Sovittuani vanhan oppilasryhmäni kanssa pidettävän ensimmäisen tutkintoriippumattoman kuva-arviointipäiväni 12.12. Helsinkiin, jäin itsekin pohdiskelemaan henkilökohtaista suhdettani ja käsitystäni taiteen/taidon arvioinnista sekä sen sisällön tai tavoitteen vastuullisuudesta. Osatakseni siellä Hesassa toimia tarkoituksenmukaisesti.
Taiteen arviointi/kritiikki taitaakin minulle olla täysin yhteensopimaton kombinaatio. Taide, rakkaus, kauneus, suru ja moni muukin asia kun on mielestäni niin totaalin henkilökohtainen kokemus ja jokaisen ainutkertainen tunnetila, ettei sen kokemista voi kukaan edes hahmottaa tai mitata millään asteikolla toisen elämyksenä. Ja sen laatua arvioida vastuullisesti. Pehmeitähän siitä pystyy puhumaan lähes kuka tahansa. Ja nimittämään miksi tahansa.
Jos esimerkiksi joku keksii tanssia yksinään balettia öisellä pimeällä vuorella ilman yhtään katsojaa, kunnon taidearvostelija pystyy kirjoittamaan tästä taideteoksesta vaikka erittäin ansiokkaan ja arvostavan kirjan kyseisen teoksen symboliikasta ja jokaisen jalannoston suunnan ja kellonajan merkityksestä tekijän ja ympäristön suhteelle menneessä ja tulevaisuudessa. Ja tekijän sielun muutoksista kyseisen performanssin suunnitteluprosessin aikana. Tarkoitan siis todella oivaltavaa ja herkkää paneutumista tapahtuneeseen.
Ja jos toinen taidearvioija mollaa saman teoksen yhdellä lauseella pelkäksi kyvyttömäksi snobbailuksi, kukaan ei voi edes kinata siitä kumpi arviointi on asiallisempi tai kumpi niistä olisi tekijän ehkä syytä ottaa vakavasti pohdittavakseenkaan. Eikä kummankaan kirjoittajalla ole mitään vastuuta sen enempää lukijoitaan kuin esittäjääkään kohtaan.
Minusta on siis mahdotonta toisten kokemia tunteita ja elämyksiä arvioida vastuullisesti millään edes vähän yhteismitallisella asteikolla. Siten että sen arvioinnin kuulija voi sen myös ymmärtää ja parhaassa tapauksessa myös hyötyä siitä. Josta suoraan seuraa, että mielestäni mitään taiteen arviointia ei voi tehdä muodossa, jonka selkokielisestä sisällöstä joutuu myös vastaamaan. Vain raportoida mahdollisia omia tunteitaan sen koettuaan. Kuitenkin on myös useita taiteen lajeja, joissa sekä kilpaillaan hyvin julkisissa ja mediaseksikkäissä kilpailuissa, että taideosaamisia luokitellen eri tasoihin ja oppiarvoihin.
Minäkin tunnen useitakin taiteen maistereita ja myös tohtoreita. Kerran kutsuin yhden arvostamani valokuvataiteen tohtorin luennoimaan päiväksi alan ammatissa jo toimiville oppilailleni. Seuraavan päivän palautteessa selvisi, että alan tohtorin luento oli hyvin mielenkiintoinen ja hyvin esitetty, mutta kukaan kuulijoista ei tiennyt mitä asiaa valokuvauksen kentällä se koski eikä edes mikä osa siitä oli tarkoitettu valokuvaajan ymmärrettäväksi. Ammattitaidearvioijan kritiikki siitä olisi ollut silti varmasti kirjoitettavissa. Sanoilla ja käsitteillä, joiden sisältö meille ruohonjuurikuvaajille ei olisi selvinnyt edes suomenkielisen sanakirjan avulla. Kuten ei luennonkaan keskeinen viesti. Mutta olen itse täysin varma kyseisen tapahtuman taiteellisesta laadusta, muuten en olisi sitä hankkinutkaan.
Yliopistossa opin myös sen seikan että jos opetus on kansantajuisesti tajuttavissa, se ei ole korkeakoulutasoista. Johon jokseenkin kaikki taidekin on maassamme rankattu. Taidon teoria, harvemmin itse osaaminen, puolestaan ns. toisen asteen tutkintoihin. Ja itse tekemisen taidon osaaminen lukiolle rinnakkaisen ammattikoulun tasoon. Tekemisen taitoon vankasti luottavana olen itse halunnut ja saanut valita tämän tason ymmärtämän kielen ja käsitteistön kaikkeen omaan arviointitoimintaani, lopputulosvastuineen alan työelämän tutkintoja tavoiteltaessa. Sen tason käsitteet, havainnollistamistavat ja verbaliikan. Minulle oikeiksi työvälineiksi. Korkeakoulutuksen taidekäsitteistöön ja -kieleen sekä siihen liittyvän ajattelun kulkuun minulla ei olisi ollutkaan mitään kompetenssia. Eikä mitään käyttöäkään, sillä korkeakoulutasoisen taidesuorituksen tutkintokelpoisen opinnäytteen sisällön, muodon ja tavoitteen arviointiin en edes pystyisi. Minä kun tarvitsen jonkinlaisen muun konkretian mihin suorituksen laatua voidaan verrata, kuin tekijänsä sisäiset yksityiset ja usein jo unohtuneetkin tunteet sitä tehdessään.
Joten keskityn tässä omaan pohdintaani joistakin mielestäni hyvän arvioinnin kulmakivistä. Erityisesti tällä taide/taito kentällä.
- Eräässä omien opintojeni vaiheessa, meillä oli tutustumista varten kurssikirjana taitoluistelun tuomarin arviointiopas. Yli satasivuinen teos kahden luvun määrittelemiseksi, teknisen taidon ja taiteellisen vaikutelman. Teos oli mielestäni useilta osiltaan erittäin tarkoituksenmukainen. Siihen onko taitoluistelu myös taidetta vai vain taitoa en ota kantaa, mutta jos se jonkun asteikossa ei sitä ole, taiteen kentältä putoavat silloin loogisesti myös mm. kaikki musiikki, elokuva, baletti, valokuvaus jne…… Joissa kaikissa myös julkisesti kilpaillaan ja joita myös kilpailumielessäkin julkisestikin arvioidaan. Olennaista tässä mielestäni onkin, että ennen kuin taiteellista vaikutelmaa julkisesti edes päästään näyttämään ja arvioimaan pitää läpäistä varsin tiukka ja vaativa taidon osaamisen näyttöseula. Kuten taitoluistelun pakolliset kuviot. Ja klassisen musiikin kilpailujen alkukarsintavaihe.
- Ainoa edellisen luettelon taiteista, joissa ei tällaista millään tavalla mitallistettua etukäteiskontrollia ole lainkaan, ja se valitettavasti näkyykin, on valokuvataide. Sen julkisissakaan ”huipputasonkaan” kilpailuissa ei useinkaan ole mitään määriteltyä ja millään tasolla yhteismitallista seulaa taidottomien karsimiseksi. Edes Idols tyyliin. Tuomareiden ammatti- ja arviointitaidon kontrolloimisesta puhumattakaan. Siihen en tässä ota kantaa, onko tässä seikka joka pitää valokuvataiteen edelleen varsin aliarvostettuna, vai onko tämä juuri se idea, josta muodostuu nimenomaan tämän taiteen demokraattinen idea.
Kuitenkin olisi mahdotonta olettaa, että Sibelius viulukilpailun osallistuja olisi ostanut viulun pari vuotta sitten ja itseopiskellut soittotaitonsa. Ja sitä arvioisi julkisuudessa mitään musiikin koulutusta hankkimaton täysin muun alan julkkis. Mielestäni kaikki tähän populistiseen julkkistuomaripeliin haksahtaneet taidealat sahaavat omaa oksaansa, josta lopullisen laskun maksavat juuri alan oikeat laadukkaat taiteilijat.
- Oma käsitykseni on se, että myös valokuvan laadun ja myös ilmaisun
arvioinnissa tulisi ottaa oikeasti opiksi jo mainitsemani taitoluistelun tuomaroinnista. Siinähän taidollisen osan suorituksestaan joutuu kertomaan jopa yksityiskohtaisen tarkasti ja kirjallisesti, ennen kuin sen edes esittää arvioitavaksi. Kuten viulukilpailun esityskappaleiden nuotituksenkin. Vasta silloin suoritus on edes arviointikelpoinen ja liika nuoteista poikkeaminen rangaistavaa pisteitä vähentämällä.
Ilmaisu puolestaan arvioidaan minusta hyvällä sanayhdistelmällä ”taiteellinen vaikutelma”. Siis vain ja nimenomaan vaikutelma. Ilman molempien osien huippupisteitä ei kukaan voi menestyä. Vasta sitten esitys on tasapainossa, vain toisen osaamisella ei pääse edes arviointiin. Itselleni tulee väistämättä mieleen uraltani ainakin satoja ellei jopa tuhansia tilanteita, joissa täysin katteetonta osaamista on minulle ja muillekin yritetty tarjota ”fiiliksenä” ja ”taiteellisena ilmaisuna”, jotta päästäisiin kaikkien mitattavissa olevien arviointiperusteiden ulkopuolelle. Valokuvanäyttelyistä ja –kilpailuista sekä niiden tuomaroinneista puhumattakaan. Niissä kun voi edelleen todellakin ”menestyä” vain toisella elementillä ja surullisen usein niiden kummankin ontuessa pahasti.
- Taidekuvan sijaan käyttökuva on juuri sen takia minusta ja myös minulle sovelias arvioinnin ja keskustelun kohteeksi, koska siitä voidaan esittää selkeä verbaalinen ennakkotavoite ja sen toteutusta verrata sekä tavoitteessa ilmoitettuun käyttöön riittävään tekniseen toteutukseen että viestinnällisen tavoitteen saavuttamiseen. Selkokielisesti, ilman imaginääris-abstraktia ja symbolista hölynpölymelua.
- Minusta valokuvaosaaminen ja valokuvailmaisu on selkeästi teknisen osaamisen osalta jaettavissa tarvittaessa aivan taitoluistelun tyyliin yhtä selkeisiin osa- ja taitotasoalueisiin kuten Ritit, kaksoisLutzit, kolmoisShalkowit, nelosAxelit…. jne joiden osuus silloin pitää kuvissa olla puhtaana ja suunnitelman mukaisena ennen kuin taiteellista vaikutelmaa edes pääsee tai voikaan arvioida, tai ennen kuin se on edes tarpeellistakaan. Viestin puhtaaseen ja tunteelliseen välittymiseen kun valokuvassakin mielestäni tarvitaan molemmat. Ennen kuin sitä edes voi luokitella tai rankata millekään tasolle.
- Vaikka valokuvassa usein pyritään pelkkä sisällöllinen kuvaidea esittämään kuvan arvoksi, minun on mahdotonta kuvitella, ettei sen jalostaminen muiden osatekijöiden laatua parantamalla olisi silti erittäin tarkoituksenmukaista. Ja johtaisi sekä selkeämpään viestiin ja parempaan taiteelliseen vaikutelmaan. Eihän kirjallisuuden Finlandia palkinnostakaan pääse edes kilpailemaan kirjailijan luonnos teoksensa ideaksi, vaan viimeistelty harkittu ja osattu valmis tuote.
- Ennen mitään kuva-arviointia, kohteen on minusta täytettävä muutama keskeinen vaatimus. Minusta mitään vastuullista arviointia ei voi esittääkään kuin suhteessa siihen; Minkälaiselle – Kenelle - Missä tilanteessa – Millä tavoitteella ja viestillä – ja - Millä esitystekniikalla kyseinen käyttövalokuva tekee sille määrättyä tehtävää. Ellei näitä seikkoja ole määritelty ennen kuvan laadun arviointia, jokseenkin kaikki siitä sanottava on pohjaa vailla ja useimmiten täysin hyödytöntä.
Edellisen lyhyen tietosisällön jälkeinen kuvan vastuullinen ja laadukas arviointi onkin sitten jo sellaista vaativaa ammatillista ja selkeän systemaattista osaamista, joka on toisellakin kertaa saman kuvan kohdalla jokseenkin samoin tuloksin toistettavissa ja jota voidaan itsessäänkin pitää ainakin huipputaitona ja joskus jopa taiteenakin, riippuu taiteen määritelmästä.
Näillä eväillä sitten taas kohti 12.12. Helsingin arviointikeikkaa. Nyt siis ilman tutkintojen viitekehystä. Vain kullekin käyttökuvalle siellä ilmoitetun tavoitteen pohjalta.
MJK
Mitattavuudesta…
VastaaPoistaTuli tuosta mieleen, että monet oppaat, videot ja nettikirjoittelut kertovat hyvin yksityiskohtaisesti mitä valonmuokkaimia on kuvaa tehdessä käytetty. Mitkä ovat olleet valojen asettelut suhteessa malliin sekä toisiinsa. Nämä siis löytyvät aina ja helposti. Jopa käytetyt valojen tehot saattavat olla merkittyinä.
Sitä mitä mielestäni ei koskaan sanota on se, mitä tällä valonmuokkaimella saatiin aikaiseksi. Millä tavalla se ”ruohonjuuritasolla” näkyy kuvassa. Mitä haluttiin saavuttaa ja miksi juuri tämä valonmuokkain on toista parempi. Miksi juuri tätä kuuppaa, softboxia, ladonovia käytettiin.
Jo valonmuokkaimen suuntaaminen tuo niin paljon erilaista valoa malliin, että pelkästään se vaikuttaa ehkä enemmän lopputulokseen kuin itse valittu valonmuokkain.
Usein kun olen esittänyt kysymyksen miksi näin toimitaan tai miksi tuo valo suunnataan kuten suunnataan, saan vastaukseksi ”koska se näyttää paremmalta”! No hyvä. Näyttää paremmalta, verrattuna mihin? Ja miltä sen pitäisi näyttää. Kenen mielestä? Tämä on jälleen näitä ”tunne” kysymyksiä mikä ei perustu mitattavaan faktaan. Ja mielestäni ”aloittelijan” vai sanoisinko ”aloittelevan ammattilaisen” olisi hyvä saada näitä mitattavia faktoja referenssikseen. Jos annetaan selkeät mitattavat arvot, voidaan helposti todeta ”onnistuttiinko” vai menikö pieleen ja kuinka paljon, sekä mihin suuntaan!
Ruohonjuuritasolla tulisi juuri oppia valokuvausta ja valon käyttöä tällä tarkkuudella. Ainakin omasta mielestäni. Nämä olisivat perusopetuksen kulmakivet. Opiskellaan valokuvauksen käsityöläisiksi. Kun on selkeästi osoitettu, että nämä asiat osataan ja ymmärretään, voidaan siirtyä seuraavalle tasolle; taiteellinen ilmaisu.
Tosin tämäntapainen lähestyminen taitaa vain olla monelle ”kuolettavan” tylsää, kun ei päästä ILMAISEMAAN itseään vapaasti.