Kultaa ja katinkultaa

 

Ehkäpä ei merkitse mitään, mitä ihminen tekee työkseen, mutta se merkitsee kaikkea, mitä hän tuntee tehdessään sen.

Tämä katoavan muistini mukainen lainaus Sinuhesta tuli heti mieleeni kun nuorempi kollegani pohdiskeli netissä ammattivalokuvaajana jatkamisen haasteellisuutta hänen hyvillä luontaisilla taidoillaan ja nykyolosuhteissaan.  Vanha myytti valokuvaajasta, sopivan vapaana ja antoisana  yritystoimintana visuaalisesti lahjakkaalle nuorelle, saattoi olla hänenkin kimmokkeensa ryhtyä alallemme, mutta ammattikuvaajan arkipäivän haasteet osoittautuivat yllättävän raskaiksi.

Jotta voi tehdä järkeviä valintoja tulevaisuudesta, on hyvä tuntea riittävästi menneisyyttä. 

Valokuvaus ammattina on edelleen varsin nuori ja edelleen myös suurimman sisällöllis-teknologisen muutoksensa myllerrettävänä. Aluksi kysymys oli siitä, kuka kuvataiteilija jaksoi ja viitsi opetella valokuvan fyysiseen synnyttämiseen liittyvän valokemiallisen prosessin. Sitä ruususen unta riittikin noin ensimmäiset sata vuotta. Rahaa tuli, kun vain viitsi tehdä uusia kuvia.

Muotokuvaajat tekivät omaisuuksia ensin käyntikorteilla ja sitten sota-aikojen perhekuvilla. Tänäkin päivänä säännöllistä riittävää tiliä syntyy vielä passi- ja ryhmäkuvilla, kunhan sen työskentelyvalinnan liiketoiminnallinen joustavuus on kyllin hyvin suunniteltu ja sisäänajettu sekä toteutuksen, että markkinoinnin suhteen. Itse kuvaustoiminta sillä sektorilla ei vastaa romanttista harhaa valokuvaajasta taiteilijana ja vapaan ammatin etuoikeuksista, vaan on hyvin rutiininomaista itse kuvaustapahtuman valintojen suhteen, vaikka onkin vaativaa monelta muulta kannalta. Muotokuvaustoiminta pelkästään ammattivalokuvaajan ainoana toimintasektorina on käytännössä kadonnut pienten paikkakuntien liike-elämästä. Ns. riittikuvat ovat suurelta osin siirtyneet kohteen omaisten harrasteluksi ja ammattikuvaajan palveluita siihen käyttävät vain kyllin varakkaat tai visuaalis-sisällöllisesti vaativat asiakkaat. Niitäkin onneksi vielä löytyy, ainakin suuremmilta paikkakunnilta.

Mainoskuvaajien kulta-aika liittyi siihen, kun printtimedia ryhtyi käyttämään  laajalti ensin mustavalko- ja sittemmin värikuvaa.  Painokelpoisen ja myös kaupallisesti houkuttelevan värikuvan tuottaminen menestyksellisesti vaati sekä merkittävää valon ja mittaustekniikan hallintaa että myös sopivaa visuaalista valmiutta, asennetta ja joustavuutta liiketoiminnan kaikilla sektoreilla sekä merkittäviä pääomia tarkoituksenmukaiseen kalustoon. Mainoskuvaajien kulta-ajan söi sähköisen median valta-asema toimeksiannoissa ja kameratekniikan kehitys sellaiseksi että painoteknisesti riittävän tuloksen synnyttää jo kuvauslaitteen automatiikka.  Vain joustavimmat ja taitavimmat ovat pysyneet tässäkin muutoksessa mukana muotoilemalla ammattitoimintansa niin teknis-tuotannollisesti kuin asenteellisestikin tämän päivän vaatimuksiin sopivaksi.

Kuvajournalistien valtavasti lisääntynyt tarve printtimedian kulta-aikana oli sekä hyvin työllistävää, että kuvaajan muilta ominaisuuksilta paljon taitoa ja sivistystäkin edellyttävää, mutta pääasiassa  työntekijäsuhteessa toimivia alan työpaikkoja luovaa. Sen puolen murros on siirtänyt vaativat kuvamediatoimeksiannot yhä selkeämmin hyvin rajalliselle kuvaajaryhmälle ja heidänkin työskentely-olosuhteitaan huonontaa toimeksiantajien sanelemat kaupalliset rajoitukset. Mediatalot ovat tällä hetkellä pienen lukumääränsä takia ostajina lähes monopoliasemassa ja rahaliikenne on sen mukaista. 

Valtaosan hopeaperustaisen kuvantamisen materiaaleista käyttänyt teknis-tieteellinen kuvaus muuttui viime vuosisadan lopussa myös kokonaan sähköiseksi ja se käytännössä lähes kaatoi koko valtavan hopeamateriaaleihin perustuvan filmi- ja kemikaaliteollisuuden. Yksityisiä valokuvaajia laajemmin työllistävä sektori se ei ole koskaan ollutkaan, eikä sen tarpeet  ja vaatimukset ole visuaalisesti verrannollisia muiden sektorien kuvantarpeisiin. Valtavista teknisistä ja sisällöllisistä reunaehdoistaan huolimatta. Kysymys on käytännössä täysin eri alasta, kuin mitä valokuvaajan uraa elämäntehtäväkseen pohtiva nuori kuvaaja tavallisimmin edes huomioi.

Onko itsenäiseksi ammattivalokuvaajaksi ryhtymisessä siis tänään ja Suomessa mitään mieltä?

Perinteisessä mielessä "jos en saa mitään oikeita töitä, ryhdyn valokuvaajaksi" ei. Jos taas selvittää itselleen ja hyväksyy ammatin nykyiset reunaehdot ja valmistautuu niiden kanssa elämiseen huolella, kyllä.

Edellä mainituista muutama keskeisin:

-  Pienellä paikkakunnalla perinteisen ammattikuvaajan palveluksien tarvitsijoita ei enää ole riittävästi. Vähäistä ammattitaitoa tarvitsevat hommat tehdään nykykalustolla itse. Kuvauksella elää aikovan on siis varauduttava tekemään muutakin tai vallattava taidoillaan markkina alueekseen väestöpohjaltaan ja liike-elämältään merkittävästi suurempi ja vaativampi vaikutuspiiri. Sekä valmistauduttava toimimaan heidän vaatimustensa mukaisilla asenteilla, taidoilla ja palveluilla.

- Vain sellaisille palvelujen tarjoajille on varmaa ja jatkuvaa käyttöä, jotka myyvät jotain, mitä kyseisille ostajille kukaan muu ei osaa, halua, ehdi tai viitsi tarjota. Valokuva ilmaisullis-luovassa muodossaan on hyvin harvoin (vrt. passikuva, tai talon myynti kuvat) jotain tarvitsijalleen välttämätöntä, jolloin sen hankintaa ei pysty kiertämään. Lähes kaikki muut ammattikuvaajan taitoa vaativat kuvat hankitaan kuvaajalta vain, jos niistä maksettava hinta on houkuttelevassa  suhteessa tarvitsijan hankintahaluun. eikä niitä ole saman laatuisina ostajalle miellyttävämmmältä tarjoajalta hankittavissa. ( esim. riittikuvat, nettikuvat, nettimyyntiesineet tai valokuvataide ).

- Valokuvaajien kouluttaminen on osoittautunut niin houkuttelevaksi liiketoiminnaksi oppilaspulassa kituville pienten paikkakuntien oppilaitoksille tai kuvaustaitonsa  hallitsemiseen uskovien lisätienestiksi, että joka laatuista ja - tavoitteista koulutustoimintaa on tarjolla toinen toistaan houkuttelevammilla alennuksilla, diplomeilla ja etätyöskentelyhelppouslupauksilla. " Koulutettuja" on jo  satakertainen määrä ostajien tarpeisiin nähden. "Koulutuksen" hyöty asiakasvirran syntymiseen on vähintään epävarmaa ja ehdottomasti yliarvostettua. Myös "kansainvälistä menestystä" lähes jokaiselle kilpailukuvansa lähettäneelle tarjoavia puhtaasti järjestäjänsä liikevoittoa palvelevia "diplomi/ ja menestyskauppiaita" on tarjolla rajattomasti käytännössä myös lähes mille tahansa kuville.

-  Edellämainittujen "menestysten" sokaisema lahjakas harrastaja saattaa joutua tällaisen harhan ja oikeaa ammattikuvausta tuntemattomien "tykkääjien" motivoimana sellaisiin uravalintoihin ja taloudellisiin kahleisiin, joihin hän ei halunnut, eikä omannut riittävää ammatillista ja liiketaloudellista pohjaakaan. Kunnon vankka ja realistinen ammattitaidollinen osaaminen, usein pitkine ja raskaine opiskeluineen vasta antaa  poikkeuslahjakkaallekaan valokuvaajan alulle välineet toimia menestyksekkäästi niinkin monitahoisessa taloudellisestta ja henkisessä toimintaympäristössä, mitä nykyinen ammattivalokuvaajana toimiminen edustaa.  

Ammattina valokuvaus on edelleen sekä vaativa, että osaajalleen palkitseva.  Ja  varmasti yksi maailman antoisimmista  ajankäyttötavoista ja ilmaisumahdollisuuksista sitä muun työnsä ohella harrastavalle.

MJK