Velvoitepakolaiset ?

Olen sekä hyvin vihainen, että hyvin surullinen.  Tavasta, jolla osa ammattivalokuvaajayhteisöistä repii ja halventaa tällä hetkellä koko ammattikunnan toimintaedellytyksiä.  Otsikon sana on neutraalein, minkä keksin ja synnytin tuon toiminnan määrittelyksi.   Joku toinen olisi ehkä sanoittanut otsikon tutummin.  Juudaksen suudelma? Ennen kuin kukko kolmesti laulaa…?  Jenginpetturit?  Takinkääntäjät?  Kaverin jättäjät?  Toisten työn hedelmien poimijat?  Selkäänpuukottajat?  Kaksinaamaiset?  Harhaanjohtajat?  Toisen housuilla mäkeä laskevat?  Omaan pesään kusevat?  Loiset?  Verenimijät?  Kovia  määreitä, vaikkakin mieleeni tulevia tällaisessa  tilanteessa. Joulukuun alussa 2014.

Aloitan historian hämärästä, mutta oikeilla tiedoilla, koska olen itse ollut mukana joka vaiheessa. Usein tekijänä, aina tukijana. Ja kriittisesti suhtautujanakin. Mutta aina reilusti, avoimesti ja julkisesti oman porukan sisällä.  En tämän päivän tapaan, teetetään toisilla työt ja huijataan itselle tulokset.  Sekä levitetään siitä kiitokseksi alan hajaannusta tavoittelevia väitteitä. Ja vuosikymmenien yhteistä aherrusta hävittäen.

Kuusikymmentäluvun lopulla saatiin valokuvaajakentän tietoon tulossa oleva lakiuudistus. Se tarjosi ammattikunnalle erittäin merkittävää taloudellista tukea ja juridista etua sekä yhteiskunnallista tunnustettua asemaa tuleviksi vuosikymmeniksi, jos silloin varsin kirjava kenttä kykenee organisoitumaan yhdeksi neuvottelukumppaniksi ja sellaisena laissa mainittavissa olevaksi alan tekijänoikeuksien valtuutetuksi. Näin toimittiin ja synnytettiin alan keskusliitto. Useimmat  sen työn keskeisistä vuosikausien toteutusvastuullisista  ovat jo vainajia, eikä heidän tarvitse kokea nyt käynnissä olevaa korvaamattoman työnsä ja ammattikunnan tavoitteitten häpäisemistä.  Sen työn, jonka tuloksia valokuvaajat ovat jo lähes viisi vuosikymmentä käyttäneet. Ja saavuttaneet juuri yhteistyöllä ja niiden tukemana alan nykyisen tason ja arvostuksen. 

Eli esimerkiksi valokuvan liittäminen tekijänoikeuslakiin, alan professuurit, akateemikot, korkeakoulut, maisteri- ja tohtoristatukset,  amk-koulutukset, työelämän viralliset ammattitutkinnot,  monivuotiset valtion ja läänien taiteilija-apurahat,  kohdeapurahat, valtionpalkinnot, kansainväliset näyttelyvaihdot, läänintaiteilijat, valokuvataiteen museon, valokuvakeskukset, valokuvakirjojen laatutuki, usean eri tahon myöntämät apurahat, eikä lainkaan vähimpänä kopiostokorvaukset. Yhteensä muutaman miljoonan vuosittaiset taloudelliset  tuet  suomalaisen valokuvakulttuurin kehittämiseen.  Väitän perustellusti syvällä rintaäänellä, että ilman keskusliittotason yhteiskunnallista neuvottelu- ja yhteistyöpanosta tämä kaikki olisi jäänyt, nyt jo vuosikymmeniä sitten, saamatta ja elänyt vain joidenkin visionäärien haaveissa. Lisäksi murto osa edellämainituista olisi tänäänkään olemassa, jos mikään.  Tämä vuosikymmenien järjestötason organisoima yhteen hiileen puhaltaminen on antanut valokuvaajille tämän kaiken.  Asteittain ja yhteisvoimin edeten.  Yhteiskunnalle annetut lupaukset pitäen.  Onko tämän kaiken hävittäminen nyt kuitenkin joidenkin alan yhteisöjen käsissä ja tavoitteena? Siltä näyttää.

Miten muuten on selitettävissä se, että nyt on tästä yhteiskunnallisesti tarkoituksemukaisesta ja toimivuutensa jo todistaneesta elimestä, keskusliitosta, eronnut kaksi  valokuvaajajärjestöä, jotka ovat jo julkisesti hakeutumassa tasa-arvoisiksi yhteiskunnan resurssielimien neuvottelukumppaneiksi ja keskusliiton kanssa samasta tukipaketista kilpaileviksi alan toimijoiksi.  Koska mikään tukiresurssi ei enää nouse,  samaa kakkua tullaan repimään eri suuntiin nyt  yhä kummallisemmilla väitteillä ja perusteluilla, mikä on omiaan aiheuttamaan vain valtavaa hämmennystä resurssien jakajissa. Ja alan luotettavan maineen menetyksen.

Minun on totaalisen mahdoton ymmärtää sellaisen separatistijärjestön tavoitteitten puhtautta ja kykyä jäsentensä palvelemiseen, joka on tästä keskusliiton hallituksen sisäisesti määrättävissä olevasta osuudesta saanut lähivuosien aikana ylivoimaisesti suuremman osan kuin kukaan yksikään muu sen järjestö.  Jäsenmääräänsä suhteutettuna jopa moninkertaisesti. Täten sekä sen lähivuosien näyttävät esilletulot, että juhlakirja- ja media-aineistot ja jopa perinteisen, toimialan määrittelevän, nimen uusiminen tunnistamattomaksi yleisnimeksi, on kustannettu alan yhteisestä potista. Ja kerättyään ensin leijonanosan keskusliiton taloudellisesta tuesta, eroaa siitä ja ryhtyy aktiivisesti ajamaan yhteiskunnalle sen radikaalia pienentämistä muilta alan järjestöiltä. Keskusliiton jäsenmaksun säästäminen kun ei voi olla yhteiskunnan resursseista kilpailevan separatistijärjestön  eron aihe, se kun on 50 € koko järjestöltä. Kyllä, luit oikein noin 2 promillea  heidän itselleen keräämästä vuosittaisesta jäsenmaksukertymästä.  Siis sen järjestön osalta, jonka historian ja jäsenkunnan tunnen itse paremmin.

Käytyäni läpi kyseisen järjestön jäsenluettelon, jouduin toteamaan, että  valitettavasti kymmeniä arvostamiani alan kokenempia huippuammattilaisia on uusien päättäjien separatistisilla ja vallanhimoisilla tavoitteilla joko viety kuin pässiä narussa, tai heille on joko syötetty väärää tietoa, tai pidetty oikean ulkopuolella, kun  tilanne on tähän päässyt.  Muuten on mahdoton ymmärtää lähes sadan kunnon ammattilaisten halu ja päätös joutua uuden nimisen ja heiltä kierosti vallatun järjestönsä pelinappulana kaikkien keskusliiton jäsenyydessä hankittujen etujen ja velvoitteidenkin ulkopuolelle. 

Ennustan tässä ja nyt, että kun repimistavoitteellisten motiivit ja todellisuus selkiää aikanaan, korvaamattomia vahinkoja koko Suomen valokuvaajakunnan tulevaisuudelle on tapahtunut. Toivon, että keskusliiton jäsenjärjestöt pitävät jo ovensa auki järkiintyneille paluumuuttajille, tarvittaessa vaikka muuttamalla jäsenkriteereitään ja omaa käytännön toimintaansa heidänkin erityisiin tarpeisiinsa sopeuttamalla, sillä vain sillä tiellä voidaan yhteisiä asioita edelleen edistää.

MJK