Kuka omistaa tiedon ?

Eräs kuvajournalismin maisteriohjelmassa opiskeleva nuorukainen soitti minulle kysyäkseen alallemme vakiintuneen jäsentelyni ”valokuvaajan kuolemansynnit”  alkuperää.  Minulle ei puhelun aikan sitten selvinnyt, oliko se hänelle helpotus vai katastrofi, kun se paljastui minun omaksi jäsentelykseni,  yhden käyttökuvan perusprosessin omaperäisenä muistisääntönä. Eli se ”älä koskaan upota jokipoliisin shakkilautaa lentokenttään”.  Jäsentely, joka on toiminut jo sadoilla ellei peräti tuhansilla kuvaajilla  kuvansa viestiä ja tekniikkaa selkeyttävänä työskentelyvaiheena vuosikymmenet.  Ilman mitään sisällöllistä kannanottoa kuvan kertovan sisällön  tai yleisen visualisoinnin suhteen. Siis puhtaasti työkaluna.

Tällä mahdollisella katastrofilla tarkoitan sitä, ettei ehkä maisteritasollakaan yhtään mielipidettä tai faktaakaan pidetä totena, ellei ole  esittää  todistettavissa olevaa kirjallista lähdettä, mistä se on kotoisin, ja miten se on siinä tilanteessa legitimoitu.  Selkeä esimerkki juuri samasta ilmiöstä oli noin viikko sitten, jolloin erään julkisuudessa pyörineen dosentin hyvin omaperäisen väitöskirjan ilmaisemat väittämät muuttuivat todeksi ja arvostelun yläpuolella olevaksi faktatiedoksi sillä hetkellä kun hän kantoi 2000 sivua itse kirjoittamaansa lähdeaineistoa kanslerille, vakuuttaen niiden syntyneen eri henkilöitten haastattelujen sisällöstä.  Ja kiistely niiden väittämien todenperäisyydestä loppui siihen.  Nyt odottelen, milloin minulta tullaan vaatimaan samaa, jos em. maisteriopiskelija on asian graduunsa uskaltanut mainita. Tai jonkun muun minun suuni kautta maailmaan lentäneen sammakon tai helmen.

Asiasta soittajan kanssa keskustellessani totesin, että vaikka olenkin kaikessa opetuksessani aina sanonut, että kaikkea minun opettamaani saa, opetustilanteessa kertomiani poikkeuksia, muiden lähteiden jäsentelyjä,  kaikin oikeuksin edelleen kehitellä  sekä muuttaa erilaiseksi ja jatkokertoa lähde mainiten tai mainitsematta, en saanut myöskään selville, mikä on se sisältö jonka mukaisena se on hänelle havainnollistettu. Onko siinä enää mitään muuta faktaa minun jäsentelyni sisällöstä ja käytöstä kuin lauseen sanamuoto. Jos sekään.

Ehkäpä kuitenkin kestän aivan rauhallisesti sen ahdistuksen, millaiseksi kymmenet muutkin muistiapuvälinejäsentelyni muuttuvat ensin oppilaitteni, sitten heidän oppilaittensa ja sitten asian kokonaan tai osittain kuulleitten sanoissa, käsityksissä ja tarkoituksissa. Ainakin siksi että uskon niiden olevan kuitenkin esitetty hyvässä tarkoituksessa ja - tavoitteella.

Googlailin silti  randomisti alamme blogeja ja keskustelupalstoja,  jolloin löysin todellakin lukuisia  itseltäni lähtöisin olevia käsitteitä ja sanantoja mitä kummallisimpina muunnoksina, myöskin erilaisia viisasteluja  omikseni väitetyistä sanonnoista ja esimerkiksi ammatillisista tenttikysymyksistä tai  etätehtävistä.  Asia pikemminkin nauratti, kuin harmitti.

Ehkäpä se onkin tiedon ominaisuus, että se levitessään muuttaa todellista sisältöään, muotoaan, tarkoitustaan ja luonnettaan joka portaassa jonka suodattamana se etenee.  Myöskään sen alkuperäistä muotoa tai tarkoitusta ei voine millään järjestelmällä suojata, liekö tarpeellistakaan.

Tästä viitekehyksestä tarkastettuna monet tämän hetken hyvin kuumana käyvät ja  useimmiten myös aiheelliset tekijänoikeuskiistat saavat uuden merkityksen.  Onko jokseenkin kaikki tieto koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ?   Miten pitäisi valita ja päättää, mikä osa siitä on jonkun yksityistä tuotantoa ja vain hänen käyttöönsä  varattua ? Miten mitataan, milloin kuvassa on niin monta suojattua visualisointiviivaa, että se muuttuu plagiaatiksi ? Montako peräkkäistä samassa järjestyksessä olevaa sanaa  synnyttää saman juridisen tilanteen ?  Milloin ja miten idea muuttuu suojatuksi ?  Montako samanlaista bittiä  riittää rikokseksi ?  Onko vain alkuperäisen  keksijän esittämä ajatus totta?  Miten voidaan erottaa alkuperäinen ja jäljennös nykyisenä digiaikana ?  Onko edes teoreettista mahdollisuutta löytää oikeudenmukaisia vastauksia  ja käytännön sovelluksia tällaisiin  kysymyksiin ?

Omaksi kannakseni vahvistan pohdintani jälkeen edelleen seuraavaa:  Kaikkea sanomaani ja kirjoittamaani saa edelleen soveltaa ja vääristellä ihan mielensä mukaisesti, paitsi niitä, jotka olen kertonut suorina lainauksina lähde mainiten.  Niistä vastuu on käyttäjällä. Koska en kykene kuitenkaan mitenkään valvomaan ja korjaamaan antamani tiedon  erilaisiksi muunneltuja versioita, en aio siitä ahdistua.  En aio myöskään vedota kenenkään etiikkaan tai moraaliin, sillä luin  kerran selvityksen  Sing Singin  karmeimmista rikoksista kuolemaan tuomittujen osastolta, sisällä ei ollut ketään, joka ei olisi uskonut joutuneensa väärän tuomion kohteeksi aivan erehdyksessä.

MJK

Vale, emävale, tilasto - karuja lukuja

  

Poiketen nykyisestä ajankäyttötavastani, mutta hyvin perustein, olin pohjanmaalla kouluttamassa yhden pitkän päivän.  Valmistautuminen siihen ja matkat junassa antoivat mahdollisuuden päivittää tietoisuuttani sekä nykyisestä alan työtilanteesta ja valokuvaajakoulutuksen nykyraameista ja pohdiskella. Luvut kertokoot omaa kieltään siitä, muutamin henkilökohtaisin kommentein. 

Vain järjestäytyneestä ammattikunnasta on saatavissa tarkkoja numerotietoja joten villlien lukumäärä on ollut arvioitava.  Sitä varten olen useimmin lisännyt noin 20%  löytämiini faktalukuihin. Työelämän pituuden työskentelyjaksona olen pitänyt n.35 työvuotta poistumaoletuksissa.

Järjestäytynyt valokuvaajakenttä  työpaikkoineen osoittautui tällä hetkellä seuraavaksi:

Kuluttaja voi ostaa riitti- ja muotokuvapalveluja Suomessa nyt n. 240 valokuvaajalta.

Heistä neljäsosa  eli n.60 saa siitä kaiken tai merkittävän osan tuloistaan.   Kuukausipalkkaa heistä saa alle 10 muotokuvaajaa. Eli  uusia päätoimisia tarvitaan vuosittan n. 2  ja  alaa  kokeilevia muutama lisää. Suuntaus on kyllä selkeästi  siihen että yhä useampi potentiaalinen asiakas tekee itse tai teettää riittikuvansa  sukulaisillaan tai kavereillaan.

Liikeyritys  voi ostaa mainoskuvapalveluita Suomessa alle sadalta alan yritykseltä. Heistä alle puolet eli n. 40 saa mainoskuvauksesta toimeentulonsa.  Eli ikäpoistumismäärä on n. 1 vuosittain. Tekninen kehitys ja painotekniikan murros on aiheuttanut sen, että poistuma alalta on ollut lähivuosina merkittävästi suurempi, mutta toimeksiantojen määrä on vähentynyt sitäkin nopeamminj joten tilaa markkinoille ei ole vapautunut lainkaan vastaavasti.  Palkattuja mainoskuvaajia löytynee enää tuskin 5.

Lehtikuvaajien määrä on edellä jo mainituista  syistä ja työmarkkinajärjestölähtöisesti vähentynyt myös tasaisesti ja on tällä hetkellä selkeästi alle 300.  Työehtosopimukseen sidottua kuukausipalkkaa saavien määrä on myös dramaattisesti pudonnut ja lienee tällä hetkellä sadan paikkeilla ja on vähenevään päin edelleen.  Ikäpoistuman määräksi vuodessa on arvioitavissa siis enintään kymmenen, joka sekin on yläkanttiin.

Huolimatta siitä että luontokuvaajien järjestäytynyt määrä on jo yli 3000, alle sadasosa heistä saa siitä toimeentuloksi nimitettävissä olevan korvauksen.  Työikäpoistumaksi riittää silloin vuosittain noin 1,  jonka työtilaukset kulkeutunevat useimmin kuitenkin alan tuhansille harrastajille ja hyvin organisoituneelle kuvatoimistobisnekselle.  Palkattuja luontokuvaaja-ammattilaisia ei liene.

Erikoisalojen valokuvaajat ovat  käytännössä ulkoistettu jokseenkin viimeiseen mieheen, eikä heidän poistumakorvaamisensa yli yhden vuotuisella tahdilla ole oletettavissa.

Ainoa kuukausipalkkaista tai muuta jokseenkin ennakoitavissa olevaa vuotuista tuloa saava ryhmä valokuvaustehtävissä, joiden määrä on pysynyt suunnilleen vakiona ovat koulukuvaajat, joita on pienehkö palkattujen joukko ja suunnilleen saman kokoinen muun yritystoimensa ohella sitä tekevä  ryhmä. Heidän lukumääränsä tuskin lisääntyy enää, mutta vuotuinen vaihtelu on ehkä  2 kuvaajan luokkaa. Myöskään aivan valtaosalle heistä tämä tulonlähde ei ole kokovuotinen.

Ammattimaisesti valokuvataidetta harjoittaviksi on rekisteröitynyt n. 400 valokuvaajaa joiden ei ainoankaan tiedetä saavan koko toimeentuloaan teoksiaan tuottamalla ja myymällä. Joten  työmarkkinapoistumaa ei heidän erikoisalallaan ole edes arvioitavissa. Heidän toimeentulonsa muodostuu pääasiallisesti alan opetuksesta ja muista yhteiskunnan apurahajärjestelmistä.

Kameraseurojen  liiton lähes 4000 rekisteröidyn jäsenen määrä ei synnytä ainuttakaan alan työpaikkaa kuvaustehtävissä, heidän valokuvaajatarpeensa liittyy toimituksellisiin ja järjestötehtäviin.

Alan opettajina niinikään toimii valokuvaajia varsinaisen valokuvaustyön ulkopuolisesti, heidän lukumääränsä lienee jo nyt mahsimissaan ja heidän vuotuinen vaihtuvuutensa lienee n. 2-4 haarukassa.

Yhteenvetona on määriteltävissä, että  myös  harrastajat mukaan lukien järjestäytyneen valokuvauskentän  noin 9000  alan henkilöstä, varsinaisissa ammatillisissa valokuvaustehtävissä elinkeinonaan päätoimisesti toimii Suomessa tällä hetkellä  n. 500 valokuvaajaa. Heidän määränsä on dramaattisesti vähentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana.  Se tarkoittaa todellisuudessa ja täysin realistisesti enintään 20 uuden ammattitaitoisen valokuvaajan vuosittaista alalletulotarvetta.

Siksipä alan koulutus edustaa tilastollisesti aivan järkyttävää virheinvestointien kasaumaa.  Ja tietysti suoraan veronmaksajien  pussista.  Tuloksista en ilmaise tässä henkilökohtaista käsitystäni.  Tietoni siitä eivät ole tällä hetkellä riittävästi päivittyneitä. Tilanne vain julkisista luvuista poimien on nimittäin seuraava:

Suomessa koulutetaan ammatillisiin valokuvaajatehtäviin nuoria ja aikuisia 26 oppilaitoksessa joista 25 perustuu yhteiskunnan rahoitukseen ja yksi on yksityinen, joka on myös ainoa vain valokuvaukseen keskittynyt ja  työelämälähtöiseen työskentelyyn sitoutunut.  Näiden oppilaitosten jakauma on tällä hetkellä seuraava:

Yliopisto/korkeakoulutasoisia  on  3 joista 2 on erikoistunut valokuvataiteen sektorille ja yksi kuvajournalismin. Kaikkien näiden keskimääräinen koulutusaika on noin 6 vuotta/tutkinto.

Ammattikorkeakoulutasoisia tutkintoja suoritetaan 4 yhteiskunnan rahoittamassa oppilaitoksessa, joista 3 on suuntautunut valokuvataiteeseen ja 1 kuvajournalismiin.

Keskimääräinen koulutusaika näissä on n. 4 vuotta/tutkinto

Toisen asteen valokuvaajatutkintoon tähtääviä  kokopäivätoimisia oppilaitoksia  on 6 kpl joissa tutkinto useimmiten saavutetaan  2 vuoden opintojen tuloksena. Nämä tutkinnot ovat muodollisesti työelämälähtöisiä, mutta niiden todellinen taso ja suuntautumispainotus vaihtelee melkoisesti.

Eri  tavoin suuntautuneita kansanopistoja, joissa toteutetaan  valokuvaajan ammattiin tähtääviksi ilmoitettuja  noin lukuvuoden kestäviä  ja osallistujillekin maksullisia opintoja sekä niiden jatkolinjoja  on Suomessa nyt 8 kpl.  Niidenkin rahoitus perustuu merkittävään yhteiskunnan tukeen per/tutkinto-opiskelija.

Edellisten lisäksi aikuiskoulutuksen nimikkeellä toteutetaan ammattivalokuvaukseen liittyviin tutkintoihin  tähtäävää koulutusta vielä 5 muussa oppilaitoksessa. Alan ainoa yksityiseen rahoitukseen ja ainoana kaikkiin kolmeen työelämän tutkintoon tarjoavaa reittiä toteuttava oppilaitos on tässä ryhmässä.

Joten viimeinen yhteenveto:   Edellämainituista oppilaitoksista valmistuu äärimmäisen vaihtelevalla tutkintopätevyys- ja taitokirjolla ammatillisiin valokuvaustehtäviin  vuosittain aina vähintään 150 ja toisinaan  yli 200 nuorta aikuista, joiden pyrkimyksenä on ollut opintonsa aloittaessaan kouluttautua turvallisiin tuloihin  ja tulevaisuuteen mielenkiintoisessa ammatissa tai tehtävissä.  Ja usein myös merkittävän opintovelan maksuun. Sen lisäksi, että yhteiskunta on sijoittanut tähän vuosittain taustaresurssoinnin useammalle opiskelijalle kuin mitä alalla on kaikkiaan työpaikkoja.

Joten vain parhailla tästä massasta on mitään mahdollisuuksia löytää elämäntehtävänsä ja tyydytyksensä tältä kentältä.  Muut harhaanjohdetaan  koulutusjärjestelmän  älyttömyyden ja harkitsemattomuuden alttarille.  Myös veromaksajien ja tulematta jäävien veronmaksuun kykenevien valokuvaajien vahingoksi.  Sekä alan hinta- ja työehtotilanteen täydelliseksi sekoittamiseksi. Hyvin erikoista valtiossa, jonka perustuslaki määrittelee työvoiman olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

MJK

Profeetta ja kissan häntä

 Yleensä  suomalaisia  ammattivalokuvaajayrittäjiä pidetään  liike-elämän säännöillä ja –kentällä sijaitsevina alan toimijoina. Päinvastoin kuin valokuvataiteilijoita.  Valokuvataiteen asema  kansainvälisessä taideviennissämme mainitaan niinikään säännöllisesti mediassa. Esimerkiksi juuri jaettujen Pro Finlandia mitalien saajiin kuului nyt peräti 2 valokuvataiteen kansainvälistäkin huomiota saanutta edustajaa. Helsinki Schooliin luokiteltujen valokuvaajien osallistumiset ja esiintymiset näkyvät säännöllisesti niin printti- kuin sähköisesssä mediassakin.

Toinen valokuvaajaryhmä, jonka  julkisuusmäärä on luonnollisista syistä  sitten ihan omaa luokkaansa, löytyy kuvajournalismin palstamilleistä kyseisen toimintasektorin tämänhetkisestä syvästä sisällöllisestä ja taloudellisesta sekä taidollisesta  kriisistä huolimatta.

Jotenkin minusta on aika kummallista, että tällaisten veronmaksajien pussistaan   kollektiivisesti kustantamien kuvien huomioarvo yleisölle on niin valtavan paljon suurempi kuin yksityisen maksama tai pelkästään kuvaajan omasta halustaan ja omalla kustannuksellaan tehty taiteellistavoitteinen teos. Huolimatta siitä kuinka korkealle  kunkin valokuvaussektorin  sisällä muut ammattilaiset ne arvostavat.

Sensijaan myös yrittäjänä toimivien muoto- ja mainoskuvaajien on jokseenkin mahdoton ylittää uutis- tai edes palstatilakynnys, kuinka merkittävällä suorituksella tahansa.  Elleivät he itse kustanna sitä maksetuilla palstamilleillä, mikä ei ole pienyritykselle realistinen vaihtoehto, ei edes heidän järjestöilleen.

Suomessa on ollut suorastaan maan tapa unohtaa kultturisivuilta yrittämisellä leipänsä ansaitsevien valokuvaajien  julkisetkin taiteelliset  esiintymiset ja kansainvälisetkin menestykset. Esimerkiksi Vuoden Muotokuvaajan  julkistamisen olen nähnyt viimeksi edes myöhäistvuutisten kevennyksenä yli 30 vuotta sitten, eikä tälläkään hetkellä maatamme kiertävien muotokuvausaiheisten näyttelyiden avajaisetkaan tahdo millään mahtua ajankohtais- tai kultturitoimittajien käyntiaikatauluun.

Kuitenkin tämän hetken suomalainen ammattimuotokuvaus on saanut muutaman lähivuoden kuluessa kymmenittäin palkintoja  kansainvälisissä ammattilaisten kilpailuissa ja näyttelyissä. Ja ammattilaistuomareiden huomioimana.  Tällä en väitä, että se olisi jollain tavalla  aivan erityisen omaperäistä tai uskomattomia taiteellisia elämyksiä herättävää, onpahan  silti laadullaan ja tyylillään erottuvaa kaikkialta maailmasta  kertyvien, jopa tuhansien, kuvatarjokkaiden joukossa.   Muotokuvaaja- ja asukasmääräänsa nähden Suomi on siis suhteellisesti varsinainen  laatumuotokuvien  suurvalta.  Tätä asiaa ei todellakaan yleisesti tunneta tai julkisteta  mediassamme sen  ansaitsemalla volyymillä, käytännössä ei lainkaan. Tiedotusvälineille jatkuvasti menneestä  informaatiosta huolimatta.  Ainoat muotokuvanäyttelyt, jotka saavat Suomessakin julkisuutta ovat aina ja vain ulkomaiden ”profeettojen”  yleensä jo retrospektiivisiä otoksia.

Siksipä tulin pohtineeksi sellaista näyttelyä tai vastaavaa julkistusoperaatiota, joka kertyisi vain  viimeisen vuosikymmenen aikana ulkomaisissa suurissa  ammattilaisillekin avoimissa koitoksissa palkituista  muotokuvista.  Tämän päivän sellaisia laatumuotokuvia, jotka ovat todellistenkin asiakkaiden hankittavissa.  Laskin nopeasti yhteen niistä jo tietämiäni tuloksia ja löysin  helposti yli  50 tällaisen huomionosoituksen saavuttanutta muotokuvaa. Jotka siis lisäksi ovat jo jonkun maksamia ja asiakkaan toiveet täyttäviä muotonsa ja kerrontansa osalta. Eli ovat siis selkeä todiste kyseisen teoksen tekijän osoittamasta poikkeavasta ammattitaidosta. Mielenkiintoinen kokoelma siis.

Tällaisen kokoelman harkittu kierrättäminen riittävän monella paikkakunnalla ja sen tiedotusaineiston tinkimätön jakaminen myös kaikkien alueellisten kuvaajien henkilökohtaisten kontaktien  kautta ja kulloinkin ajankohtaisen oheismateriaalin julkaisukelpoisten aiheitten synnyttäminen muotokuvakiinnostuksen laajaksi lisäämiseksi, olisi minusta sellainen operaatio, jonka hedelmällisyys olisi kiistämätön vähintään siinä muodossa, että se toimisi erinomaisena vertailumittarina sekä muiden ammattikuvaajien, että kuluttaja-asiakkaiden  kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Ja pitkällä tähtäimellä myös asenneilmaston oikealle valokuvamuotokuvalle suosiollisemmaksi.

Siten olisi edes teoreettinen mahdollisuus ammattikuvaajalle päästä tavoitttelemaan vaikka vain pikkuprofeetan vakanssia omalla toiminta toiminta-alueellaan. Mutta se vaatii kokonaan uutta hännän pystytystyyliä, perustavaa laatua olevaa omaa pysyvää kehittymisasennetta ja  ennen näkemätöntä jalkatyötä.  Lopputulos, vaativampi ja monipuolisempi sekä arvostetunpi ammatti-identiteetti on sen arvoista.

MJK