisesti tai miellyttävästi.  Useimmiten niin vaikeasti, että mielellään olisin jättänyt senkin kokematta. Mutta vasta nyt, kuuden kuukauden yhtämittaisen ponnistelun jälkeen alan todella hahmottaa nyt kokemieni vaikeuksien siunauksen ja viisauden. Ja valmiutta seuraavien kohtaamiseen.

Aloitin heti huhtikuun alussa laivaprojektini Munterin säännölliset ja päivittäiset kunnostustyöt ajo- ja nautiskelukuntoon tulevaa kesää varten, kesää jota odotin ehkä enemmän kuin mitään aikaisempaa kesää tähänastisessa elämässäni. Ja jota ei koskaan tullut.

Parin kuukauden pitkien kevätpäivien ponnistelujen tuloksena alus oli vesillelaskukunnossa kesäkuun alussa, luonnollisesti edelleen keskeneräisenä,  mutta  täysin purjehdittavissa kesän monenlaisten suunnitelmien mukaisesti.  Ensimmäisen testiajon ensimmäisessä rantautumisessa tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti tilanteen kokonaan päinvastaiseksi.  Potkurinakselin laipan ruuvien  kiristys ja kunto oli jäänyt minulta edellisten käyttäjien jäljiltä tarkastamatta ja uusimatta, jolloin viimeinenkin laipan pultti katkesi ensimmäisessä laituriin tulossa, ja alus, nyt jarruja vailla, yritti kiivetä laiturille ja sen raskas meridiesel repäisi poikki kaikki tukityynynsä, väänsi kannakkeensa solmulle ja piti tanssit konehuoneessa. Joka ei ollut sen jälkeen enää konehuone vaan savuava ja erilaisia nesteitä roiskiva rikkinäinen tila, jonne lisäksi tulvi vettä hyvin vastenmielisellä nopeudella.

Kesä siis kului varsin tarkasti aluksen nokisessa ja öljyisessä pilssissä kiipeillessä, ryömiessä ja monenlaisia puu- ja metallikässyjä harrastaessa sekä putki-, hydraulikka- ja sähkömiehen osaamisia opetellessa ja kertaillessa.  Kone käynnistyi uudelleen ensi kerran elokuun alussa, testipurjehduksia päästiin tekemään sen puolivälissä, ensimmäinen oikea purjehdus oli 5.9. ja ensimmäinen (toistaiseksi kesän ainoa) oikea retki tehtiin 8-9.9.  Kertovat kesän olleen muutenkin kolea ja sateinen.

Minulle se on kuitenkin jo nyt monella tasolla sekä ikimuistoinen, että hyvin opettavainen ja tajuntaa  sekä onneksi myös henkistä tasapainoa  hyödyllisesti laajentava ainakin seuraavista syistä:

-                               Kaikki vuoden 1954 rakentelualoitukseni jälkeen nakertamani jo kymmenet eritasoiset veneprojektit ja niiden opetukset olivat nyt kullan arvoisia, muuten en olisi tämän kerran korjausurakkaan uskaltanut edes ryhtyä. Ne olivat sekä kehittäneet lukemattomia erilaisia käytännön kikkoja ja etenemistaitoja että tietoisuuden ponnistelun ja sitkeyden mielekkyydestä silloinkin kun mitään selkeää edistymistä ei näyttänyt tapahtuvan. Myös viime vuosikymmenen yli 10 vuoden ja surullisen lopun kokeneen Murole projektin tuoma muutoshitauden hyväksymisen korkeakoulu oli nyt todella enemmän kuin tarpeen.  Vaikka monena päivänä ja iltayönä voimani loppuivatkin kesken, hetkeäkään en epäillyt tämän korjausurakan ja sen tavoitteellisen ponnistelun henkistä päämäärää ja siihen pyrkimisen motiivia.  Uusi selkeä havainto ja sen omakohtainen keskeinen kokemus  oli se, että kuinka paljon voimia todella käytännön tasolla säästää se, kun ei pysähdy empimään päämääränsä  mahdollista tavoittamattomuutta, vaan taistelee sitä kohti omaa tahtiaan ja erityisesti  liikoja repimättä. Ei siis väkisin vaan väsyttämällä. Ehkä jopa ensimmäistä kertaa minun elämässäni. Opin lopulta sisäistämään omien voimien rajallisuuden ja suunnitelmallisen lepotarpeen hyödyntämisen  muulloinkin kuin sairaalakäyntien yhteydessä. Niitäkin tosin tähän kesään sisältyi tiheämmin kuin milloinkaan aikaisemmin.  Onneksi kuitenkin kaikista palattiin hyvin paikattuna, ja työ jatkui iloisesti toipumisjakson jälkeen. Niitä on nyt tämäkin kirjoitusmahdollisuus, sillä jo kovin tuttu sairaalakierros jatkuu taas maanantaina.

-                               Työn ilokin sai nyt ihan uutta sisältöä kun tajusin ja koin sekä hyväksyin elävästi sen olevan sekä velvollisuus, että etuoikeus.  Useista ystävällisistä ja ehkäpä tarpeellisistakin talkooavuista kieltäydyttyäni opin huomaamaan, että tasan omien käsien likaaminen ja jokaiseen öljyiseen putkeen ja tervaiseen mutteriin tutustuminen sekä läheisesti, että henkilökohtaisesti, on paljon palkitsevampaa kuin muiden työnjohtajana ja työkalujen ojentajana roikkuminen. Harvoissa useamman hengen työvaiheissa huomasin lisäksi olevani nyt  huomattavan paljon hitaamman kellotaajuuskoneiston ohjaama, kuin näppärämmät nuoremmat ystäväni. Samalla sai uskottavan selityksen sekin ilmiö, että  kaikki nykyään tekemäni asiat vievät paljon pitemmät ajan kuin muistikuvieni perusteella olen olettanut. Nykyiseen ajankäyttötilaan se on siis ollut hieno kokemuksellinen siirtymä. Nyt saan aivan rauhassa olla sekä hidas , että kömpelö, yhtään siitä ahdistumatta. Onhan minulla loppuelämä aikaa saada kaikkia niitä asioita ainakin eteenpäin, joita haluankin. Onneksi niitä myös riittää moneen suuntaan.

-                               Tuo haluaminen onkin saanut minulle nyt uuden sisäistyneen merkityksen, kuten eläminen kykyjensä eikä halujensa mukaan. Ei yhtään huono vaihtoehto tämäkään. Heti kun sen oppii, mikä on vielä kyllä vähän kesken. Sellainenkin asia on kesän pohdinnoissa nyt lopultakin minulle selvinnyt sisäistämisen tasolle asti, aikaisemman vain verbaalisen sanarivin sijaan. Eli se, että  jokaisen on osattava pitää aivan ensimmäiseksi huolta itsestään, ennenkuin on mitään edellytyksiä pitää huolta muista.  Jotenkin tuntuu nyt ihan hassulta, miten olen vuosikymmeniä elänyt nuo sanat kuulleena, mutta en kyllin kirkkasati tajunneena. Nyt on kuitenkin sekä syytä että aikaa sitäkin harjoitella ihan käytännössäkin. Ja tehdä siihen korjaavia sovelluksia, jos se ei niin suoraviivaisesti sovellettuna osoittaudu kuitenkaan minulle oikeaksi valinnaksi.

-                               Kesän työkalutouhuilu aamunkoitosta iltapimeään on estänyt tehokkaasti luku- ja kirjoitusharrastusta, joihin ehdin jo hiukan tottua edellisten talvien aikana. Näin pitkä tauko havainnollisti  minulle nyt varsin konkreettisesti ne taantumista aiheuttavat muutokset, joita erilaisiin kykyihin alkaa kerääntyä välittömästi, kun ne eivät ole jatkuvassa käytössä.  Tai sitten ehkä pään kapasiteetti ei riitä kuin osaan haluamistani käyttökyvyistä kerrallaan. Aonakin hyväksyn nyt kipuilematta sen, että nyt kesällä siis oli selkeiden manuaalisten taitojen ajanjakso. Onneksi sekin tuotti ja tuottaa edelleen jatkuvaa ja selkeää tyydytystä hitaastikin edetessään, mutta odotan nyt jo kuitenkin sydäntalven kylmiä päiviä ja öitä, jolloin on aikaa edetä kummassakin kirjaprojektissani. Hitaasti mutta säännöllisesti. Ja toivottavasti niissä jatkuvasti kehittyen.

-                               Tämä  manuaalisten työskentelyjen kausi ja käsin tekemänsä jokseenkin pakollinen hyväksymisvalinta auttoi minua nyt eteenpäin myös kirjoitus- ja kuvitusprojekteissanikin sellaisella hyvin konkreettisella tavalla, että nyt voin jatkossa toivottavasti hyväksyä niissäkin vain kykyjäni vastaavat tulokset, ilman sellaista  syvää häpeän tunnetta, joka on niiden tuotoksia tarkastellessani säännöllisesti päässyt tähän asti häiritsemään iloa työn etenemisestä. Aikaisemmin olen ohittanut sen tunteen vakuuttamalla silloin itselleni, että on parempi kirjoittaa ja kuvittaa omalla äänellään kuin olla kokonaan tekemättä sitä. Onhan seki ollut eräs oman kasvun ja elämäni jäsentelyn keino. Nyt oletan, että ensi talven verbaali-, ja visuaalipuolen työskentely toisi tullessaan myös samanlaista tekemisen iloa, kuin olen kokenut  menneenä kesänä  fyysisten ponnistelujen tuloksena.  Aluksen esteettis-funktionaalista  kehittymistä unohtamatta tai hyljeksimättä. Se vain oli nyt hieman sivuroolissa koneistuksen purkamisen ja kokoamisen viedessä sekä ajan että voimat. Sensijaan aluksen tekniikan perusteellinen uusinta-asennus on kasvattanut käyttööni koko ajan sitä kohtaan lisää sellaista kiintymystä ja tietoa, joka varmasti lisää sen käytön turvallisuutta ja nopeutta tulevien varmojen pulmatilanteiden ratkaisemisessa..

-                               Eräs viisas ystäväni, joka oli kanssani kesän ainoalla purjehdusreissulla, sanoi näkevänsä nyt selkeästi  sen keskinäisen balanssin, jonka olen itsekin oppinut jo hieman havaitsemaan alukseni  kanssa työskennellessäni. Olemme Munterin kanssa samalla tavalla kuin vanhoja työkoneita, hieman kömpelöitä, vailla kaikkea hienostelua, paikoin enemmän tai vähemmän kuluneita, jatkuvaa pikkukorjausta edellyttäviä, vanhanaikaisella mekanismilla toimivia, mutta  vankasti käyttökelpoisia vielä monen uuden seikkailun, unelman ja mahdollisuuden  toteuttamiseen.  Siitä jatketaan nyt taas hyvällä mielellä.

MJK

Sanojen ja kuvien synnystä, kilpailuja ja kilpailukuvia osa 7.

 Kuvakilpailuja ja kilpailukuvia

Katsoin tarkasti  viikonloppuna SAV;n muotokuvakilpailun lähes 300 ammattilaisten osallistumiskuvaa ja yhden arvostamani ammattilaisen mestarisarjaesittelyn, sekä lehtikuvaajienkin kilvan viimeisimmät palkitut.  Vaikka ilokseni en ollut yhdessäkään jyryssä, tuli mieleeni silti monenlaisia pohdintoja.

Etten unohtaisi myöhemmin, minusta sekä pääpalkinto muotokuvakilpailussa, että toteutunut mestariarvo meni oikeaan osoitteeseen ja oikeista ansioistakin. Myös kaikki normaalit proseduurit kuvilla kilpailtaessa toteutuivat, eli kilpailujyryä  ja sääntöjä haukuttiin kisaan osallistumattomien toimesta enemmän kuin voittaneiden. Näinhän maailmassa aina on.

Tuo kaikkia tyydyttävä säännöstö ja kaikkia tyydyttävä arviointi kun on jokseenkin yhtä mahdotonta kuin neitseellinen synnyttäminen, vaikka siihenkin ymmärtääkseni etsitään edelleen keinoja.  Minunkin mielestäni kunkin tapahtuman sääntöjä pitäisi aina kehittää jokaisen käyttökerran jälkeen. Osallistuneita yhä enemmän palveleviksi.

Muutama mielestäni erittäin tärkeä asia toteutui silti jälleen:

Jokainen osallistuja on oikeastaan selkeä voittaja.  Valokuvaajana kasvaminen vaatii varmasti poikkeuksetta omien rajojensa ylittämistä ja  pyrkimistä aikaisempia parempiin suorituksiin.

Pyrkimisestä sinänsä ei ole kovin paljon iloa, ellei tuloksia mitata tai arvioida jollain järjellisellä tavalla ja saada edes suuntaa antavaa ohjausta eteenpäin vieviin jatkotoimiin.

Nyt nähdyn muotokuvakilpailun numeraalinen arviointi ei siihen mielestäni  riitä missään tapauksessa,  varsinkaan kun hyvienkään numeroiden verbaalisia perusteita ei ollut  katsojien kuultavissa.  Käsitykseni on, että nyt yhden kokeneen ja lahjakkaan mestarikuvaajan etukäteen ja arviointitilanteessa tekemä kirjallinen kuvakohtainen riittävän laaja  palaute jokaisen kilpailijan jokaisesta kuvasta antoi rittävän lisäarvon kilpailuun osallistumiselle. Palkittujen markkinointilisäarvoa tietysti lukuunottamatta.   Vaikka tämä  äärimmäisen arvokas yhden yksilön tekemä talkooponnistelu mielestäni  tilanteen pelastikin, olen edelleen sitä mieltä että ammatillista kokonaisuutta jäsenten suuntaan parantaisi vielä enemmän  myös kaikkien kuultavissa olevat tuomariston omat kommentit itse arviointitilanteessa, vaikka se olisikin kuulijoille ehkä  useamman tunnin seurantaponnistus kuin nyt toteunut lähes mykkä läpijuoksu. Ja kylmät numerot ilman perusteluja. Minun on todella vaikea uskoa, että niin rangaistus kuin kiitoskin toimisi ilman vastaanottajan ymmärtämää  perustelua.

Itse  kilpailukuvissa kummassakin mainitsemassani alan tapauksessa on se aivan oleellinen  käytöllinen ero, että toisessa on tavallisimmin pelkistettävä valokuvaajasta riippumattoman asian tai tapahtuman keskeisin olemus ja usein myös teorettinen totuus, jotka ovat kilpailumenestymisen arviointikriteerinä aivan eri asia kuin muotokuvan  ikuinen paradoksi, pitääkö tehdä hyvä vai näköinen.  Toisen voittajakuva on ollut esillä ehkä vain yhden päivän yhdessä mediassa ja toisen olisi kestettävä katsomista perhepiirissä usein jopa päivittäin vähintään yhden ihmiselämän ajan, usein merkittävästi  kauemminkin.  Toisen visualisointiin ja laukaisuun saattaa olla aikaa vain sekunteja tai jopa niiden osia, ja toisen valmistumisprosessi  suunnitteluineen ja jälkikäsittelyineen kokonaisuudessaan voi kestää jopa viikkoja ennen esittelymuotoaan. Kummankin kilpailukuvatyypin kuvaustilanteiden mahdollisuuksista ja rajoituksista puhumattakaan.  

Myös kaikkien kilpailuiden kuvasarjojen samatkin nimet tarkoittavat eri yhteyksissä täysin erilaisia asioita ja myös niihin  liittyviä toisilleen täysin vieraita  arviointiperusteita.  Kummankin kilpailun voittajakuvat nähneenä ja niitä pohtineena olen varma vain yhdestä selkeästä osallistumisvalinnasta. Jokapäiväisen peruskuvan lähettäminen kilpailuihin on kaikkien osapuolien ajan haaskausta, vaikka sillä kisan järjestäjä saisikin lisää taloudellista voimaa järjestelykustannuksiin. Kuvien tulisi mielestäni olla sellaisia, joihin osallistuja on satsannut kaikki kyvykkytensä ja tavoitteensa ihan maitohapoille asti. Ja  oikein mielellään jonkin, mielellään kokeneemman valmentajan arvioinnin osallistumiskelpoisuudesta. Silloin säästyisi todella paljon yhteisen ajan tuhlausta ja sen jälkeistä kilpailijan menestymättömyyden mielipahaa. Olen jokseenkin varma, että jokaisen kuvalliseenkin menestykseen tosissaan ja pitkäjänteisesti pyrkivän ulottuvilla on sopiva mentori tai vastaava jonka kautta kehittymisen tie ainakin selkeästi helpottuu.

Tästäkin asiasta oli nyt näkemässäni kilpailussa palkittujen joukossa jälleen useita sen osoittavia esimerkkejä. Toivottavasti tällä kertaa palkitsemattomat ottavat tämänkin mahdollisuuden ahkeraan käyttöön menestystä kilpailufoorumilla kaivatessaan.

Mielestäni  kaikkiin kilpailuosallistumisiin olisi hyvä suhtautua hyvin urheilijamaisesti. Siihen valmistaudutaan äärimmäisen vakavasti ja pitkäjännitteisesti, jopa raivokkaasti ponnistellen, suunnitellen ja rajattomasti aikaa sekä energiaa ja usein varojakin käyttäen.  Ja sitten itse tapahtuman jälkeen, täysin sijoituksesta riippumatta, todeten varsin iloisesti  ”näin tänään ja nyt on suunnattava seuraavaan koitokseen”.  Mielestäni kuvaajankin on tajuttava  sen varsinaisen hyödyn olevan juuri se valmistautumisvaihe ja mahdollinen kilpailumestys ihan tervetullutta bonusta. Jonka saavat vain ne, jotka ovat valmistautumiseen sijoittaneet eniten hikeä ja henkistä pitkäjännitteistä ponnistelua. Ja myös harjoitelleet kokemaan pettymyksiä niistä lamaantumatta.

Se vanha totuus, että poikkeavia tuloksia on mahdollista saaada vain poikkeavin ponnisteluin, osoitti  taas paikkansa pitävyytensä.

MJK