Kompromissi vai valinta?

 

Viisas ystäväni, jouluterveisiä sinne Nurmekseen, määritteli kauan sitten hyvän ihmiselämän

tilaksi, joka on toimiva kompromissi sen suhteen, mitä itse haluaa ja mitä muut haluaa.

Lähettelin usealle taholle loppusuoralla olevan kirjani esimerkkiraakatekstejä, löytääkseni

sellaisen keinon, jolla se olisi niidenkin, minulle vieraiden, ulottuvilla, jotka sen ehkä

haluaisivat lukea, mutta eivät ole välittömässä omassa kontaktipiirissäni. En siis etsi

kustantajaa, vaan oman taloudellisen hyötynsä tavoitteilla toimivaa jakelijaa. 

Palaute sai minut pohtimaan blogini otsikon aihepiiriä ja omaa motiiviani huolellisesti.

Hieman karrikoiden, palaute jakaantui kahteen ääripäähän. Toinen kannusti pitämään

tiukasti kiinni jo kirjoittamastani tyylilajista, aiheen käsittelytavasta ja laajuudesta. Toinen,

ehkäpä enemmistö, kannatti hyvin rajua sisällön edelleen lyhentämistä ja samalla tyylilajin

keventämistä ja viihteellistämistä helpommin lähestyttäväksi. Tähän enemmistöön lasken

kuuluvaksi myös ne näytteeni vastaanottajat, joilta ei ole tullut mitään kommenttia.

Johtopäätös: Kaupallista jakelijaa tuskin löytyy. Käsittemäni näkökulma tuskin kiinnostaa

niitäkään tuhansia kouluttajia, jotka opettavat ilmaisullisia ja muitakin ei numeraalisilla

arvoilla mitattavissa olevia ammatteja. Vaikka siihen paneutuminen, edes kerran elämässään,

saattaisi olla heillekin merkittäviä uusia ajatuksia herättävä teko.

Lopputulos oli kyllä tasan oletustenikin mukainen. Juuri siksi päädyin omakustanteeseen jo

suunnitteluvaiheessa.

Täten realisoitunut levikkioletus antaa minulle mahdollisuuden sellaiseen uuteen valintaan,

josta minulla ei ole juurikaan aikaisempaa kokemusta. Koko työurani on ollut keskittymistä

jonkun toisen, yksilön tai yhteisön, tarpeitten tarkkaan tunnistamiseen ja asiakkaan

tavoitteisiin pyrkimiseen minun keinoillani ja taidoillani. Käyttögraafikon, käyttökuvaajan,

työnohjaajan, laivurin ja aikuiskouluttajan toimenkuvissa. Omat valintani ovat perustellusti

suodatettu apuani tarvinneen ehdoilla ja tavoitteilla. Työni toteutusvaiheet ja -tavat ovat silti

olleet usein sekä haastavia, että opettavia ja palkitsevia myös minulle.

Vaikka viisi suorittamistani virallisista tutkinnoista ovat olleet taiteen kentällä, en ole koskaan

kokenut, enkä soveltanutkaan, taiteilijan identiteettiä. Nyt tulin, ensi kertaa elämässäni,

ajatelleeksi, että tässä olisi siihen oiva tilaus. Kouluttajataiteilijan laaja retrospektiivinen

kirjallinen näyttely koulutuksen ytimestä, helmineen ja harharetkineen. Kuten kenen tahansa

muunkin lajin taiteilijan. Toteutettu tekijänsä ehdoilla ja valinnoilla. Taiteilijamaailman

tapaan, tekijä on sijoittanut siihen, ilman ulkopuolisten kuratointia, vain ja juuri oman

totuutensa tai näkemyksensä ja katsoja, tässä tapauksessa lukija, saa sitten vapaasti

muodostaa siitä oman käsityksensä. Ihastua tai vihastua. Mutta se ei vaikuta itse teokseen.

Kuten tavallisesti, kulloisestakin muodista ja julkisuudesta sivussa olevan tekijän näyttely ei

varmasti saavuta massojen yleisömenestystä, mutta saattaa olla joillekin harvoille siihen

paneutua haluaville valtavan arvokas virike ja jopa tuki heidän omalla urallaan.

Siksi se kannattaa tehdä.

MJK

Valoa näkyvissä?

 

Kehitys kehittyy, sanoo vanha simppeli hokema. Koin sen ihan konkreettisesti, kun olin viikon verran vähän auttelemassa euroopan ammattikuvaajien järjestön FEP:n uusimmassa arvonimijyryilyssä. En siis itse tuomaroinnissa vaan rakennus- ja kuljetustehtävissä. Kukin kykyjensä mukaan.

Itse tapahtuma oli tällä kertaa varsin mittava. Arvioitavana oli lähes kuusikymmentä QEP hakusarjaa ja puolentoista kymmentä MQEP hakukokoelmaa. Toista tuhatta viimeisteltyä työnäytekuvaa tuomaroitavana. Valtava määrä työtä ja toiveita pakattuna suuriin pahvi-, puu ja metallilaatikoihin. Monen pitkän päivän urakka  kahdestatoista eri maasta tänne Tampereelle kerätyn ja  huippukokeneen tuomariston pohdittavana. 

Lopputulos oli neljä uutta kansainvälistä mestaria ja parisen kymmentä saavutettua laadukkaan eurooppalaisen ammattilaisen diplomia. Kummassakin läpäisseiden ryhmässä oli hienosti puolet suomalaisia ammattivalokuvaajia. Määrä on siksi oikeasti merkittävä, että kuvakokoelmat arvioidaan nimettöminä ja päätuomari vastaa siitä, että kunkin arvonimihakijan kokoelmaa ei edes näe hänen omasta maastaan olevat tuomarit.  Joten minäkin käytännön apuhenkilönä pystyn ottamaan niihin kantaa nyt vasta, kun kaikki läpäisseet, ja vain ne, löytyvät jo FEP:n webbisivuilta .

Kerron, mitä mieltä itse yksityishenkilönä olen lopputuloksesta. Sinä lukija voit vapaasti muodostaa oman näkemyksesi käymällä niitä katsomassa siellä FEP:n uusimman arviointikerran sivuilla. Suosittelen sitä kaikille kehittymishaluisille kollegoille. Ei mene hukkaan.

Aika, jota olen toivonut jo aikaisemmissa kuvapohdinnoissani näyttää nyt lähestyvän vääjäämättömästi. Ainakin hyvien ammattilaisten kuvatuotannossa. Onneksi. Sekä ihailtu ja parjattu digitaalinen ylikäsittely puuttuu nyt täysin tuomaroinnin onnistuneesti läpäisseistä kuvista. Luonnollisesti jokseenkin kaikissa on digitaalista työkalua varmasti käytetty, mutta, minun mielestäni, juuri oikeassa tarkoituksessa. Eli parantamaan kuvan esteettistä ja sisällöllista kerrontaa, viimeistelyä ja valokuvauksellista laatua.

Tämä parikymmentä vuotta kasvukipujaan väläytellyt valokuvaajan voimakas työkalu, on nyt saavuttanut kypsän aikuisuuden. Se on luonnollisena osana  jokaisen valokuvan ammattilaatuista viimeistelyä, kerrontaa ja ilmaisua, tarvittaessa. Lisäksi sen on taitajan käsissä ihan oma ja sinänsä korkealle arvostettava kuvallisen taiteen ja usein jopa virtuoosimaisen osaamisen väline. Ihan omana itsenään.  Kumpaakaan käyttöaluetta väheksymättä.

Se, että tällä kertaa päämääränsä ja tavoitteensa saavuttaneissa kokoelmissa ei ollut ainuttakaan erityisesti digitaaliseen työskentelyyn tukeutuvaa sarjaa, ei myöskään ole osoitus sen ilmaisutavan kuolemasta. Sillä on oma ansaittu ja arvostettu paikkansa kuvallisessa maailmassa sekä omat mestarinsakin. Menetelmänä se on onnistuessaan sekä poikkeuksellisen työläs että taiteellisesti hyvin vaativa. Siksi sen hallisevia mestareita ei  löydykään joka arviointisessiossa.  

Niitä tullee kyllä jatkossakin löytymään, kuten uusia näitäkin, tällä arviointikerralla arvonimensä saavuttaneita yksinkertaisen ja puhtaan valo- ja sommitteluilmaisun käyttäjiä. Niiden lukumäärä nyt  ilahdutti minua perinteisen valokuvalaadun ystävänä.

MJK

Acutassa ajateltua

 Viikonvaihde kiirellisen terveydenhoitojärjestelmämme tarpeettomana kuormittajana on taas takana. Itse asiassa muutaman viikon akuutti jakso taakse- ja eteenkin päin.  Määrättömät tunnit eri osastojen odotushalleissa mahdollistivat minulle terveellisen pysähtymisen, omien tekemisteni pohtimisen ja oli tuloksellistakin, mielestäni. Sain jäsenneltyä mielenrauhaani tukevaan muotoon useita aivoihini takertuneita suuria kysymyksiä. Sain myös korvaamatonta aivolainaa useilta viisailta lähiystäviltäni, joita kiusasin ahkerasti samoilla kysymyksillä.

Totesin Acutan ylitäydessä odotussalissa, että edustin siellä selkeää, lähes katoavan pientä  ikävähemmistöä todellisista avun tarvitsijoista. Siksi muotoilin odotusajanvietteekseni pohtimani kysymyksen seuraavasti:

Mitä ovat sellaiset merkitykselliset asiat, tunteet, teot ja suunnitelmat, jotka pitävät  minut vielä tällä hetkellä kiinni elämässä ? 

Lähtöasetelma tähän on lähes miljoonalla maanmiehelläni sama. Yhteiskunnallinen velvoitteemme ja merkityksemme kansantaloudellisesti tai henkisesti tuottavan työn tekijänä sekä verokertymän pikkupurona on hoidettu kunnialla loppuun. Väestön lisääminen samoin. Läheiseni eivät enää tarvitse läsnäoloani. Se on jopa hieman häiriöksi lisääntyvän hoitotarpeeni ja heidän arvoistaan usein poikkeavan ajankäyttöni vuoksi. Verottajalle menevä osuus eläkkeestäni ei vastaa hoitokulujani maamme hyvässä, mutta kalliiksi tulevassa terveydenhoitojärjestelmässä. 

Olen siis järjestelmän nettosaaja ilman teoreettistakaan mahdollisuutta olla enää, ainakaan taloudellisesti, sitä rikastuttava kansalainen. Äänestysoikeus ja -velvollisuus ei riitä olemassaoloni kantavaksi voimaksi. Varsinkaan sellaisten poliittisten päättäjien, joiden toimista maamme tulevaisuus riippuu. Huomasin, etten muista ainuttakaan vaaleissa äänestämääni päättäjäehdokasta, joka olisi myös tullut valituksi. En siis tue myöskään kansan valtaosan tahtoa ja tarpeita. Totesin, että on syytä selvittää omansa, jotta edes jonkun tarpeet tulisivat tyydutetyksi.

Parisuhteen tärkeys ja merkitys tuli, aika luonnollisista syistä, ensimmäiseksi pohdintojeni kohteeksi. Siitä sisäistin nyt sellaisen hierarkisen järjestyksen, joka olennaisesti helpottaa jatkossa elämääni suhteessani sekä lähimpiin, että kaukaisempiin parisuhteisiini. Siis myös perheeni ulkopuolella. Löysin yksinkertaisen periaatteen, joka epäilemättä helpottaa asenteitani ja valintojani sekä suhteissani muihin, että omaa käytöstäni kaikissa suhteissani, riippumatta niiden"läheisyydestä".  Tärkeimmäksi edellytykseksi, minkään tavoitteisen hyvän parisuhteen syntymiseen valikoitui keskinäinen kunnioitus. Jos se puuttuu, mitään arvokasta ja rakentavaa siitä suhteesta ei voikaan syntyä. Vasta sen löydyttyä voi muille tärkeille ominaisuuksille syntyä edes kasvupohjaa. Esimerkiksi luotettavuudelle, sitoutumiselle, ulkoiselle olemukselle tai vaikkapa seksikkyydelle. Ilman molemminpuolista kunnioitusta noilla muilla ei ole todellakaan mitään käyttöä, eivätkä ne korvaa sitä tärkeintä ominaisuutta.

Seuraavaksi keskityin eläkeläisen päivittäisten toimien merkityksellisyyteen. Huomasin itselleni ja työelämän haasteista jo vapautuneille vertaispohtijoilleni olevan edelleen elintärkeätä työskennellä tavoitteellisen ja kesken olevan, mutta määritellyn projektin viitekehyksessä.  Pitää almanakkansa bookkaukset itselleen sopivassa  frekvenssissä, mutta edelleen olemassa ja järjestyksessä.  Satunnainen puuhastelu, ilman määriteltyä suuntaa tai päämäärää ei tuota kenellekään meistä sellaista elämisen tunnetta, joka pitää valppaana ja avoimena. Kulunut sananparsi väittää, että matka on tärkeämpi kuin perille pääsy.  Mielestäni matka, joka tehdään ilman selkeää tavoitetta ja tietoisesti valittua suuntaa, se ei tuota edes tarvetta olla olemassa. Sehän ei voi johtaakaan minnekään. Oravanpyörän jo jättäneellä ei ole tarvetta tehdä matemaattisesti mitattavaa euromäärää tai ansaita tekemisellään suurta julkista tai ammatillista arvostusta.  Silloin on minusta jopa paremmat edellytykset nauttia matkasta ja sen tuloksista.

Mietin myös, mitä olisivat sellaiset  teot, jotka toisivat pitkän taipaleen jo tarponeelle kulkijalle edelleen rauhan, tyytyväisyyden tai jopa onnen tunteita. Ainakin pieni ja oivaltava arkipäivän huumori olisi sellainen.  Ansaittu väsymys hyvin käytetyn pitkän työpäivän jälkeen samoin. Luottavainen ja lämmin käsi omaasi tarttuneena. Tunne joka syntyy harmonian ja kauneuden näkemisestä tai kokemisesta. Läheisen ihmisen muukin ihokosketus. Omilla käsillä aikaansaatu tulos. Kirjoittamisen tai pohdiskelun synnyttämä sisäinen oivallus. Auringonlasku nuotion yli katseltuna tyynellä rannalla. Se kun menee tuulella metsään, hengittää rauhallisesti ja kuuntelee suljetuin silmin erilaisten puiden havinaa ja suhinaa.

MJK

 

Iloa ei voi suorittaa

Edellisessä blogissani pohdin, mitä sellaista tällaisen vanhan ja tasapainonsa ehkä jo löytäneen vaarin elämästä puuttuu, jonka tulisi olla jokaisen eläkeläisenkin synnyinoikeus. Huomasin selvää vajausta niissä elämyksissä ja tunteissa, jotka liittyivät ilon, hymyn, naurun, keveyden, hassuttelun ja edes lyhytaikaisen onnellisuuden tunteen kokemiseen. Havaitsin, kuinka harvinaiseksi ne olivat minulle käyneet. Näihin unohtuneisiin kokemuksiini lisäisin vielä nautinnon, mielen raukeuden, laiskottelun, ja vain olemisen.

Suorittajaksi kasvaneena, jopa juurtuneena, työskentelin nyt muutaman ystäväni kanssa, löytääkseni keinoja asian korjaamiseksi. Ainakin omalta osaltani. Toivoin, että löytäisin myös jotain sellaista, jonka toteuttaminen antaisi siten toimineelle sellaista elämäniloa ja keveyttäkin, joita haluan vielä löytää. Ainakin seuraaviin kysymyksiini löysin itselleni mahdollisen uuden lähestymisen.

1. Kuinka voisin pienentää tuhansien jokaisen elämään kuuluvien pettymysten ja takaiskujen turruttavaa vaikutusta tunne-elämääni?

Turtumista niihin on iän mukana vaimentanut luonnollisesti se, että tunne liian usein toistuessaan laimenee. Valitettavasti myös ne hyvät. Minä en ole osannut etsiä tai luoda harkitusti ja riittävän usein niitä positiivisia muunlaisia kokemuksia, joilla saisin etäisyyttä ja vastapainoa hyvin tiheästi iskeviin vastoinkäymisiin. Olen laiminlyönyt mieleisteni positiivisten elämysten ja tunteiden säännöllisen organisoinnin elämääni. Mielihyvän ja mielipahan esiintymistiheyden nollasaldo on pitkälti negatiivinen, vaikka se voisi, ja sen tulisikin tässä elämän vaiheessa olla jo pysyvästi positiivinen. Haluaisin olla hupsu ja ympäristöllenikin harmiton ystävällinen ja rohkaiseva vanhus. Kaikki tärkeä on jo osaltani tehty, eikä kauniiseen rauhalliseen lähtöön ole esteitä. Tuska, kipu ja pysyvä paha mieli on aivan turha painolasti. Eräs syöpään kuollut ystäväni kertoi muutaman viikon ennen kuolemaansa saaneensa lääkäriltään järkevän neuvon, "jos määräämäni lääkemäärä päivässä ei riitä, ota niin monta lisäannosta että riittää". Jokainen meistä voisi ja tulisikin lisätä ja tuoreistaa hyvien tunteiden ja kokemusten esiintymistiheyttä elämässään. Niin tulen jatkossa toimimaan.

2. Voiko opeteltu tai omaksuttu kyynisyys suojella mieltäni hyödyttämiltä huolestumisilta ja sekaantumisilta toivottomiin ongelmakenttiin?

Minua viisaammat onnistuivat saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, ettei kaikesta voi eikä tarvitse välittää. Varmasti tulee vaatimaan harjoitusta päänsä pois kääntämiseen syyllistymättä, kun kyseessä on asia tai ongelma, jonka korjaamiseen minulla ei ole mitään realististisia välineitä. On opeteltava erottamaan ne asiat, joihin voin vaikuttaa ja ne joihin en kuitenkaan voi. Vaikea tie, mutta se on valinta, jota en nyt voi välttää.

3. Kuinka tulee elää selkeästi heikentyneen muistinsa kanssa, vaikka viralliset muistimittarit eivät sitä ole vielä sellaiseksi rekisteröineetkään?

Minua ja läheisiäni se todella häiritsee päivittäin, kuten myös kuuloni, näkökykyni, maku- ja hajuaistini sekä voimieni ja nivelteni rappeutumiset. Sisäistin nyt, että niiden muutokset ovat aivan yhtä selkeä ja väistämätön osa elämää, kuin syntymä ja kuolema. Siksi ehkä luonto antaa heikentymisen edetä niin hitaasti, että ehdin sopeuttaa käytökseni niihin. Ja opetella olemaan surematta niiden häipymistä kyvykkyydestäni. Päätin tästä lähtien kuitata ne huumorilla ja nauraa kaikille niille sekaannuksille, joita tästä ikäominaisuudesta johtuen aiheutuu jatkossa.

4. Mikä merkitys on ihmisen työskentelyn tarkoituksen ja tavoitteen katoamisella?

Luonnollisesti se on valtava. Erityisesti tällaiselle suorittajalle, joka on sekä löytänyt aikanaan oman elämäntehtävänsä, että seurannut tähteään tinkimättä ja kyseenalaistamatta. Olen aina sanonut ja kokenut, että sen jälkeen, kun on tehnyt ison, itselleen ja kanssaeläjilleen merkittävän valinnan, ei ole syytä, eikä lupaakaan, valittaa niistä vastentahtoisista lisävalinnoista, joita sen ison toteuttaminen väistämättä edellyttää. Loikka merkityksellisestä inhimillisestä ja ammatillisesta roolista pienten ympyröiden tohvelisankariksi oli minulle iso ja kivulias monessa mielessä. Vieläkään se ei ole muotoutunut täyttämään elämääni sellaisilla teoilla ja ajatuksilla, joista tuntisin riittävää tyydytystä, iloa ja tarpeellisuutta. Kehoni muutokset ovat lisäksi pudottaneet, yksi kerrallaan, niitä elementtejä, joiden kautta olen tekojeni merkityksellisyyttä etsinyt. Oloni on edelleen kuin nykyisellä autollani, hyljeksittyä merkkiä, perusihmisen mielestä ruma, yli 950 000 km mittarissa, mutta kaikki minulle merkitykselliset ominaisuudet käyttökunnossa. Ongelmasaastetta siitä voi silti tulla minä hetkenä tahansa. Tätä merkityksellisyystilannettani minun on vielä etsittävä ja työstettävä. Se ei tule olemaan helppoa, koska suunnitteluperspektiivini on edelleen pikemmin 24 t kuin enemmän. Hetkessä elämiseen täysipainoisesti, minulla ei ole vielä riittävästi taitoa ja kokemusta, mutta siltä puolen aion sitä vastausta edelleen etsiä ja kokeilla.

5. Miten päätän kirjaprojektini kunniallisesti?

Menneen viikon työskentelyssäni havaitsin sen tosiasian, että tämän toisen kirjani, työnimeltään "Majakkametodi" tekeminen loppuun ja levitykseen on minulle silti sekä etuoikeus että ilo, ahdistumatta tai häpeämättä siitä, miten tulevat lukijat sitä hyödyntävät. Sellainen lisäominaisuus kirjaani minun on vielä tutkittava, onko se mahdollista toteuttaa myös itse lukemanani äänikirjana, jotta minulle ja sen syvimmälle viestille keskeiset auditiiviset painotukset ja rytmit antaisivat kuulijoille sen hengen, jota kylmistä neutraaleista kirjainriveistä ei koskaan välity. Tänään uskon, että paneutuminen siihen vielä joksikin aikaa, antaa minulle, ainakin osan, siitä työn merkityksestä ja tarpeellisuudesta joka on nyt, ainakin valiaikaisesti, ulottumattomissani. Uskon, että saan kirjani nykyistäkin syvemmästä jatkoeditoinnista sellaisia positiivisia oivalluksia, joita en koskaan muuten enää tavoittaisi.

6. Voisivatko ihmisen päivittäisen asuinympäristön ihmissuhteet ja ilmapiiri aiheuttaa nopeammin tai hitaammin etenevän ilottomuuden.

Olen nyt tullut siihen tulokseen, että ihmisen päivittäiset ja muut säännölliset pitkäaikaiset ihmiskontaktit aiheuttavat ja synnyttävät väistämättä koko ajan sekä tunteiden että asenteiden hidasta, mutta väistymätöntä siirtymää kaikkiin läsnäoleviin. Siksi sen suhteen on oltava erityisen tarkka, millaista tunnetartuntaa saa ja jakaa omassa päivittäisympäristössään. Levittääkö masennusta ja toivottomuutta vai optimismia ja iloista tavoitteellisuutta. Aivan erityisesti läheisiinsä, sillä heidän suhteensa kaikki muukin tunnesiirtymä toimii luonnollisesti voimakkaimmin. Erilaisten tapojen siirtymä samoin. Minun on, kuten mielestäni kaikkien kanssaihmisteni, pidettävä säännöllinen kontrolli siitä, että negatiivista energiaa, edes hetkellisesti, levittävien ihmisten vaikutus meihin on mahdollisimman lyhytaikainen ja

postiivisia vaikutteita on lähdettävä säännöllisesti hakemaan vaikka kauempaakin, ellei niiden lähteitä lähenpää löydy. Niin tulen itsekin toimimaan tästä lähtien. Se ei ole itsekkyyttä, vaan vastuullista lähestymistä sekä omaan, että erityisesti lähi-ihmisteni kokonaisvaltaisen positiivisen elämänkokemuksen ylläpitämiseen. Lomaa muista, läheisimmistäkin, ihmisistä saa, voi ja tuleekin pitää säännöllisesti syyllistymättä. Jos syytä on.

7. Mitä jäi edellisessä blogissani muistamatta?

Musiikin käyttö ja erityinen merkitys alitajunnan apuna tai lepona. Huomasin, että se on kokonaan unohtunut toipumisrepertuaaristani. Sekä kuuntelemisen, että tuottamisen muodossa. Sitä en tiedä, onko aivotoimintani hidastunut tai sen samanaikainen asioiden käsittelykapasiteetti pudonnut sen verran, että sitä ei ole työskentelyni taustaksi tullut käytettyä missään muodossa. Minulla on luonnollisesti omaksi ilokseni ja käyttöresurssiksi tekemäni valmiit kokoelmat sekä instrumentaalimusiikkia muun työskentelyn taustaksi, että rakastamaani, ja muistojani stimuloivaa vokaalimusiikkia rentoutumisen ajaksi, mutta ne ovat selkeästi olleet käyttämättä jopa vuosia. Sadat perkussiosoittimeni olen lahjoittanut parempaan käyttöön, mutta säästänyt yhden akustisen kitaran ja parhaan syntetisaattorini sitä hetkeä odottamaan, jolloin minulla on taas aikaa ja voimia tuottaa toivomaani tyyppistä tonaalista ääniaineistoa itse ja omaksi ilokseni kuulokkeisiini, ketään toista häiritsemättä. Musiikin tavoittelliseen käyttöön palaan heti kun koen aikani ja voimani siihen riittävän.

Tänään minusta tuntuu, että olen löytänyt sen verran minulle mahdollisia keinoja ilon jälleennäkemiseen ja itselleni uutta ymmärrystä, jotta voin taas siirtyä toteutusvaiheeseen päivä kerrallaan ja tuloksien mittaamisesta piittaamatta. Aika näyttää mihin joudutaan.

MJK 

Kadonnutta hymyä etsimässä

 

Kävin kesällä rauhallisen ja tasapainoisen ystäväni 80 vuotissynttäreillä. Samalla  poikkesin toisenkin vaari-ikäisen ystäväni kotitilalla ihmettelemässä hänen lukemattomia uusia suunnitelmiaan ja luomuelinkeinokokeilujaan. Kaksi hyvin erilaista valintaa oman elämänsä ehtooseen. Molemmat niistä ovat mielestäni hyvin kiinnostavia ja kunnioitettavia. Sain hyvin ajakohtaisia virikkeitä oman jäljellä olevan eloni päivityspunnitsemiseen ja toivottavasti myös uudelleen muotoilemiseen.

Väistämättömään valmistautuminen on ollut jossain laajuudessa matkassani synnytyslaitokselta asti. Silloin ei annettu vastasyntyneistä numeraalista arviota vaan sota-ajan ruutupaperille musteella raapaistu syntymätodistus "Konttoristin vaimo S. K. on tänään synnyttänyt poikalapsen." Lääkärin nimi ja päivämäärä.  Kunnosta, varsinkaan aikaisen keskosen, eikä muustakaan mitään mainintaa, eikä minulle kerrotun mukaan ollut syytäkään. Ennuste jatkosta oli ollut masentava.

Huono fyysinen lähtöasetelma seurasi minua sitten jossain laajuudessa ja vaihdellen koko tietoisen elämäni. Lukioaika meni sairaala- ja koulupäivien vaihtelussa. Opinnot samoin. Pitkään työuraani mahtuivat sekä pyörätuolit että monenlaiset  muutkin jaksamis- ja liikkumisapuvälineet. Leikkauksien, nukutuksien, sairaalapäivien ja kuntoutusten lukumääriä en ole laskenut, enkä arvioinut sitä lääkeainevuorta, joka on kulkenut kehoni läpi. Säteilytysteni määrän luulisi jo tehneen minusta vähintään pimeässä hohtavan. Tuhansien pimeässä valvottujen öiden visuaalisella kokemuksella osaan sanoa, ettei se ainakaan ole toteutunut.

Kaikenkaltaiseen liikkeeseen lääkkeenä, olen vaistomaisesti sekä uskonut että pitänyt yllä, ehkä jopa maanisesti. Yli puolensataa autoa ja kymmenet muut kulkuneuvot, laivat ja veneet, yli kolmekymmentä kodin ja työtilan muuttoa ja uudelleen rakentamista sekä maailmalla, merillä ja Suomessa kiertämistä on riittänyt. Onko se ollut etsimistä vai pakenemista, en osaa sanoa.  Ainakin minusta tuli patologinen suorittaja.

Eläköitymiseni aikaiset infarktit, sydänleikkaukset ja radikaalit syöpähoidot, entisten rajoitteitteni lisäksi, aiheuttivat sen, että niin tekemisteni, kuin lupaamisteni  ajallinen suunnittelujänne putosi olemattomiin. Päiviin, toisinaan jopa tunteihin. Yllätyn nykyisin joskus jäljellä olevasta nousemiskyvystä aamulla kipujen täyttämän yön jälkeen, ja epäuskoon illalla, selvisinkö todellakin taas tänne asti.  Lukisin öisin mielelläni, jos jaksaisin maatessani pitää kädet koholla. Haluamiani kirjoja en ole löytänyt vielä äänikirjoina. Kuvia kun on niin hankala esittää auditiivisesti.

Ensimmäisen kappaleen tilanne sai minut pohtimaan, puuttuuko kokemusmaailmastani vielä jotain sellaista mikä olisi tärkeää vielä löytää ja sisäistääkin, ennen väistämättömän kohtaamista.  Lisävauhtia pohdintaani antoi nyt nyt kesällä jo hyvään suuntaan menossa oleva pakollinen ja useamman viikon  jaksamattomuuspysähdys. Sopimaton lääkeannostus, sitä seurannut fyysinen pakkolepo ja lähiviikkojen liiat henkiset, fyysiset ja taloudelliset takaiskut veivät minut, jälleen kerran, lähelle viikatemiehen lopullista sivallusta. Useana yönä jopa toivoin sen jo tulevan.

Ryhdyin miettimään, mitä sellaista puuttuu, jonka pitäisi olla oikeasti jokaisen synnyinoikeus. Edes joskus koettuna, jos niiden kokoaikainen läsnäolo olisi mahdottomuus.  Sellaisiksi löysin ilon, hymyn, naurun, keveyden, hassuttelun, edes lyhytaikaisen onnellisuuden tunteen. Lisätä voisi ehkä nautinnon, mielen raukeuden, laiskottelun, olemisen. Huomasin, että ainakin näiden  kaikkien pysyvän luonteinen katoaminen kokemuspiiristäni ja olemuksestanikin on päässyt tapahtumaan jotenkin varkain ja ehkä hyvinkin pitkän ajan sivuvaikutuksena. Muistini ei nyt antanut tietoa, milloin ne olivat vielä läsnä. Jos sitä aikaa olikaan. Olenko ollut aina vain liian vakava.

Kunnon suorittajana lähdin heti etsimään niitä ja pohtimaan syitä, seurauksia ja keinoja asian korjaamiseksi niin nopeasti kuin mahdollista. Tietysti toivoin, että löytäisin myös jotain sellaista, jonka toteuttaminen jo minua nuorempana antaisi sen tehneelle pidemmänkin jakson täysipainoisempaa elinaikaa.  Löysin loputtomasti kysymyksiä, mutta toistaiseksi hyvin vähän vastauksia ja realistisia toimenpiteitä jatkoa ajatellen.  Pelottavimmalle minusta tuntuu se, jos niiden löytäminen takaisin elämääni kestääkin yhtä kauan kuin niiden katoamiseen on mennyt aikaa. Silloin tehtävä on minulle mahdoton. Nuorempana mahdottomuus oli minulle motivoiva haaste johonkin tehtävään paneutumiseen. Nyt olen oppinut jo ottamaan sen huomioon. En vieläkään aina.

­       Mietin, voisiko olla tällaisen "kaiken kokenneen" vanhan jäärän kohdalla, että se rauha ja negatiivisten kokemusten käsittelytaito, jonka on jo saavuttanut tuhansien takaiskujen harjoituksen tuloksena, on vienyt tunneheilurin niin stabiiliin ja lyhyeen liikerataan, että nuo positiivisimmat heilahdukset eivät enää mahdu syntymään.  Vai onko ihmisen tunnekapasiteetti pelkän väsymyksen tai jatkuvien kipujen takia niin ylikuormitettu ja tukossa, ettei positiiviset virikkeet mahdu tai löydä tietään sinne.

­      Mietin voisiko jonkun tason kokemani kyynisyys olla pelastusrengas herkälle ihmiselle hänen kokiessaan nykymaailman raadollisuutta ja keinotekoisuutta. Ainakin minut se on usein vapauttanut sotkeutumasta liian syvälle erilaisten arvomaailmoiden ja todellisuuksien  törmäyksiin. Surulta antagonististen ja turhien ristiriitojen jatkuvasta synnystä ja se ei kuitenkaan ole säästänyt.

­       Mietin voiko aivojeni tietokoneen kovalevy olla täysin fragmentoitunut ja niin täynnä sovittuja tekemisiä, velvollisuuksia ja päivittäistä selviytymistä, että arkipäivän pienet ilonaiheet, tai edes levon ja luppoajan tarve  eivät löydä sieltä tilaa päästä edes mukaan. Onko vuosikymmenten kipulääkkeillä jotain osuutta asiaan. Entä luonnolliseen vanhenemiseen liittyvällä lähimuistin oleellisella heikkenemisellä.

­      Mietin mikä merkitys on ihmisen työskentelyn tarkoituksen ja tavoitteen katoamisella. Kun aikanaan rakentelin barkentiini Muroletta, se mahdollisti useiden kymmenien ihmisten samanaikaiset järviseikkailut ja oppimisenkin sen inspiroivassa miljöössä. Sen tulipalosta toipuminen kesti useamman vuoden, ennenkuin edes tarkastin, mitä siitä unelmasta oli jäljellä. Kutteritakilainen kahvelipurjeketsi Munter mahdollisti monta merkityksellistä asiaa jopa parille kymmenelle retkeläiselle kerrallaan ja pysyvänkin kiintopisteen joillekin. Samanaikainen luopuminen siitä ja Koljontien studion resursseista, taloudellisista ja fyysisistä nykyisistä rajoitteista johtuen, vei sitten loputkin päämäärän ja tarpeellisuuden kokemukset. Pakollisen suunnittelulyhytjännitteisyyden lisäksi.  Nykykodin jatkuvat  korjaukset vain itseämme varten ja Amalian hyvin rajallinen purjehtijamäärä on havainnollistanut minulle selkeästi eron työskentelyn tyydytyksessä, kun vertailukohteina on jotain vain itselle tai  mahdollisuus kasvuun useammallekin ihmiselle.

­      Mietin, edelleen kesken olevan, erilaista pedagogiikkaa pohdiskelevan kirjani keskeisiä uusia oivalluksia itselleni.  Sitä tehdessäni minulle on selvinnyt kristallinkirkkaasti, miten sen sisältämä maailma, vaikka se oli ja on edelleen minulle totta, on mahdottomuus nykyihmisen lyhytjännitteiselle epäempaattisuudelle sekä tämän päivän oppimisympäristön arvostamalle ja palkitsemalle itsekkyydelle.  Samalla tämän kirjan mahdollisuudesta tarjota ainakin vaihtoehtoisia rakentavia virikkeitä opetustyöhönsä intohimoisesti suhtautuvalle, on tullut omiakin voimiani syövä pakkosuoritus, jonka painokuntoon viimeistely jatkuu vain velvollisuudentunteen pakottamana. Voisin myös lyödä hanskat tiskiin ja palauttaa koko käyttämättömän painatuskulustipendini sen myöntäjälle uudelleen jaettavaksi, mutta en, ainkaan vielä, pysty valitsemaan sitä.

­      Mietin voisivatko ihmisen päivittäisen asuinympäristön ihmissuhteet ja ilmapiiri aiheuttaa nopeammin tai hitaammin etenevän ilottomuuden. Jatkuva kritiikki, jossa huomautellaan vain jostain negatiivisesti, eikä se sisällä lainkaan neuvovaa, auttavaa tai hyväksyvää elementtiä. Puhe- ja asennoitumismaailma, joka väheksyy toisin ajattelevia tai arvottavia.  Olettamusmaailma, että kaikki teot, ajatukset ja sanat valitaan ilman kompromisseja vain yhden yhteisön jäsenen toiveiden ja tavoitteiden mukaan.

Kokeilin erään ystäväni käyttämää keinoa, jolla aivojen päivittäistä alitajuista toimintaa pyritään hitaasti mutta vääjäämättömästi siirtämään yhä positiivisemmalle uralle. Hänellä se tapahtuu kirjoittamalla päivittäin huomaamiaan hyviä sen päivän juttuja, vaikka pieniäkin muistiin.  Luovuin siitä, sillä se toi päiviin yhden "pakollisen" ja itselleni vieraan lisävelvoitteen ja tunsin  koko ajan selvää väkinäisyyttä keksiä hyviä tunteita tai kokemuksia, joita en ollut tosielämässä tuntenut. Analyyttinen luonteeni teki kyseiset, kenties spontaanit ja ohimenevät  elämykset pelkäksi neutraaliksi datavirraksi ja niiden päivittäisen seuraamisen pelkäksi lisärasitteeksi.

Minusta tuntuu, että olen kuitenkin löytänyt jo, ainakin osan, ilon kadottaneen tilanteeni aiheuttajista, joten seuraavaksi keskityn miettimään ja suunnittelemaan korjaavia tekoja. Ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani ystävät tapaan kuitenkin lähipäivinä, joten edellytykset löytää heidän kanssaan uutta lähestymistä muutokseen on olemassa. Jos minulla on kerrottavaa myös tuloksista hymyn palauttamiseksi, kerron sen aikanaan täälläkin.

MJK

 

 

 

Kultaa ja katinkultaa

 

Ehkäpä ei merkitse mitään, mitä ihminen tekee työkseen, mutta se merkitsee kaikkea, mitä hän tuntee tehdessään sen.

Tämä katoavan muistini mukainen lainaus Sinuhesta tuli heti mieleeni kun nuorempi kollegani pohdiskeli netissä ammattivalokuvaajana jatkamisen haasteellisuutta hänen hyvillä luontaisilla taidoillaan ja nykyolosuhteissaan.  Vanha myytti valokuvaajasta, sopivan vapaana ja antoisana  yritystoimintana visuaalisesti lahjakkaalle nuorelle, saattoi olla hänenkin kimmokkeensa ryhtyä alallemme, mutta ammattikuvaajan arkipäivän haasteet osoittautuivat yllättävän raskaiksi.

Jotta voi tehdä järkeviä valintoja tulevaisuudesta, on hyvä tuntea riittävästi menneisyyttä. 

Valokuvaus ammattina on edelleen varsin nuori ja edelleen myös suurimman sisällöllis-teknologisen muutoksensa myllerrettävänä. Aluksi kysymys oli siitä, kuka kuvataiteilija jaksoi ja viitsi opetella valokuvan fyysiseen synnyttämiseen liittyvän valokemiallisen prosessin. Sitä ruususen unta riittikin noin ensimmäiset sata vuotta. Rahaa tuli, kun vain viitsi tehdä uusia kuvia.

Muotokuvaajat tekivät omaisuuksia ensin käyntikorteilla ja sitten sota-aikojen perhekuvilla. Tänäkin päivänä säännöllistä riittävää tiliä syntyy vielä passi- ja ryhmäkuvilla, kunhan sen työskentelyvalinnan liiketoiminnallinen joustavuus on kyllin hyvin suunniteltu ja sisäänajettu sekä toteutuksen, että markkinoinnin suhteen. Itse kuvaustoiminta sillä sektorilla ei vastaa romanttista harhaa valokuvaajasta taiteilijana ja vapaan ammatin etuoikeuksista, vaan on hyvin rutiininomaista itse kuvaustapahtuman valintojen suhteen, vaikka onkin vaativaa monelta muulta kannalta. Muotokuvaustoiminta pelkästään ammattivalokuvaajan ainoana toimintasektorina on käytännössä kadonnut pienten paikkakuntien liike-elämästä. Ns. riittikuvat ovat suurelta osin siirtyneet kohteen omaisten harrasteluksi ja ammattikuvaajan palveluita siihen käyttävät vain kyllin varakkaat tai visuaalis-sisällöllisesti vaativat asiakkaat. Niitäkin onneksi vielä löytyy, ainakin suuremmilta paikkakunnilta.

Mainoskuvaajien kulta-aika liittyi siihen, kun printtimedia ryhtyi käyttämään  laajalti ensin mustavalko- ja sittemmin värikuvaa.  Painokelpoisen ja myös kaupallisesti houkuttelevan värikuvan tuottaminen menestyksellisesti vaati sekä merkittävää valon ja mittaustekniikan hallintaa että myös sopivaa visuaalista valmiutta, asennetta ja joustavuutta liiketoiminnan kaikilla sektoreilla sekä merkittäviä pääomia tarkoituksenmukaiseen kalustoon. Mainoskuvaajien kulta-ajan söi sähköisen median valta-asema toimeksiannoissa ja kameratekniikan kehitys sellaiseksi että painoteknisesti riittävän tuloksen synnyttää jo kuvauslaitteen automatiikka.  Vain joustavimmat ja taitavimmat ovat pysyneet tässäkin muutoksessa mukana muotoilemalla ammattitoimintansa niin teknis-tuotannollisesti kuin asenteellisestikin tämän päivän vaatimuksiin sopivaksi.

Kuvajournalistien valtavasti lisääntynyt tarve printtimedian kulta-aikana oli sekä hyvin työllistävää, että kuvaajan muilta ominaisuuksilta paljon taitoa ja sivistystäkin edellyttävää, mutta pääasiassa  työntekijäsuhteessa toimivia alan työpaikkoja luovaa. Sen puolen murros on siirtänyt vaativat kuvamediatoimeksiannot yhä selkeämmin hyvin rajalliselle kuvaajaryhmälle ja heidänkin työskentely-olosuhteitaan huonontaa toimeksiantajien sanelemat kaupalliset rajoitukset. Mediatalot ovat tällä hetkellä pienen lukumääränsä takia ostajina lähes monopoliasemassa ja rahaliikenne on sen mukaista. 

Valtaosan hopeaperustaisen kuvantamisen materiaaleista käyttänyt teknis-tieteellinen kuvaus muuttui viime vuosisadan lopussa myös kokonaan sähköiseksi ja se käytännössä lähes kaatoi koko valtavan hopeamateriaaleihin perustuvan filmi- ja kemikaaliteollisuuden. Yksityisiä valokuvaajia laajemmin työllistävä sektori se ei ole koskaan ollutkaan, eikä sen tarpeet  ja vaatimukset ole visuaalisesti verrannollisia muiden sektorien kuvantarpeisiin. Valtavista teknisistä ja sisällöllisistä reunaehdoistaan huolimatta. Kysymys on käytännössä täysin eri alasta, kuin mitä valokuvaajan uraa elämäntehtäväkseen pohtiva nuori kuvaaja tavallisimmin edes huomioi.

Onko itsenäiseksi ammattivalokuvaajaksi ryhtymisessä siis tänään ja Suomessa mitään mieltä?

Perinteisessä mielessä "jos en saa mitään oikeita töitä, ryhdyn valokuvaajaksi" ei. Jos taas selvittää itselleen ja hyväksyy ammatin nykyiset reunaehdot ja valmistautuu niiden kanssa elämiseen huolella, kyllä.

Edellä mainituista muutama keskeisin:

-  Pienellä paikkakunnalla perinteisen ammattikuvaajan palveluksien tarvitsijoita ei enää ole riittävästi. Vähäistä ammattitaitoa tarvitsevat hommat tehdään nykykalustolla itse. Kuvauksella elää aikovan on siis varauduttava tekemään muutakin tai vallattava taidoillaan markkina alueekseen väestöpohjaltaan ja liike-elämältään merkittävästi suurempi ja vaativampi vaikutuspiiri. Sekä valmistauduttava toimimaan heidän vaatimustensa mukaisilla asenteilla, taidoilla ja palveluilla.

- Vain sellaisille palvelujen tarjoajille on varmaa ja jatkuvaa käyttöä, jotka myyvät jotain, mitä kyseisille ostajille kukaan muu ei osaa, halua, ehdi tai viitsi tarjota. Valokuva ilmaisullis-luovassa muodossaan on hyvin harvoin (vrt. passikuva, tai talon myynti kuvat) jotain tarvitsijalleen välttämätöntä, jolloin sen hankintaa ei pysty kiertämään. Lähes kaikki muut ammattikuvaajan taitoa vaativat kuvat hankitaan kuvaajalta vain, jos niistä maksettava hinta on houkuttelevassa  suhteessa tarvitsijan hankintahaluun. eikä niitä ole saman laatuisina ostajalle miellyttävämmmältä tarjoajalta hankittavissa. ( esim. riittikuvat, nettikuvat, nettimyyntiesineet tai valokuvataide ).

- Valokuvaajien kouluttaminen on osoittautunut niin houkuttelevaksi liiketoiminnaksi oppilaspulassa kituville pienten paikkakuntien oppilaitoksille tai kuvaustaitonsa  hallitsemiseen uskovien lisätienestiksi, että joka laatuista ja - tavoitteista koulutustoimintaa on tarjolla toinen toistaan houkuttelevammilla alennuksilla, diplomeilla ja etätyöskentelyhelppouslupauksilla. " Koulutettuja" on jo  satakertainen määrä ostajien tarpeisiin nähden. "Koulutuksen" hyöty asiakasvirran syntymiseen on vähintään epävarmaa ja ehdottomasti yliarvostettua. Myös "kansainvälistä menestystä" lähes jokaiselle kilpailukuvansa lähettäneelle tarjoavia puhtaasti järjestäjänsä liikevoittoa palvelevia "diplomi/ ja menestyskauppiaita" on tarjolla rajattomasti käytännössä myös lähes mille tahansa kuville.

-  Edellämainittujen "menestysten" sokaisema lahjakas harrastaja saattaa joutua tällaisen harhan ja oikeaa ammattikuvausta tuntemattomien "tykkääjien" motivoimana sellaisiin uravalintoihin ja taloudellisiin kahleisiin, joihin hän ei halunnut, eikä omannut riittävää ammatillista ja liiketaloudellista pohjaakaan. Kunnon vankka ja realistinen ammattitaidollinen osaaminen, usein pitkine ja raskaine opiskeluineen vasta antaa  poikkeuslahjakkaallekaan valokuvaajan alulle välineet toimia menestyksekkäästi niinkin monitahoisessa taloudellisestta ja henkisessä toimintaympäristössä, mitä nykyinen ammattivalokuvaajana toimiminen edustaa.  

Ammattina valokuvaus on edelleen sekä vaativa, että osaajalleen palkitseva.  Ja  varmasti yksi maailman antoisimmista  ajankäyttötavoista ja ilmaisumahdollisuuksista sitä muun työnsä ohella harrastavalle.

MJK

Valokuvan barokkiaikako?

Olin taas muutaman päivän ja myös toipumisajan TAYS:in letkujen jatkeena ja piikkien neulatyynynä, joten aikaa oli päivittää oma näkemykseni uusimmista alamme kilpailukuvista. Perinteiseen tapaan alkukevät täyttyi sekä kymmenistä  täysin kaupallisista rahankeruudiplomivalokuvakilpailuista että muutamista alamme  yhteisöjen vähän virallisemmista. Keskityin  luonnollisesti vain jälkimmäisiin. Edellinen FPA 2020, Fotofinlandia 2020 ja vain ammattikuvaajille sallitut juuri päättyneet FEP 2021 ja WPC 2021. 

FEP 2021 oli ennen näkemätön suomalaismenestys. Saaliiksi tuli muhkea kasa kirkkaita mitaleita, kultaisia ja hopeisia kameroita  ja lähes lukematon yksittäisten kuvien top ten vyöry.  Lisäksi Vuoden Ammattikuvaaja Euroopassa titteli tuli taas Suomeen, jo kolmas kerta viimeisten neljän vuoden jaoissa. Asemamme yhtenä Euroopan  johtavista ammattikuvausmaista on edelleen kiistaton.  World Photographic Cup 2021 oli tuloksiltaan vähän vaisumpi, yhden sarjan kulta ja pari top teniä, mutta kuitenkin kunniakas sijoitus kuudenneksi 38 maan globaalissa mittelössä. Mukana olivat  kuitenkin kaikki valokuvauksen ja muunkin kulttuurin suurvallat.

Mielenkiintoista Suomen tilanteessa oli se, että maajoukkueemme kuvina ammattivalokuvaustamme edustamassa oli viime kevään FPA:ssa ja useat myös Fotofinlandiassa palkitut. Samat, jotka julistettiin silloin maamme median ja sinne suhteita omaavien valokuvataiteilijoiden ja journalistien toimesta läpikelvottomaksi kitchiksi. Euroopan ja maailman  kovemmissa mittelöissä ne rankattiin vahvan ammattitaidon ja valokuvalaadun huippuesimerkeiksi. Sanotaan, että makuja on monia eikä niistä muka voi kiistellä. Paitsi Suomessa, jossa yksi alamme koulukunta on päättänyt etuoikeudekseen tuomita kaikki muita tyylejä, aiheita ja tekotapoja  edustavat kuvat. Onneksi niin ei maailmalla ole, vaan Suomen ammattikuvaus on erittäin arvostettua ja palkittua silloin, kun tuhannet omien maittensa valitsemat edustuskuvat arvioidaan itsenäisesti ja nimettöminä kymmenien koulutettujen monikansallisten ja kokeneiden valokuvatuomarien pisteyttäminä.

Tämä Suomen ainoaksi oikeaksi valokuvataiteeksi julistautuneen suunnan, sekä maailmalla palkitun suomalaisen ammattivalokuvaajaosaamisen selkeä arvostus- ja osaamisristiriita innosti minut  nyt käymään läpi myös virallisen "valokuvataiteemme" tason. Siis sen valokuvaajaryhmän, joita yhteiskuntamme taidehallinto tukee yli miljoonalla eurolla vastikkeetonta tukirahaa vuosittain.  Löysin nelisen sataa sellaista alamme taiteilijan ammattinimikettä käyttävää, joilta löytyi myös heidän työtään esittelevät kuvalliset nettisivut. Kävin ne läpi huolella ja ajatuksella, jokaisen löytämäni 400 tekijän jokaisen valokuvan. Jollei muusta syystä niin siksi, että keräsin todellista tietoa ja kompetenssia asiasta mahdollisesti käytäviin keskusteluihin. Tässä on nyt valokuvataiteellistaidollinen yhteenveto minun silmälasieni ja kouluttajakokemukseni suodatusten läpi. Makuasioihin puuttumatta. Noin neljänsadan tekijän sivuilta noin sadan kuvissa oli tunnistettavissa edes jonkun tasoista valokuvallista osaamista tai -näkemystä. Minun kriteereilläni kunnollista valollista ja valokuvallista osaamista osoitti noin 20. Käytännössä samat, jotka myivät sivuillaan myös asiallisen laatuista ammattikuvauspalvelua. Usealta tuntemaltani ja arvostamaltani valokuvataiteilijalta ei löytynyt lainkaan sivuja, joten oikeita valokuvaajaosaajia, minun kriteereilläni, löytynee yli tuon 20.  Satojen muiden kuvalaadusta en halua sanoa mitään, etten tulisi syytetyksi panettelusta.

Valokuvilla kilpaileminen on vakiintunut osaksi sekä harrastus- että ammattiurakehitystä ja -rakentelua.  Siksi kerron tässä ja nyt näkemykseni siitä, mitä sellaisen tulee ottaa huomioon, joka haluaa käyttää sitä positiivisena oman osaamisensa ja arvostuksensa hankintavälineenä.

Tuhansia tämän hetken kilpailu- ja palkittuja kuvia analysoineena näen tilanteen sekä taidollisena ja näkemyksellisenä kasvumahdollisuutena, että hyvin huolestuttavana joiltakin osin.

Digitaalisuus on tuonut valokuvaajalle, ennen näkemättömät työkalut kuviensa teknisen laadun, sisällön ja visuaalisen tason paranteluun. Äärimmäisen terävän kaksiteräisen miekan. Kuviensa virheitten tai puutteiden korjailuun satumaisen tehokkaat työkalut ja samalla houkutuksen mennä yli alueelle, johon ei oma taito tai maku, ainakaan vielä, ylety.  Minun mielestäni usein ei jyryjenkään, jotka mielestäni ovat liian usein kunkin hetken päiväperhosten lumoissa.  Tällä hetkellä digitaalisesti peruskäsittelemättömällä kuvalla ei ole enää menestymisen mahdollisuutta missään kategoriassa ammattilaisten mittelöissä. Ei edes niissä sarjoissa, joissa varsinainen kuvamanipulaatio on kielletty. Jo perusviimeistely, ilman manipulaatiota, sisältää tänään niin paljon lähes huomaamatonta säätöä ja parantelua, että sitä sisältämätön kuva ei tule missään kovassa kisassa pääsemään edes loppusuoralle.

Palkituissa kuvissa on nyt vallalla, kollegani Tiina Puputin määritelmä, kuvabarokin aikakausi. Kaikkea on liikaa ja äärimuotoonsa venytettyinä, muotoja, värejä, kontrasteja, perspektiivejä, vääntelyjä , kääntelyjä, korjailuja, liitännäisiä..... jopa yksinkertaisuuskin liian kuivaksi puristettuna. Yksi perinteiselle valokuvaukselle ominainen piirre, sävykkyys, rauha, selkeys ja seesteisyys löytyy enää äärimmäisen harvoista poikkeuspalkituista. Eri kilpailuluokkien rajoitukset ja ohjeet tulkitaan tänään aina niin äärirajoille kuin mahdollista, ja urheilusta tuttua dopingia löytyy kaikista luokista ja kaikista maista. Ylivoimakkaat tehosteet ovat tehneet kuvakilpailuista viidakon, jossa ei kuulu huutokaan. Onneksi aika, lahjomaton laatutuomari, kulkee vääjäämättä aikanaan taas uutta tyyliä kohti, toivottavasti tällä kertaa uusklassisismia kuvaihanteena. Toivon minä.

Tämä barokkityylin ylipursuava liioittelu näkyy tänään sekä ärsyttävästi että mielestäni myös eettisesti äärimmäisen arveluttavasti myös valokuvaajien omien kilpailumenestystensä julkistamisteksteissä eri medioissa. Trumpismin siirtymänä alallemme. Voi olla, että se on liiketoiminnalle hetkellisesti piristävää, mutta asioita tuntevalle se herättää lähinnä myötähäpeää. Siis sellaiset ilmiöt, kuten yhdelle omien kilpailusarjojensa voittaneesta annettu vuodeksi, aivan ansaittu, kunnianimike "Vuoden Ammattikuvaaja Europassa" ja yhden WPC:n kilpailusarjan kultamitalin voitto pistemäärällä, jolla toisessa kovemmassa sarjassa ei olisi päässyt edes loppusuoralle, on muuttunut  ja "oikeuttautunut" itse julkaistussa oman yrityksensä mediatiedotteessa  sanamuotoon "meillä on sekä Euroopan, että Maailman paras valokuvaaja".

MJK