Tämä aihe on edelleen pyöriskellyt mielessäni ja havaintomaailmassani, kun sitä tuli aloiteltua. Tänään sain taas virikkeen tarttua koneeseen, kun tulin laivan nostopuuhista rannalta, sillä eräs entinen oppilaani oli myös asiaa minulle viestissään kommentoinut.
Se on kyllä todettava selkeästi aluksi , että kaikki maailman osaamisalat ja erityisesti taiteet ovat tulvillaan sekä hyvää että huonoa laatua. Oman kompetenssini ja myös elävä mielenkiintoni riittää kuitenkin vain tälle valokuvan ja rajoitetusti muunkin visuaalisen taiteen kentälle, joten on luonnollista, että pohdintani painottuu siihen. Tosin paljon siitä lienee niin yleistä, että se on jokseenkin peruspäivänselvyyttä kaikilla elämän aloilla. Joten tämä blogisarja on taas yksi alku yrittää uudelleen keksiä pyörää, tällä kertaa minun sanoillani.
Sitä olen pohdiskellut, miksi juuri valokuvataiteen kenttä näyttää olevan niin pullollaan myös totaalin kyvyttömiä kuvantekijöitä. Useat kyllä silti erittäin lahjakkaita selittäjiä, ja apuraha-anomustehtaita. Niiden laadukkaitten jopa harmiksikin. Ainakin muutamia asioita on ilmeisiä, tosin tällä kertaa käsittelen vain asian juridisia kummallisuuksia.
- Valokuva on järkyttävän nuori ilmaisu- ja taidemuoto esim, maalaustaiteeseen tai musiikkiin verrattuna, joiden perinne ja jopa useat kriteeritkin ovat kehittyneet jo vuosituhansien ajan. Valokuva tekniikka on ollut edes olemassa vasta n. 180 vuotta ja Suomessa se legitimoitui myös ”virallisena” taiteena vasta alle 40 vuotta sitten. Maailmassa on edelleen roppakaupalla maita jossa tilanne ei vieläkään ole sillä tasolla.
- Toisinaan minusta tuntuu, olisi se ehkä Suomessakin hyvä kehitysvaihe edelleen, vaikka olinkin itse sitä tämän alan laillista itsenäiseksi taiteenalaksi tunnustamista lähes päätoimisesti ajamassa koko 1970 - 80 ja osan 90 lukua useiden muiden asian vakavasti ottavien kollegoiden kanssa. Sen sitkeän ja määrätietoisen ponnistelun kautta valokuva saatiinkin sitten samaan tekijänoikeuslakiin kuin muutkin luovat taiteet vasta 1995. Eli vain 15 vuotta sitten. Se taas, onko se laissa, ei tarkoita mitään sen laadusta. Vaikka elintärkeä asia sinänsä onkin.
- Siitä, että saimme valokuvauksen edes virallisesti yhteiskunnallisesti huomatuksi silloin 70 luvulla, oli ainakin sellaisia vaikutuksia, että sitä varten piti ryhtyä antamaan myös virallista koulutusta. TAIK:in valokuvausosasto ja Lahden muotoiluinstituutin valokuvauskoulutus aloitettiin siis vasta silloin entisen elokuvalle alistetun ”kamerataiteen” koulutusta korvaamaan. Täten syntyi pohja sittemmin ammattikuvauksen käenpoikaseksi kasvaneelle valokuvataiteilijakoulutukselle, jonka jopa nimestäkin on ammattikuvaus kokonaan poistettu jo lähes parikymmentä vuotta sitten. Ja jota minun mielestäni liian yksipuolisesti taidepainotteista suuntausta yhteiskunnan verovaroille kukaan ei uskalla epäillä, ettei leimaudu kulttuurivihamieliseksi.
- Koko taiteen alalle on mielestäni enempi kuin kohtalokasta sen myöhempi lisääntyminen lähes joka niemeen notkoon ja saarelmaan, kuten nykyään on tilanne. Sinänsä mahdollisesti hyvän ja maailmalla jollain kriteerillä varsin tunnetun suomalaisen valokuvataiteen vikahan ei ole, että sinne, kuten kaikkeen muuhunkin koulutukseen valikoituu yksilöitä joiden muodollinen valmistuminen on koko alaa ajatellen enemmän katastrofi kuin arvostuksen lisä. Kuten koulutuspolitiikan yhteiskunnan rahoituksen perusteena oleva todelliseen tarpeeseen verrattuna monikymmenkertainen ”taiteilija” lukumääräkin vuosittaisina aloituspaikkoina.
- Muita virallisen taiteeksi tunnustamisen vaikutuksia ovat myös kyvykkäitten valokuvataiteilijoitten todelliseen määrään verrattuna moninkertaisesti ylimitoitettu yhteiskunnan taiteilija-apuraha-, taiteilijaeläke- ja taidepalkintojärjestelmä. Siis myös yksityispuolen antaman sponssaamisen lisäksi. Tämä on mielestäni yksi syy siihen, ettei käytännössä tapahdu sitä tervettä lahjattomien ja laiskojen karsintaa, joka tarvittaisiin laadun kehittymiseksi. Tällä tavalla myös sellaiset ”valokuvataiteilijat”, jotka eivät tätä veronmaksajien tukea todellakaan ansaitsisi, saavat sellaista ansaitsematonta arvostusta, joka ei johda ainakaan siihen oman työnsä kriittiseen arviointiin, jota he todella tarvitsisivat kehittyäkseen. Todellisesta kokemuksesta tiedän, että Suomessa aivan varmasti jokainen valokuvataiteilija, joka osaa kuvaamisen lisäksi tehdä myös asiallisen apuraha- tai eläkeanomuksen on sellaisen myös saanut. Ja lisäksi lukematon määrä myös niitä jotka eivät osaa kuin tuon anomustaidon. Tässä varakkaassa ja lakisääteisen kulttuurimyönteisessä järjestelmässä.
- Sen sijaan, edelleen taiteeseen liittyvien lakien ihmeellisessä maailmassa jatkaakseni, jos maan parhain ja arvostetuin muotokuvaaja tekee tilauksesta julkisuuden henkilön erinomaisen vaativan ja taiteellisen muotokuvan, se on aina ja poikkeuksetta sekä ilman erivapausmahdollisuutta alv:n alainen, paitsi jos kysymyksessä on ”tunnetun valokuvataiteilijan” tekemä myös tilattu muotokuva, joka lisäksi on taidollisesti ja valokuvauksellisesti varsin yksinkertainen laukaus. Ja moninkertaisesti alan yrittäjän hintaista kalliimpi. Sen sijaan öljymaalaustekniikalla toteutettu räpellyskopio hyvän valokuvaajan tekemästä mallivalokuvasta on alv vapaa ja itsenäinen taiteellinen teos. Eli se taiteilijoittenkin tasa-arvosta lain edessä.
- Siis joissain asioissa valmistusmenetelmä joko on tai ei ole taiteen mittari. Meidän alallamme myös siis joskus se, minkä säännöllisesti ja jatkuvasti ilmoittaa ammatilliseksi suuntautumisalakseen. Siis täysin riippumatta itse tuloksen laadusta. Käsitykseeni sen kriteereistä palaankin taas seuraavassa kirjoituksessani.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti