Jatkan tuota ilmaan heitettyä valokuvataide-taito aihepiirin pohtimista niin kauan kuin minulla on siihen omaa sanomista. Siis päiviä, kuukausia tai vuosia. Sanomisenihan on nyt vapaa lähes kaikista sen tähänastisista rajoitteista. Aikaisemmin kun oli huomioitava huolellisesti, kenen nimissä, kenelle, missä tilanteessa ja millä tavoitteella ilmaisi sen mihin joku odotti vastausta tai jopa tekoja. Niitä yhteisöjä, joiden virallisena tai epävirallisena äänenä kulloinkin toimin, oli joka tilanteeseen, ja kaikkia niin rajoitteita kuin tavoitteitakin, eettisistä ekonomisiin liittyi poikkeuksetta jokaiseen julkiseen lauseeseeni.
Nyt, edellämainituista vapaana, löysin jälleen yhden eläkeläisen ihanista etuoikeuksista, saa ja voi puhua omalla äänellään ja olla aivan selkeästi juuri sillä tasolla, jolle kuuluukin, ilman että kenelläkään on siihen oikeutta tai edes tarvetta puuttua. Tai edellyttää muuta. Minulle mielestäni selkein ja omin taso on todellisen kokeneen ammattilaiskäsityöläisen ja ruohonjuuritaitojen opettajan taso visuaaliviestinnän koko sektorilla. Rajoituksin, jotka ovat vain omasta päästäni ei ulkopuolisten tarpeista kotoisin. Myös tapani karrikoida asioita paremman selkeyden tavoitteella on minulle niin ominaista että en tule siitä luopumaan. Vaikka se joitain häiritsisikin.
Saan ja aionkin välttää parhaani mukaan kaikkea sitä vaikeilla ja monimerkityksellisillä symboleilla snobbailua, joka mielestäni on värittänyt valokuva- ja muustakin taiteesta puhumista kaikilla foorumeilla.
Kuitenkaan mitenkään heitä hyljeksimättä, joille se on heidän maailmassaan luonteva tapa. Opin yliopistossa opiskellessani, että jos kadun mies voi seurata ja ymmärtää opetusta, se ei ole silloin yliopistotasoista. On varmasti tärkeitäkin asioita, joissa se onkin sananmukaisesti niin. Esim. vaikka lääketiede.
Sen sijaan en varmasti voi välttyä eri ihmisiltä opituilta lainauksilta, joita kyseisessä yliopistomaailmassa oli jyrkästi kielletty käyttämästä, ellei tarkka sanojen lähde ollut eksaktisti ilmoitettu. Olen elämässäni sekä kuunnellut että lukenut niin paljon viisaita asioita ja sanoja, etten pysty millään muistamaan jokaisen omaksikin totuudekseni kokemustietä muuttuneen viidauden alkuperäistä määrittelijää. Joten ilmoitan tässä samalla syvimmän anteeksipyyntöni jatkokäytöstäni jokaiselle, jonka viisaudet ovat minua auttaneet, mutta en aio välttää niiiden jatkolevitystä muidenkin iloksi ja rakentamiseksi. Minusta olsi järkyttävää tuhlausta jos arvokkaita havaintoja ja niiden selkeitä pelkistyksiä jäisi vain pöytälaatikkoihin pelkän tekijänoikeusintoilun takia. En usko että mikään sanallinen erillinen lyhyt oivallus on niin arvokas että sillä voisi ja täytyisi myös rahastaa. Tai väittää vain omakseen.
Tällä tulevalla kirjoitussarjallani en aio enkä halua kerätä sen enempää mitään palkintoja, opetuslapsia tai lukijamääriä, kuin ärsyttää toisin ajatteleviakaan, enkä edes petaa apurahameriittiä itselleni enkä muillekaan. Luonnollisesti kaikkeen sanomaani saa ja voi kommentoida, mutta mihinkään juupas-eipäs vuorovaikutukseen muiden ajatusten ja tavoitteiden kannattajien kanssa en ryhdy. Luonnollisesti olen siitä kyllä iloinen, jos sivuni saavat muitakin innostumaan omien ajatustensa julkaisemisesta tässä mediassa tai muuallakin.
Siitä huolimatta, että mielipiteeni useista erityisesti valokuvataiteeseen liittyvistä seikoista ovat varmasti hyvinkin kriittisiä, ilmoitan samalla, ettei minulla ole mitään hampaankolossa ketään vastaan. Suomessa on useita selkeästi vain valokuvataiteen kentällä työskenteleviä, joita ihailen ja tuen myös ammatillisesti, mutta, ikävä kyllä, myös kymmeniä jollei peräti satoja jotka mielestäni täysin ansioitta sitä taiteilijan viittaa pyrkivät kantamaan. Eikä vain valokuvauksen sektorilla. Tähän palaan blogeissani.
Tämä kvasitaiteellinen saaste ei ole mitenkään vain valokuvataiteen, vaan kaiken muunkin osaamisen joka alalla ongelma. Siten jatkossa sanomiani asioita ei voi sitoa vain alamme yhden suuntautumisalan sisään. myös käyttökuvan sektorit ovat täynnä niitä ongelmia ja ilonaiheitakin joihin tulen oman kantani esittämään. Pohdintani jälkeen. Aioin sitä lähestyä mahdollisimman monelta kantilta, taiteelliselta, hallinnolliselta, ammatilliselta, ekonomiselta, sisällölliseltä........
Kuvia en aio tähän sarjaan vielä sisällyttää, mutta minulla on jo kerättynä sellainen satojen tavoitteellisten ja harkittujen tekemieni kuvien portfolio, jonka aion teksteineen muodossa tai toisessa julkaista, saatuani ensin lisää harjoitusta ja opetustakin tässä kirjoittamisen vaikeassa taidossa. Ja jos siihen tarvittava aika on vielä elettävissä. Mihinkään kun ei enää ole kiire.
Niille ystävilleni, jotka ehkä ihmettelevät, mihin on näistä nykyisistä suunnitelmistani kadonnut se vuosikymmeniä odottamani venerakentelun aika, onni ja mahdollisuus johon olen myös sitkeästi valmistautunut, kerron samalla että ei mihinkään, teen sitä koko ajan voimieni mukaan, nyt neljää eri alusta, fyysistä toteutusvoimaa ei vain nyt tällä hetkellä ole käytössä riittävästi. Ei ehkä enää koskaan, mutta sen aika näyttää. Siihen asti kirjoitellaan aina kun jaksetaan ja halutaan. Rehellisesti ja omin sanoin.
MJK
Hyvä ajatus. Onhan näihin monenmoisiin taiteilijoihin ja heidän taidetuotoksiin tullut törmättyä-etenkin valtion valokuvataidetoimikunnan apurahahakemuksia lukiessa. melkoisia taidetuotoksia nekin usein. siis roska- sellaisia. Tsemppiä vaan kirjoitustyöllesi !
VastaaPoistaMuikunpurkitusterveisin Kuusamosta ! Kari Tolonen
Täällä periferiassa on ollutkin jo Matti-ikävä, kun olen pyörähtänyt ulos siitä vuosikymmenen opintoputkesta, untuvikkona vieläkin
VastaaPoistaOlen lueskellut blogia ja erityisesti siinä valokuvataide ja –taito pohdiskelussa on mielestäni paljon asiaa. Itse olen sen verran ”yksikertainen” ihminen, että en korkealentoisempaa taideajattelua omaa. Siksi VVI oli ”helppo”! Siis siinä mielessä helppo, että asiat mitä tavoiteltiin oli, kuten aina sanoitkin; ”mitattavissa olevia (tosi)asioita”! Niiden toteuttaminen ei sitten enää ollutkaan ”helppoa”! Ei mikään ole helppoa, joka yritetään tehdä paremmin, kun miten sen jo osaa.
VastaaPoistaNykyisessä oppiahjossani asiaa lähestytään ehkä eri tavalla. Koulu tuntuu näennäisesti helpolta siksi, että siellä voi tehdä lähes mitä haluaa ja miten haluaa. Tosin tällainen taiteellisesti lahjaton maallikko kuten minä, en aina tiedä, että mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ymmärtää ja mitä ja miten pitäisi ilmaista…. eli tätä kautta koulu on toisella tavalla vaikea. MUTTA, oivalsin eilen, että tekemisen spontaanius ja oman identiteetin löytyminen kuvaajana voisikin olla yksi tämän koulun ”juttu” ja tämänhetkinen välitavoite! En pidä sitä lainkaan huonona asiana. Ja itse asiassa se on hyväkin asia juuri nyt, kun on jonkinlainen tekninen kivijalka, jolla seistä! En väitä, että olisin mikään virtuoosi tai edes keskiverto tekijä valaisemisen jalossa taidossa. Kaukana siitä, mutta jonkinlainen peruskäsitys asiasta on sinun oppilaanasi ollessani kehittynyt! Monet nykyiset luokkatoverit eivät ole niin hyvissä asemissa kuin minä. Heillä ontuu pahasti tekninen perusosaaminen. Taiteellinen näkemys ja tekemisen into on kova, mutta ymmärrys valitsemansa median käytöstä tai käyttäytymisestä puuttuu! Muutama jopa ymmärtääkin tämän, siis ettei ymmärrä!
Toinen uuden oppilaitoksen suoma omaa kehittymistä parantava asia on koulussa opetettavat photoshop –taidot ja painolaadun/värinhallinnan opiskelu. Pelkästään tätä meillä on 16-20 tuntia kuukaudessa!
Asia mikä on kyllä sääli, on seikka minkä Jessekin toi esille. Kun kerran olet VAT:n suorittanut jossain oppilaitoksessa, et voi suorittaa sitä enää uudelleen toisessa. Mitkä mahtavat mahdollisuudet olisivatkaan, jos nämä kaksi melko eri näkemystä edustavaa oppilaitosta yhdistettäisiin! Kivenkova ja kestävä tekninen, sekä valaisullisen osaamisen peruskivi, jonka päälle rakennetaan oma ilmaisullinen ”vapaa” tyyli! Mielestäni näin on ”suuressa maailmassa”, ja ainakin elokuvan alalla. Suomessa ei taida olla? Tosin luovan ihmisen kurinalaisuuteen saattaminen tai kääntäen ajateltuna; kurinalaisen ihmisen luovuuden esiintuominen, voi olla suuri haaste! Voiko näitä koskaan yhdistää? Pitääkö niitä yhdistää?
Ja onhan meillä toki taitavia taiteilijoita. Monet luokkakaverini olivat (ja nykyiset ovat) taitavia ja he omaavat myös sen ”taideominaisuuden”, jota minulla ei välttämättä ole. Tosin olen myös huomannut, että toiset omaavat myös erinomaiset selittelijän lahjat! Käsittääkseni minkä tahansa voi ”selittää” taiteeksi! Mitattavia tosiasioita ei voi! Ja aina on mahdollisuus, että visuaalinen viesti voidaan vastaanottaa eri tavalla, riippuen kulttuurista, kasvatuksesta tai koulutuksesta jonka on saanut. Kuvan katsoja voi kokea kuvan täysin eri tavalla, kuin miten taiteilija sen oli ajatellut.
Ja taiteilijoitahan meistä kaikista valokuvaajista ei koskaan edes tule. Omaan toimenkuvaan kuuluu suurelta osin passikuva –tyyppisten kuvien tuottaminen. Siinä ei ole paljoakaan tilaa luovuudelle, saatikka taiteellisuudelle. Kuitenkin erittäin pienillä kasvon ilmeillä voidaan jo viestiä paljon. On vain yritettävä nähdä otollinen hetki. Lisäksi se tilanne, kun asiakas näkee kuvansa ja toteaa, että ”hei tämähän on hyvä”, saa tuntemaan itsensä tarpeelliseksi rattaaksi koneistossa. Ja siitähän elämässä on pitkälti kysymys. Olla tarpeellinen toisille. Ja tehdä asiansa niin hyvin kun sen vain voi. Vaikkakin sen mitättömänä pidetynkin…
Josta tuli mieleen foorumeilla kukoistava keskustelu ammattikuvaajat vs. harrastelijakuvaajat. Pieni esimerkki: Voisi ajatella, että eikö kone tai ketä tahansa kadun mies voisi ottaa passikuvan. Varmasti voi, kunhan vain näkee vaivaa miettiä asiaa ja selvittää kuvalle vaadittavat tekniset perusedellytykset. No eikö kaikki kameraan tarttuvat ”ammatissa toimivat kuvaajat, eli ammattikuvaajat” sitten näin tee tai ole tehneet?! Olen kuullut kauhukertomuksia siitä, miten ”valokuvaamossa” myydään pokkarilla ja suoralla salamalla otettu kuva ”passikuvana” asiakkaalle. 19€ kiitos ja ulos! Ja kun kuva ei edes kelpaa viranomaiselle passikuvana… Ei täytä passikuvalle asetettuja selkeitä vaatimuksia. Voisi olla kohtuullista odottaa, että kuvaamon työntekijät, ja siis ammattilaiset, olisivat edes tutustuneet niihin vaatimuksiin, mitkä myytävän tuotteen on täytettävä. Tämä passikuvaesimerkki on suoraviivainen, yksinkertainen ja helppo. Jokainen, joka viitsii edes tunnin käyttää passikuvan oikeaoppisen teknisen laadun tuottamisen opetteluun, voi siis sen suorittaa. En siis silloin pidä ihmeellisenä sitä, että asiaan perehtyneet harrastajakuvaajat vievät ammattilaisilta ”leipää pöydästä”. Kaikki eivät ole suuria taiteilijoita, kaikista ei sitä edes parhaalla tahdolla tule, mutta valokuvakäsityöläisillekin on kyllä töitä. Kysymys on vain paikkansa löytämisestä tässä suuressa palapelissä ja ymmärtää sitä mitä ei ymmärrä ja hyväksyä se tai sitten tehdä sille jotain.
VastaaPoistaNäillä ajatuksilla ja mietteillä tuskin on mitään suurempaa merkitystä ja yhteyttä laajemmassa mittakaavassa. Auttaapahan vain jäsentämään ja ohjaamaan omia ajatuksia johonkin suuntaan.
auts ja kiitos
VastaaPoistaLainaus MJK
VastaaPoista" Sanomisenihan on nyt vapaa lähes kaikista sen tähänastisista rajoitteista. Aikaisemmin kun oli huomioitava huolellisesti, kenen nimissä, kenelle, missä tilanteessa ja millä tavoitteella ilmaisi sen mihin joku odotti vastausta tai jopa tekoja."
Sivulliselle on saattanut jäädä joskus se ilmeisen väärä mielikuva, että Matti päästelee väliin suustaan mitä sattuu ja joskus sattuu aika kovastikin. On hyvä tietää, että kaikki on huolellisesti huomioitua. ;-)
Mickille kommenttina, että kyllä ammattitutkintoihin ja siihen valmistamaan koulutukseen voi osallistua useitakin kertoja. Yhteiskunnan kustantamana kuitenkin vain kerran kuhunkin laatuaan. Ammattitutkinnon jälkeen voi suorittaa yhteiskunnan piikkiin vielä erikoisammattitutkinnon.
VastaaPoistaMinusta on ihan kohtuullista, että yhteiskunta kustantaa perusopinnot, mutta sen jälkeen on pantava vähän omaa rahaakin peliin. Adultan tapaus osoittaa, mitä seuraa holtittomasta yhteiskunnan rahan jakamisesta.