Säästämisen kallis ja kivinen tie

Säästöprojektini sai unelmalähdön, kun kotini maavuokra kohosi pilviin. Kaupungin isät totesivat, ettei  kunnallisvero riitä tunnelin, ratikan ja aseman kannen tekoon. Siksi etsittiin lisää lypsettäviä. Niitä löytyi helposti kymmeniä tuhansia. Kaikkien  vuokratonttien asukit. Niihin minäkin kuulun. Asun vielä pienituloisten vuokratonttiseksi kaupunginosaksi kaavoitetussa, ihanassa Petsamossa. Suojeltavaksi miljööksi hiljan uudelleen kaavoitettu. Asukaskannan pakkovaihto on nyt meneillään. En ihan ymmärrä, miten se alueemme suojelua edistää.

Olen kunnostanut yli neljä vuosikymmentä isoa puutalokotiani puutarhoineen ateljeekseni ja vanhuuden kodikseni.  Huomioinut siinä sekä liikuntarajoitteeeni, että esteettisen kotimiljöön.  Molemmat ovat minun työs-säni tärkeät. Taloni siirtäminen täältä halvemmalle maapalalle ei teknisesti onnistu. Kotini seisoo nyt täällä yhteiskunnan ahneuden panttina. Laillista keinoa välttyä  kohtuuttomasta lisävuokrasta ei löytynyt.  Sen jättikorotus toteutettiin täysin vastoin tontin hankinta-aikani poliittisia päätöksiä ja lupauksia asukkaille.  Vuoden alusta pakollisiin kuluihin lisättiin vielä hulevasimaksut.  Tonteille, joissa ne edelleen imeytyvät puutarhojen multaan.

Kotitaloni jatkovuokraoikeudesta kertyi  maksettavaa  kaksitoistakertaisesti.  Tonttini koko nykyarvo noin kolminkertaisena sen uutena vuokra-aikanaan.  Ilman kotini alla olevien maaneliöiden lunastusoikeutta.  Kotinsa tontin kohtuuehdoilla ja -lupauksilla vuokranneet  siirtyivät laillistetun riiston kohteiksi.  Asukkailla on tänään huonompi oikeusturva  uusien rasitteiden suhteen, kuin maaorjilla oli satoja vuosia sitten länsimaissa ja torppareilla Suomessa sata vuotta sitten. Lakimme antoi heille kotinsa tontin lunastusoikeuden jo 1918. 

Kotini pienen maapohjan vuokraoikeus vie nyt  keskituloisen eläkeläisen noin kolmen kuukauden kaikki nettotulot vuodessa.. Se on kalliimpaa, kuin tilavan kotini kaikki muut asumiskustannukset yhteensä. Siihen lisätään Suomen virallinen laskennallinen kokonaisveroaste, välillisine veroineen noin 43 %.  Nyt taksvärkkivelvoite yhteiskunnalle nousi Petsamossa keskiarvoeläkeläiselle yli yhdeksään kuukauteen vuodessa.  Siihen ei auta eikä riitä enää voimat, terveys eikä sisukaan.  Etsin nyt kodikseni pientä taloa kaupungin ulkopuolelta.  Saadakseni asumiskuluni tuloihini mahtuviksi. Voidakseni pitää edelleen ilokseni ja keskeneräisille töilleni tärkeän  puuhailupihan ja edes pienen työhuoneen.  Talon omatonttisuus mahdollistaisi  asuinkustannusteni ennakoinnin ja suojan poliittisten päättäjien pahimmalta mielivallalta..

Lähdön  huolellinen valmistelu on opettanut paljon tulevan muuttoni kustannuksista.

Olen oppinut, että säästäminen tulee todella kalliiksi.  Nykykotini myynnin välityspalkkio  lakimääräisine energiatodistuksineen, kuntotarkastuksineen, piiloriskivakuutuksineen ja muine lisineen maksaa  yli yhden koko vuosituloni verran.   Uuden kotini varainsiirtovero, muut viralliset paperit ja ostotilanteen mahdollisavan lyhyen pankkilainan korot vievät yhteensä yli  toisen vuosituloni. Jos en ota riskiä väliaikaisesta  asunnottomuudesta. Ostoresurssieni  mukaisen uuden kodin väistämättömät muuttoremontit ja varsinaisen muuttotapahtuman kulukertymä ylittää kolmannenkin vuosituloni.

Yhteenlasku osoittaa, että uusitun maavuokran pakottamat muuttokuluni sellaiseen uuteen kotiin, johon en halua, mutta jossa asuminen on eläkkeelläni  mahdollista, tulee kaikkine kuluineen maksamaan noin neljän vuosituloni verran.  Jos haluan säilyttää edes kolmasosan siitä asuintilasta ja -laadusta, jonka olen vuosikymmeninä rakentanut  vanhuuteni iloksi ja olosuhteiksi.

 

Muutoksen pakolliset kulut  ovat suunnilleen saman verran, kuin nykyisen tonttini se tämänhetkinen arvo, joka on maavuokran uutena laskentaperusteena.  Tähän valmiiseen ja rakkaaseen 80 vuotiaaseen kotiini jäämistä ei tontin lunastusoikeudella mahdollisteta.  Siksi nyt on pakko onnistua myymään tämä sopivaksi rakentamani koti vähintään sata tuhatta kalliimmalla kuin seuraavan ostohinta veroineen. Vain siten tästä säästämisen mahdollisuudesta ei kertyisi uutta velkaa.  Sitä kun ei finanssivalvonnan ohjeiden mukaan, ikäiselleni ja tulotasolleni, enää anneta. Ei edes nykykotini maavuokran kokoisilla kuukausilyhennyksillä.

Todellista säästöä asumiskuluissani  alkaa siis kertymään ehkä, kun olen elänyt tulevassa  pienessä  kodissani yli kolmenkymmentä vuotta. Ikäni olisi silloin pitkälti toista sataa. Mutta vasta silloin tämän tarpeettoman ja vastentahtoisen muuton  lisäkustannukset  olisi asumissäästöin kuoletettu.

Onhan tässä hyviäkin puolia. Itse saan syvällisen kokemuksen  materiasta ja elintasosta luopumisesta sekä työskentelyni  minimaalistamisesta. Valtio ja kunta saa tästä pakkoevakkoretkestä  suoria ja välillisia, tosin aiheettomia, verokertymiä kymmeniä tuhansia lisää. Moni väliporras ja virkamies saa osan toimeentulostaan.

Ei ole säästäminen halpaa ei.

MJK