Kissankullan kauppaamista

Kahdeksas blogausvuosi, sadas blogini.  Tämän vuoden purjehduskausi kääntyy pian muistojen puolelle, joten tämä altzheimerin torjuntatapani kirjoittamalla muistuttaa nyt päivittäin heräämisvuorostaan. Toisen tyyppisenä, kuin aikaisempina vuosinani. Mutta aina hyödyllisenä virikkeenä. Edes itselleni.

Lukemattomia uusia tarinoita ja kesken olevia aiheita mellastaa taas päässäni. Osa saanee myös verbaalisen sähköisen muodon. Kirjallisuutta niistä ei synny, mutta ne ovat  kuin Hannun ja Kertun piparimurut, merkkejä kuljetuista poluista. Peruutuspeili on välttämätön väline turvalliseen autoiluunkinkin. Senkin liikkumismahdollisuuden toivon saavani pitää vielä kauan, kuten edes tämän kirjoittelukyvyn ja -tavan. Molemmat ovat minulle arvokkaita työkaluja oman elämäni ja tulevien tekojeni jäsentelyssä ja toteutuksessa.

Kävin kesällä muistiklinikalla ja sain tuloksen, ettei mitään muistivammaa ole vielä havaittavissa. Olin vain itse säikähtänyt siitä määrä-ja täsmällisyyserosta, jonka olen päivittäin huomannut jo vaikuttavan muisti-instrumenttiini. Muu fysiikka  sensijaan rajoittaa enenevässä määrin siirtely- ja rakentelupuuhiani ja yhä useammin.  Alusteni laaja talvihuolto ja niiden kookkaat säilytysteltat vievät kuitenkin lumen tuloon asti kaikki käytettävissä olevat fyysisen voimani.

Yhteen ammattiasiaan, niiden ulkopuolelta, olen silti  taas varautumassa. Klassisen studiovalon päivityskierrokseni jatkamiseen kutsuttaessa. Se on aihe, jonka ylläpitämiseksi minulla on edelleen syytä olla voimia ponnistella niin kauan kuin henki pihisee.  En ole silti julistamassa mitään yhden miehen sotaa puhtaan ja aikaa kestävän valokuvauksellisen valoilmaisun levittämiseksi, mutta haluan antaa sitä vielä etsiville ja haluaville kollegoilleni edes yhden löytömahdollisuuden, joka voisi avata uusiakin silmiä kaikkialta pursuavan sekavan valosaasteen korvaamiseksi. Tai edes siihen, ettei kuvaaja itse lisää sitä pelkkää tietämättömyyttään.

Legendaarinen opettajani Ateneumissa 1960 luvulla, Vuorisen Mikko, tapasi  koputtaa vasemman nimettömän rengastaan ja sanoa oppilaalle, joka hänen mielestään oli joutunut helpolle harharetkelle klassisen piirtämistaidon opiskeluprosessissaan ”tämä on oikeata kultaa, kaikki muu on katinkultaa”. Vasta useat myöhemmät vuosikymmenet ovat opettaneet minulle, kuinka oikeassa hän oli, elämän monella eri tasolla ja eri viitekehyksissä.

Siihen katinkultakategoriaan kuuluu mielestäni myös tämä, tällä hetkellä, päivittäin yhä alemmaksi vajoava valokuvallinen valo-osaaminen tai edes –näkeminen. Samalla kun sadat ammattilaiset ihmettelevät väheneviä kuvaustilausmääriään.  Kun vastaus on kuitenkin aivan nenän alla, jos sen suostuisi näkemään. Historia toistaa jälleen itseään.  Joka sukupolven on ehkä koettava ainakin yksi ammattialansa rappiokausi.  Omana pitkänä ammattilaisaikanani olen nähnyt tämän jo kolme kertaa. Tyypillisellä noin yhden sukupolven 25-30v. syklillä. 

Valon laatu ja sen näkeminen/ymmärtäminen katosi yleisestä ammattilaistenkin valo-osaamistasosta  muistissani olevana aikana ensimmäisen kerran kuumien valojen vaihtuessa salamiksi, mustavalkoinen kuva värilliseksi ja kotilabbikset suurlabbiksiksi.  Toisen kerran, kun miljöötyöskentelystä tuli lähes vallitseva riittikuvatoimeksianto, eikä useimmilla siitä elävällä ammattilaisilla ollut  laaja-alaisesti riittävää valonymmärryspohjaa toteuttaa sitä merkittävästi harrastelijoita visuaalisemmin ja laadukkaammin. Ei kerronnallisesti eikä teknisesti.

Ja nyt kolmannen kerran, kun jatkuvan valon lähteet niin miljöössä kuin studiossakin ja niiden yhdistäminen vallitsevien olosuhteiden kanssa tekee vahvasti paluutaan salamoiden rinnalle ja kameratekniikka hoitaa tallennuskelpoisiksi suurimman osan valotaidollista ammattiosaamista aiemmin vaatineista teknisistä perusratkaisuista, osaamattomankin kuvaajan puolesta.  Samalla kun kaikkialta silmiin pursuava  valottomuussotku turruttaa käsitystämmekin puhtaan ja kertovan valokuvauksellisen valon vaatimuksista.

Kukin näitä murroksista on karsinut muutos- tai kehityskyvyttömiä alalta rankalla kädellä, mutta vasta tämä uusin on mahdollistanut heidän korvaantumisensa  ennätysmäisen helpolla ja siksi lukumääräisesti ylivoimaisella ja todelliseen tarpeeseen verrattuna moninkertaisella määrällä uusia yrittäjiä, aloituskynnyksen pudottua lähes olemattomaksi. Sekä taloudellisesti, että teknisesti.  Kun samalla myös muodollista ammatillista pätevyyttä on ollut tarjolla millaisilla ehdoilla, hinnoilla ja taidoilla tahansa, ilman mitään korrelaatiota todellisiin menestysvaatimuksiin. Joista yksi on mielestäni ollut ja kaikki mainitsemani murrokset kestänyt puhdas ja kaunis valo-osaaminen. En mitenkään väitä, ettei usea muukin tietotaito olisi yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän pienyrittäjänkin markkinointiviidakossa, mutta kovin typerää on odottaa niiden korvaavan sen puuttuvan ammatillisen kivijalan, josta alan ammattinimikin on kotoisin.

Minusta olisi järkeenkäypää, jos todellista valokuvaajan ammattitaitoa ja myös alan markkinakilpailukompetenssia  tavoittelevat satsaisivat siihen, että juuri heidän valo-osaamisensa olisi  ylivoimaista. Siis  verrattuna niihin ”erilaisina”ja ”luovina”  itseään pitäviin toistensa jäljittelijöihin, joiden kuvallinen anti kertyy vain erilaisista julkimoista, rekvisiitoista, meikkauksista ja aivan muiden tekijöiden luomien hahmojen jäljittelystä. Nekin huonoina kopioina toteutettuina hallitsemattomilla repropihtivaloilla tai täydellisellä muotoilemattomuudella, jossa valolla ei ole mitään kertovaa sisältöä, vain kuvajaisen synnyttämiseen riittävä sekava tehomäärä ja sekin rumalla ja raa-alla kontrastilla. Tai sen täydellisellä puuttumisella. Muotoilevuudesta puhumattakaan.

Odotan nyt jo kolmatta kierrosta sellaisenkin ajan paluuta jolloin nykyisen, lähes poikkeuksettoman, valolaaduttomuuden sijaan asiakkaallekin olisi edes ammattilaisten toimesta tarjolla kultaa nykyisen kissankullan sijaan.

MJK