Ammattina melkein Joulupukki. Toisinaan.

Kävin mennäyönä tytärtäni vastassa lentokentältä. Hän tuli työkeikalta Irlannista kansainvälisestä palkintojenjako gaalasta. Jo toisesta sellaisesta kolmeen päivään. Ja kolmannen eri kilpailun finaalista. Ei saamasta, vaan jakamasta yhteensä toistasataa hyvin ansaittua kunnianosoitusta.  Sekä organisoimasta satoja eri tasoisia yksityiskohtia niiden juhlatilaisuuksien mahdollistamiseksi. Niin ympärivuotisesti kuin toisinaan akuutistikin. Ratkaisuja mahdottomiin tilanteisiin.  Niitä ratkaisevia detaljeita, joita ei muiden isoon juhlahumuun osallistuvien ole tarkoitus huomatakaan.  Monilla eri kielillä ja toisistaan hyvin poikkeavissa toimintakulttuureissa. Hän tuli reissustaan hyvin väsyneenä, mutta onnellisena.  Se on se suuri palkinto, jonka saa ilon ja menestyksen jakamisesta sen ansainneille.

Odotellessani yöllä häntä, minulla oli aikaa pohdiskella omiani. Tässä iässä muistiongelmia esiintyy ensiksi lähimuistin yksityiskohdissa, mutta kaukaisemmat tapahtumat ja tunteet ovat edelleen hämmästyttävän tarkkoja. Muistin elävästi toisen sydänyön hetken, kun ymmärsin kirkkaasti kansainvälisten kontaktien ja toisten kulttuurien valokuvaajien henkilökohtaisten tapaamisten avainmerkityksen alamme kehityksen siemenenä. 

Se tapahtui keväällä 1969  säkkipimeällä öisellä rotkotiellä Sain Paul De Vencen lähellä Ranskassa, jossa oli käveltävä vain korviinsa luottaen omien askeltensa kaikuna viereisestä kalliosta, verrattuna  onttoon mustaan äänettömyyteen toisella puolen. Parin tunnin vaellus aivan ilman näköhavaintoa ja vain varpaillaan kivipintaa lukien, sai minut pohtimaan siellä olemisen tarkoitusta ja sen hyödyntämisvelvoitettani ammattikuntani tulevaisuuteen. Olin silloin ensimmäisellä järjestetyllä kansainvälisellä nuorten ammattikuvaajien  3  viikon seminaarityöpajassa, jonka olin saanut palkinnoksi siitä valokuvauskilpailusta, jossa sitä tavoiteltiin pääpalkintona.  Asenteeni ja näkemykseni valokuvaajan ammatista ne viikot muuttivat pysyvästi.

Sen suorana jatkumona lukemattomien välivaiheiden jälkeen,  vielä nytkin, 50 vuotta myöhemmin, tyttärelläni on mahdollisuus tehdä oma osuutensa alan suuremmassa kokonaiskuvassa. Luoda henkisesti etuoikeutettuna työnään ja intohimonaan jo toista kymmentä vuotta valokuvaajille sekä syitä, että mahdollisuuksia, ponnistella taitonsa kehittämiseksi ja tukea sekä innostaa heitä sen sadonkorjuuhetkilläkin.

Tapahtumamääriltään ja myös maantieteellisesti on kuljettu pitkä matka siitä tilanteesta, kun alan kansainvälinen lehdistö piti mielenkiintoisena sen hetkisen Europhotin edistysaskeleena, kun meikäläinen, ”Photographic Finn, first directors board member, coming behind iron curtain” äänestettiin vastuulliseen rooliin kansainvälisessä alan järjestöelämässä.  Myös poliittisten rajojen tuntemus lienee niistä ajoista hieman kehittynyt.

Enpä tänään voi muuta kuin olla läpeensä iloinen ja innostunut siitä tilanteesta, jossa tyttäreni ja hänen oman ikäluokkansa yhteisökumppanit SAV:ssa ja  ammatissaan nyt elävät.

Milloinkaan ennen ei;

-           ole ollut näin montaa mahdollisuutta näyttää säännöllisesti ja julkisesti omaa ammatillista osaamistaan, tyyliään ja näkemystään sekä saada siitä organisoidusti hyödyllistä palautetta

-       näin montaa  SAVilaista ole palkittu säännöllisesti useiden arvostettujen kansainvälisten ammattikuvaajien kilpailuiden korkeimmilla sijoilla

-       näin montaa SAVilaista ole valittu ammattikunnan kansainvälisten tapahtumien ja alan kulttuurin kehittämisen globaaleihin päättäjäportaisiin

-       SAV:llä ole jäsentensä tueksi ja ammatilliseksi opastukseksi näin montaa kansallista ja kansainvälistä ammatillisen mestariarvon saavuttanutta

-       ole ollut suomalaisen ammattikuvaajakentän käytettävissä näin monen ulkomaalaisen alan yhteisön maailmanlaajuisesti arvostettuja tuomareita omiin kilpailuihimme

-       ole suomalaisilla alan tuomareiksi pätevöityvillä ollut niin paljon kysyntää ja arvostusta kuin tällä hetkellä

-       Suomella ole ollut nykyistä vuosittaista maajoukkueosallistumista  koko maailman laajuiseen kuvalliseen kilpailusarjaan

-       ole ollut näin täydellisiä mahdollisuuksia pysyä tietoisena alan suuntauksista kuvineen maksuttomasti ja jopa tosiaikaisesti juuri sillä hetkellä kun jotain oleellista tapahtuu.

-       ole ollut tarjolla niin paljon muokattavissa olevaa media-aineistoa valokuvaajan käyttöön korvauksetta, oman menestyksensä tiedottamisen maksimoimiseksi

-       ole ollut näin monipuolisia välineitä ja tekniikoita valokuvaajan luoman kuvajaisen muokkaamiseksi tekijänsä tahtomaan muotoon ilman mitään välikäsiä tai alihankkijoita.

-       ole ollut näin tehokkaita ja suoria keinoja välittää kollegoilleen tai asiakkailleen tietoa,              taitoa ja mielipiteitään

-       ole ollut tekniikkaa, taitoa ja välineitä tarjota omille asiakkailleen niin monipuolista tuotteiden ja palvelujen kirjoa kuin valokuvaajalla on tänä päivänä.

-       ole ollut niin monia palkitsevia mahdollisuuksia tuottaa kollegoilleen, asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen iloa työnsä ja asenteensa kautta

Kyllä siitä voivat sen mahdollistajat jo vähän Joulupukkifiilistäkin tuntea.

MJK

Suunta on löytynyt, nyt tarvitaan enää hienosäätöä.

Kevättalven perinteinen kotimainen valokuvakilpailuruuhka on päättymässä. Tänä vuonna se oli tavallista opettavampi ja mielenkiintoisempi. Pienet skandaalikäryn poikaset  toivat  myös lisää mediapalstamillimetrejä.  Lopputulos oli uutismielessä vähän lattea.  Ei onneksi kuvien osalta vaan siksi, että parhaat kuvat ja tekijät putsasivat jälleen pöydän. Taisivat norjalaisten urheilijoiden tyyliin, tehdä tahallaan parempia kuvia kuin muut.

Se ei tietenkään enää ollut enää kovin mielenkiintoista. Paitsi ammattilaiselle, joka etsii ja lukee kuvista toisia  asioita kuin kadun tallaaja.  Kummankin tyydytykseksi tällä kertaa. Aihetta julkiseen ja omaankin pohdintaan löysivät varmasti niin kokeneet konkarit, kuin vasta tähän kuvamaailmaan ensi askeleitaan ottavat, sekä tietysti, muitten tekemisistä valittamisen aihetta etsivätkin.  Keskustelu kävi vilkkaana, ainakin tuloksien julistamisen asti. Tyyli oli suomalaiskansallinen, eniten valittamista oli niillä, jotka asian eteen vähiten tekivät.

Minä katselin asiaa järjestelypuuhista jo vetäytyneen, mutta aktiivisen seuraajan intohimovapaasta henkilökohtaisen maun ja mieltymysten vinkkelistä.

Fotofinlandian sekä toteutus, että tulos, oli minusta täysosuma.  Enemmän ilmaisia mediamillejä kuin koskaan ennen, enemmän osallistujia, enemmän päteviä ja riippumattomia tuomareita sekä heillä enemmän kokemusta kansainvälisen laatuvalokuvan tasomäärittelystä koko kentän laajuudelta kuin koskaan ennen. Enemmän onnellisia voittajia, heille sekä innostusta että oman työnsä positiivista tiedotusmateriaalia, useammalle jakaantuneet palkintorahat ja osallistuneista kuvista koostuva ennen näkemätön kuvallinen ajantasakatsaus tämän päivän suomalaisen valokuvauksen koko kentästä.  Mansikkana kakun päällä, lopputulos oli täysin matemaattinen, eikä kenelläkään ollut edes mahdollisuutta manipuloida muita tuomareita oman mielipiteensä taakse.  Kisa oli esimerkki rakentavan yhteistyön synergiasta.  Tästä on hyvä jatkaa.

Sarjojen voittajista en haluaisi itsekään vaihtaa ketään muulle sijalle kilpailuun tarjotussa kuvamateriaalissa. Järjestykselle oli jyryllä selkeästi hyvät perusteet.

 

-       Mainoskuvien voittajakuva havainnollistaa nimenomaan viestinsä klassisen kuvakerronnan tyylilajissa, mutta käyttäen juuri nykytekniikan mahdollisuudet sanomansa kirkastamiseen. Minusta tässä sarjassa tulisi kuvaan liittää myös tieto siitä, mikä, ja kenen kustantama on ollut kuvan tavoite. Sillä on merkitystä tuloksen arvioinnille.

-       Muotokuvasarjan voittaja, miljöökuva, käyttää erinomaisella tavalla tyylilajinsa klassiset kerronnalliset mahdollisuudet.  Todellisen henkilön todellinen miljöö, malli kyllin suurena ja korostettuna valokuvauksellisilla keinoilla nykytekniikan avustamana ja tekstissä riittävä todellinen tieto henkilöstä. Siis oikea työasema ja –rooli ei erisnimi. Minä vierastan edelleen sellaisia muotokuvan nimellä ja kategoriassa kilpailevia tuotoksia, joissa päähenkilö kuorrutetaan tuntemattomaksi hänen päälleen stailatulla rekvisiitalla tai häneen liittymättömällä valokuvauksellisella miljööllä.

-       Hieman samaa miljööllä hämäämistä oli sitten hääkuvasarjan koko finalistiryhmässä, jopa niin selkeästi, että  päähenkilöiden tunneilmaisu jäi kokonaan asentojen varaan ja sekin melkein hukkui muun pinta-alan yltäkylläisyyteen. Tässä sarjassa tällainen valokuvamaisematekninen suuntaus näyttää levinneen taas Suomen hääkuvaajien keinovarastoonkin. Hieman pettymys tämä koko sarja minulle oli, muttei muissakaan kilpailun hääkuvissa tainnut niille vakavaa kilpailijaa löytyä. Tässä sarjassa näkyi ehkä muita selvemmin kyseisen tyylin kansainvälinen vaikutus maailmalla nyt arvostettavasta hääkuvaustyylistä.  Hauskaa sinänsä oli taas kerran todeta erilaisten tyylien yhden sukupolven eli n. 25-30  vuoden toistuminen, sillä lopetin Suomessa noiden voittajien tyylisten ja asentoisten maisemahääkuvien demoamisen ja opettamisen 1990 luvun alussa silloin liian vanhentuneina ilmaisukeinoina.

-       Kuvitussarjan, nimenomaan kuten tässä, yhdistettynä digitaaliseen kuvankäsittelyyn,  kerronnan kuuluukin mielestäni olla jotain sellaista  joka antaa epätodellista tehoa kuvan kertomukselle. Juuri sellaisin keinoin, joita suora valokuvaus ei voikaan tavoittaa.  Ammattilaiselle oli lisäksi mukava nähdä finalisteissa sekä ”dokumentointi”henkisiä, että täysin fantasiapohjaisia ratkaisuja tällä tekniikalla ja tavoitteilla. Sen tavoitteen tai kuvituksen aiheen ilmoittaminen tässäkin kategoriassa olisi mielestäni myös tuonut arvioijille merkityksellistä infoa kuvien ”paremmuuden” päättämiseen.

-       Sama koskee lehtikuvan kategoriaa, jossa voittajakuva toi kertomukseensa inhimillistä  ja tunteellista näkökulmaa selkeästi enemmän kuin kahden muun finalistin ”valokuvauksellisen perspektiivin” ratkaisu. Finalistikuvien valonkäyttö kuvan selkeänä rakenteellis-kerronnallisena elementtinä poikkesi myös merkittävästi edukseen vain journalismiin keskittyneen äskettäisen kansallisen kilpailun valollisesta tasapaksuudesta.

-       Taidekuvasarjassa on mielestäni selviö, että sen ilmaisukeinoille ei aseteta mitään toteutusteknisiä  tai viestinnällisiä rajoitteita, mutta juuri siitä suurin mollausmelu somessa olikin. Jyryn päätös voittajasta noudattaa siinä selkeästi ja perustellusti nykyistä maailmalaajuista suuntausta, jossa virtuoosiosaaminen tekijän teokseensa valitsemassa teemassa sijoittuu säännönmukaisesti ammattitaidolliselta osaamiseltaan  huonosti toteutetun mutta ”mystisen” tulkinnanvaraisuuden edelle. Olen aina ja julkisesti ilmaissut omana taiteellisena kantanani sen, että huonosti toteutetussa  mitäänsanomattomuudessa ei ole mitään taiteellista. Sama koskee myös muiden kategorioitten ”hyljeksittyjä” kuvia.

-       Toisen ”taiteelliskriteerein” painottuvan kategorian, portfoliot , lopputulos noudattaa myös perustellusti sitä globaalia trendiä, että portfoliossa arvostetaan, minusta tosin nykyään jo liikaa, tarkasti saman teeman suppeaa variointia. Siis monipuolisemman kuvakokonaisuuden sijaan.  Tässä suhteessa  kyseinen portfolio sana on ajautunut mielestäni liian suppean sisältöiseen yleiseen tulkintaan.  Siltä pohjalta ajatellen voittaja tässäkin ryhmässä oli selkeä valinta ja hyvin paikkansa ansainnutkin.  Itse en olisi hämmästynyt lainkaan, vaikka siitä olisi tullut kokonaisvoittajakin.  Minusta merkittävää tässä voittajaportfoliossa  oli jälleen myös tekstin merkitys kokonaisuuden ymmärtämiselle, ja se että se edusti ansiokkaasti korjailemattoman valokuvan perinnettä. Minusta oli hyvää tässä sarjassa myös se, että finaaliin mahtui myös päinvastaista, epätodellista ja muokattua jälkeä edustavia ansiokkaita portfolioita.

-       Myös kokonaisvoittajakuvasta joka löytyi luontokuvasarjasta olen avoimesti iloinen. Se  osoittaa puhtaan ammatillisen osaamisen ja valokuvasommittelullisen perinteen olevan edelleen täysin kilpailukelpoinen minkä muun valokuvauksessa käytetyn tekniikan tai tyylilajin kanssa tahansa. Yksi alamme kehityksen hienoista  ominaisuuksista onkin se, että kaikki aikaisemmat hyvät tyylit ja kokemukset jäävät myös seuraavien sukupolvien löydettäviksi ja käytettäviksi.

MJK

Ps.  Tämän kirjoittamisen aikana tänään, aivan sananmukaisesti, saavuttivat suomalaiset kollegat taas lukuisia loistavia tuloksia ammattikuvaajien  The European Professional Photographer of the Year 2018 kilpailussa, jonka Limingan lahja maailman valokuvaukselle, Onni W Kinnunen ratkaisi edukseen jo satumaisen voitokkaan viikkonsa kruunuksi. Ensimmäisenä suomalaisena kautta aikojen. Myös muita loistavia suomalaisia ammattivalokuvaajia oli finaalissa ja palkittuina useitakin. Arvostetuksi sarjavoittajaksi ja Kultaisen kameran haltijaksi digikuvituksen kivikovassa kategoriassa ylettyi monilahjakas rautainen ammattilainen, ihana Mikaela Holmberg.

Sulka hattuun Finnfoto, kaikki kukat kukkikoot !

En tiedä, moniko jaksaa katsoa netistä läpi sen yli puolentoista tunnin slideshown, joka sisältää kaikki 2018 Fotofinlandiaan osallistuneet kuvat.  Minä katsoin sen kahdesti. Eri päivinä. Ajatuksella ja pohdiskellen sen merkitystä. Mitään näin merkittävää katsausta keräilyajankohtansa  suomalaisen valokuvan todellisuuteen sen koko laajuudessa, ei ole ollut milloinkaan ennen nähtävissä.  Kaikki aikaisemmin näkemäni alan kotimaiset kilpailut ovat olleet rajoittuneita vain jollekin valokuvauksen osa-alueelle.  Fotofinlandian aikaisemmat vaiheet mukaan lukien.

Tällä kertaa löytyi sellainen muoto, joka mielestäni olisi pitänyt olla käytössä alusta asti. Valokuvauksen eri haarat  riittävän tasa-arvoisesti. Nyt on kenen tahansa nähtävissä, aivan ilmaiseksi netissä, sellainen lähes parin tuhannen valokuvan kokoelma, joka kattaa kansainvälisessä yleisessä käytössä olevan  osa-aluejaon mukaisesti ne tämän hetken suomalaiset kuvat, joiden tekijät ovat ne itse valinneet osallistumaan maamme merkittävimpään avoimeen valokuvakilpailuun.  Ilman tällaista kilpailutapahtumaa ja sen merkittäviä rahapalkintoja, ei tällaista kulttuuritekoa olisi ollut mahdollista toteuttaakaan. Talkoot pelkän aatteen tai kunnian puolesta kun eivät vastaa nykyihmisten arvomaailmaa niin läheisesti, että se tuottaisi tällaisen arvokkaan ja laajan otoksen.

Tuloksen merkittävyyteen verrattuna, minusta on aivan samantekevää, mitä mieltä katsoja on kilpailemisesta kuvilla, tai millään muulla osittain makuasioihin perustuvalla kentällä  yleensä. Tämän kilpailun lopputuloksen, kokoelman, asemasta tämän alan uutena merkkipaaluna,  jopa käännekohtana, ei kannata riidellä.   Se, että näytteillä on nyt kaikki mukaan lähetetyt kuvat, ilman mitään kuratointia tai muunlaista ennakkokarsintaa, on myös arvo sinänsä. Jonkun toisen mielestä, ehkä kiistanalainen. Jos arvostaa vain omaa näkemystään. Tässä kun niitä on katsottavana koko skaalalta.

Toinen arvokas mittari oli nyt se, että kaikki tuomaroijat olivat tämän pienen ja kateellisen maan ulkopuolisia kiistattomia asiantuntijoita, joita ei painanut kenenkään osallistuneen ansaittu tai hyljeksitty asema missään omassa kotimaisessa kuppikunnassaan, vaan he  voivat  aivan paineitta keskittyä pelkästään osallistuviin kuviin. Ja arvioida niitä sellaisilla kansainvälisillä kriteereillä, jotka oli kaikille osallistujille tasa-arvoisesti ilmoitettu kilpailun säännöissä. Kuten kaikissa muissakin mittelöissä, varmasti tulee ilmenemään monenlaista purnaamista menestymättömien puolelta, mutta sehän on yleistä todellisuutta myös niissä kilpailuissa, joissa keskinäinen paremmuus mitataan vaikkapa kellolla, kiloilla, metreillä tai maaleilla.  Tässä, kuten kaikissa muissakin maku- ja tyyliasioihin painottuvissa kilpailussa, lopputulos on vain ja ainoastaan sen tämänkertaisen tuomariston mielipiteiden matemaattisesti mitattu tulos tarjolla olevasta aineistosta.  Ja sellaisena kiistaton mittari näillä eväillä ja tavoitteilla tänään. 

Tässä kilpailuissa on todellisuudessa satoja, jopa tuhansia voittajia, vaikkei heidän pussiinsa niitä palkintorahoja nyt  herukaan. Pääpalkinnon saaja on tietysti siinä rahaosuudessa omassa sarjassaan, mutta jokaiselle finalistille tapaus on myös ainutlaatuinen henkinen, joillekin myös taloudellinen  motivaatiopotku eteenpäin urallaan. Jokaiselle osallistujalle tämä on ollut merkittävä oman kehityksen ja kasvun ponnistelu- ja arviointipaikka ja –mittari, joka tulee varmasti näkymään heidän tuotannossaan positiivisesti.  Jokaiselle katsojalle niin tulos, kuin kaikkien osallistuneiden kuvienkin selailu on erinomainen sivistyksellinen laajennus valokuvan merkityksestä ja  monipuolisuudesta nyky- yhteiskunnan kuvavaltavirran heijastajana. Maamme kymmenille tuhansille valokuva-amatööreille, tämä nyt  syntynyt kokoelma on loputon inspiraation, pohdinnan ja vaikkapa rakentavien väittelyidenkin aarrearkku. Jopa niillekin, joiden mielestä tämänkertainen toteutus ja sen tulos on väärin ja huono, tämä antaa kosolti ajattelemisen aihetta ja mahdollisuuden toisenlaiseen pätemiseen, jälkiviisauteen. Viimeksi mainitut ehkä eivät kovinkaan rakentavia toimintoja. Ellei niistä ota opikseen.

Oma kantani kuitenkin on se, että kunnia heille, jolle se kuuluu ja tässä tapauksessa suon sen ilomielin ja kunnioittaen koko Finnfoton organisaatiolle, sen hallitukselle ja jäsenjärjestöille sekä erityisesti  todellisen osaamisensa tässä kilpailussa julkisen arvioinnin kohteeksi tarjonneille sadoille valokuvaajille. 

Sellaiseen jälkihoitoon toivon vielä jostain löytyvän taloudellisia resursseja ja talkoohenkeä, että tämä jo syntynyt merkkipaalu päätyisi kuvateokseksi kaikkien  niiden käsiin, jotka voivat siitä saada esteettissisällöllisiä pohdintoja ja rakentavia virikkeitä omaan kuvalliseen kehittymiseensä.

Suurkiitos, oli kiva olla näkemässä tämäkin tarpeellinen kehitystapahtuma alallamme.

MJK