Puhtaan valon kriteereistä.

Edellisen blogini jälkeen sain hieman palautetta valonlaatumäärittelyni rajoista, joten päätin täsmentää käsitystäni tässä kirjallisesti  ja mahdollisimman yksiselitteisesti. Samalla  huomasin, ettei sana ”puhtaus”  tarkoittamassani muodossa olekaan vain valo- ja liikkuvan kuvan erityisominaisuus, vaan se ja sen tavoittelu eri muodoissaan  on mukana kaikessa muissakin ammateissa, taiteissa, taidoissa ja erityisesti  henkilökohtaisen elämäntaidon luomisessa.

Tiedän, ettei minulla ei ole riittävästi aikaa eikä kykyjäkään sitä puhtautta muissakin haluamissani yhteyksissä määritellä millään mittarilla, joten pysyn nyt  puhtaan valon eräissä tunnusomaisissa ilmiöissä  perusvalokuvaajan yksinkertaisissa studio-olosuhteessa.  Lukijat voivat sitten aivan vapaasti soveltaa niitä omaan alaansa ja elämäänsä, jos haluavat ja osaavat. Ilman mitään velvoitetta olla kanssani samaa mieltä, tai edes jatkaa lukemista.

Mielestäni:

-       Kaiken studiovaloilmaisun keskeinen ja tärkein suunnittelu- ja toteutusperuste on luonnollisuus ja todellisuus. Luonnollisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhden, tavallisesti voimakkaimman, valon pohjalta valaistessa lähestytään luonnon keskeisintä  valaistusta, yhden auringon ja vain sen valoa heijastavien pintojen periaatetta.  Yksinkertaista ja selkeätä. Kuten tasapainoisen elämänkin tärkeimmät valinnat.

 Ison ja tärkeimmän valinnan jälkeen joutuu yleensä tekemään monia, usein vastentahtoisiakin pienempiäkin valintoja, mutta kun pitää hallussaan niiden alisteisen suhteen siihen tärkeimpään, tilanne ei karkaa käsistä.  Studiotyöskentelyssä tilanne sen valohallinnan suhteen on luonnollisesti ihanteellisin. Jos sen osaa käyttää. Toisin kyllä toimii yli 90 % niistä valonkäyttäjistä, jotka perusteetta raiskaavat kuvissaan valokuvaaja-ammattinimikettä.  Tämän pohdintani mittakaavassa tarkoitan tällä raiskaamisella yleisimmillään ja selkeimmillään sitä, että kuvataan liian pienessä ja vaaleassa studiossa, jossa käytetään liian montaa ja liian eriluonteista valonlähdettä. Silloin puhtaan valon synnyttäminen on teknisistä, visuaalisista ja matemaattisista syistä mahdottomuus. Sekä nähdä että tehdä. Näin valtaosa valokuvantekijänä esiintyvistä laiskoista ja lahjattomista kuitenkin nykyään toimii. Julkaistuista kuvistaan päätellen. Siis mediassa ja asianomaisten omilla webbisivuilla. Valitettavasti siis paikoissa, joissa olisi tarkoituksenmukaisinta esittää parasta osaamistaan, eikä valollista kauhugalleriaa.

-       Toinen keskeinen  vaatimus, totuudellisuus,  puuttuu epäpuhtaasti ja järjettömästi  valoa sinne tänne roiskivien valodiletanttien kuvista säännällisesti.  Valollinen likaisuus hyppää silmille esimerkiksi siten,  että liian monilla valonlähteillä, jotka lisäksi ovat väärillä korkeuksilla ja tehoilla aiheen suhteen, hävitetään kohteen ja sen taustan omat todelliset muodot, pinnat ja niiden keskinäiset suhteet. Kohteesta tehdään silloin muodoton, taustaansa tai itseensä hukkuva, sekava ja sen  oikeasti merkitykselliset osat kadotetaan totaalisti liialla valon voimakkuudella tai jätetään muodottomaan pimeyteen.  Tämäkin onneton ilmiö on useimmissa julkaistuissa nykykuvissa suorastaan pääsääntö. Hyvin harvinainen on sen vastakohta, sellainen sävykäs ja kertova kuva, jonka tummuus muuttuu kauniisti hallitun ja tavoitteellisen gradaaation tai terävän rajapinnan kautta, tarvittaessa myös esteettisesti, aina silloin, kun kohteen muotokin muuttuu  Ja joka lisäksi kertoo valaisullaan kohteestaan  alkuperäisen päätetyn tai sovitun suunnitelman  mukaisen sisällön.  

Tämäkin ilmiö vaivaa nykyään kaikkia muitakin aloja ja ammatteja. Sitä en edes uskalla pohtia, onko se väistämätöntä muutosta vai vain minulle vastenmielistä väliaikaista rappiovaihetta. Toivon, että jälkimmäistä. Siksi myös toivon sen nopeaa ohimenoa ja paluuta puhtaaseen valoilmaisuun ja sen mukana todellisen ammattitaidon käyttöön ja arvostukseen. Myös muilla aloilla. Vaikkapa politiikassa.

-       Se valon synnyttämä todellinen ja rajattomasti tutkittavissa oleva ilmiö, jolla oikea valo-osaaminen eroaa kvasiosaamisesta on kuitenkin varjojen sävy, muoto ja sijainti. Siinä kohdassa ratkaistaan se rajanveto, onko kysymyksessä mestarin hallitsema tavoitteellinen valoilmaisu, vai typerän tuhertajan luomaa visuaalista saastetta. En väitä, että kaiken valaisujäljen pitäisi olla älyllistetyn  työskentelyn steriiliä puhtautta, mutta edes sen käyttäminen rauhoittaa lopputuloksen harmoonista vaikutelmaa. Järjettömän, ruman ja likaisen  sekametelivarjoilun sijaan. Minusta on luonnollista, että on olemassa joitakin ihmisiä, joilla on ”valosilmä” mutta sen puutetta on paljon korvattavissa opinnoilla, ajattelulla, aiheeseensa paneutumisella ja järkevillä harjoituksilla.  Huipulle vain niillä tempuilla ei ole asiaa, muttei sinne lahjakaskaan pääse ilman valtavia ponnistuksia ja ahkerointia  lahjansa kehittämiseksi.

Sen varjoalueiden kerronnan ja ymmärryksen tärkeyden sisäistää vasta, kun harjoittelee säännöllisesti niiden lukemista ja syvällistä ymmärtämistä. Varjon muodosta ja sävyrakenteesta tutkija näkee aina täsmätiedon sen synnyttäneesta valonlähteestä kaikkine ominaisuuksineen ja vikoineen. Sieltä on osaajalle luettavissa kaikki valokuvaajan taito, näkemys ja asenne työtään ja kohdettaan kohtaan. Valoahan saa studiossa synnytettyä ja suunnattua kuka tumpelo tahansa, mutta vasta varjon laadusta löytyy todellinen mestari.  Sen havaitseminen tosin edellyttää sellaista paneutumista, jota tämän päivän lyhytjännitteinen ja pinnallinen työmoraali ei juurikaan suosi, eikä joskus mahdollistakaan. Mutta näkemäänsä kuvaan ja sen valokerrontaan paneutuminen on yhtä arvokasta, kuin sen puhtaan valon luomistaito ja yhtä harvinaistakin, ikävä kyllä. Jälleen kaikilla aloilla.

Yllätyn ja iloitsen aina itsekin niistä valtavista näkymistä ja isoista kokonaisuuksista, joita aukeaa sen oven takaa, jonka avaimena toimisi esimerkiksi pieni yksityiskohta pienellä marginaalisella ammattialalla ja sen vielä pienemmällä osa-alueella, kuten tässä pelkkä simppeli studiovalo.  Jonka merkitykseen ja laatuun valtaosa sitä käyttävistä ei koskaan vaivaudu paneutumaankaan.

MJK

Kissankullan kauppaamista

Kahdeksas blogausvuosi, sadas blogini.  Tämän vuoden purjehduskausi kääntyy pian muistojen puolelle, joten tämä altzheimerin torjuntatapani kirjoittamalla muistuttaa nyt päivittäin heräämisvuorostaan. Toisen tyyppisenä, kuin aikaisempina vuosinani. Mutta aina hyödyllisenä virikkeenä. Edes itselleni.

Lukemattomia uusia tarinoita ja kesken olevia aiheita mellastaa taas päässäni. Osa saanee myös verbaalisen sähköisen muodon. Kirjallisuutta niistä ei synny, mutta ne ovat  kuin Hannun ja Kertun piparimurut, merkkejä kuljetuista poluista. Peruutuspeili on välttämätön väline turvalliseen autoiluunkinkin. Senkin liikkumismahdollisuuden toivon saavani pitää vielä kauan, kuten edes tämän kirjoittelukyvyn ja -tavan. Molemmat ovat minulle arvokkaita työkaluja oman elämäni ja tulevien tekojeni jäsentelyssä ja toteutuksessa.

Kävin kesällä muistiklinikalla ja sain tuloksen, ettei mitään muistivammaa ole vielä havaittavissa. Olin vain itse säikähtänyt siitä määrä-ja täsmällisyyserosta, jonka olen päivittäin huomannut jo vaikuttavan muisti-instrumenttiini. Muu fysiikka  sensijaan rajoittaa enenevässä määrin siirtely- ja rakentelupuuhiani ja yhä useammin.  Alusteni laaja talvihuolto ja niiden kookkaat säilytysteltat vievät kuitenkin lumen tuloon asti kaikki käytettävissä olevat fyysisen voimani.

Yhteen ammattiasiaan, niiden ulkopuolelta, olen silti  taas varautumassa. Klassisen studiovalon päivityskierrokseni jatkamiseen kutsuttaessa. Se on aihe, jonka ylläpitämiseksi minulla on edelleen syytä olla voimia ponnistella niin kauan kuin henki pihisee.  En ole silti julistamassa mitään yhden miehen sotaa puhtaan ja aikaa kestävän valokuvauksellisen valoilmaisun levittämiseksi, mutta haluan antaa sitä vielä etsiville ja haluaville kollegoilleni edes yhden löytömahdollisuuden, joka voisi avata uusiakin silmiä kaikkialta pursuavan sekavan valosaasteen korvaamiseksi. Tai edes siihen, ettei kuvaaja itse lisää sitä pelkkää tietämättömyyttään.

Legendaarinen opettajani Ateneumissa 1960 luvulla, Vuorisen Mikko, tapasi  koputtaa vasemman nimettömän rengastaan ja sanoa oppilaalle, joka hänen mielestään oli joutunut helpolle harharetkelle klassisen piirtämistaidon opiskeluprosessissaan ”tämä on oikeata kultaa, kaikki muu on katinkultaa”. Vasta useat myöhemmät vuosikymmenet ovat opettaneet minulle, kuinka oikeassa hän oli, elämän monella eri tasolla ja eri viitekehyksissä.

Siihen katinkultakategoriaan kuuluu mielestäni myös tämä, tällä hetkellä, päivittäin yhä alemmaksi vajoava valokuvallinen valo-osaaminen tai edes –näkeminen. Samalla kun sadat ammattilaiset ihmettelevät väheneviä kuvaustilausmääriään.  Kun vastaus on kuitenkin aivan nenän alla, jos sen suostuisi näkemään. Historia toistaa jälleen itseään.  Joka sukupolven on ehkä koettava ainakin yksi ammattialansa rappiokausi.  Omana pitkänä ammattilaisaikanani olen nähnyt tämän jo kolme kertaa. Tyypillisellä noin yhden sukupolven 25-30v. syklillä. 

Valon laatu ja sen näkeminen/ymmärtäminen katosi yleisestä ammattilaistenkin valo-osaamistasosta  muistissani olevana aikana ensimmäisen kerran kuumien valojen vaihtuessa salamiksi, mustavalkoinen kuva värilliseksi ja kotilabbikset suurlabbiksiksi.  Toisen kerran, kun miljöötyöskentelystä tuli lähes vallitseva riittikuvatoimeksianto, eikä useimmilla siitä elävällä ammattilaisilla ollut  laaja-alaisesti riittävää valonymmärryspohjaa toteuttaa sitä merkittävästi harrastelijoita visuaalisemmin ja laadukkaammin. Ei kerronnallisesti eikä teknisesti.

Ja nyt kolmannen kerran, kun jatkuvan valon lähteet niin miljöössä kuin studiossakin ja niiden yhdistäminen vallitsevien olosuhteiden kanssa tekee vahvasti paluutaan salamoiden rinnalle ja kameratekniikka hoitaa tallennuskelpoisiksi suurimman osan valotaidollista ammattiosaamista aiemmin vaatineista teknisistä perusratkaisuista, osaamattomankin kuvaajan puolesta.  Samalla kun kaikkialta silmiin pursuava  valottomuussotku turruttaa käsitystämmekin puhtaan ja kertovan valokuvauksellisen valon vaatimuksista.

Kukin näitä murroksista on karsinut muutos- tai kehityskyvyttömiä alalta rankalla kädellä, mutta vasta tämä uusin on mahdollistanut heidän korvaantumisensa  ennätysmäisen helpolla ja siksi lukumääräisesti ylivoimaisella ja todelliseen tarpeeseen verrattuna moninkertaisella määrällä uusia yrittäjiä, aloituskynnyksen pudottua lähes olemattomaksi. Sekä taloudellisesti, että teknisesti.  Kun samalla myös muodollista ammatillista pätevyyttä on ollut tarjolla millaisilla ehdoilla, hinnoilla ja taidoilla tahansa, ilman mitään korrelaatiota todellisiin menestysvaatimuksiin. Joista yksi on mielestäni ollut ja kaikki mainitsemani murrokset kestänyt puhdas ja kaunis valo-osaaminen. En mitenkään väitä, ettei usea muukin tietotaito olisi yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän pienyrittäjänkin markkinointiviidakossa, mutta kovin typerää on odottaa niiden korvaavan sen puuttuvan ammatillisen kivijalan, josta alan ammattinimikin on kotoisin.

Minusta olisi järkeenkäypää, jos todellista valokuvaajan ammattitaitoa ja myös alan markkinakilpailukompetenssia  tavoittelevat satsaisivat siihen, että juuri heidän valo-osaamisensa olisi  ylivoimaista. Siis  verrattuna niihin ”erilaisina”ja ”luovina”  itseään pitäviin toistensa jäljittelijöihin, joiden kuvallinen anti kertyy vain erilaisista julkimoista, rekvisiitoista, meikkauksista ja aivan muiden tekijöiden luomien hahmojen jäljittelystä. Nekin huonoina kopioina toteutettuina hallitsemattomilla repropihtivaloilla tai täydellisellä muotoilemattomuudella, jossa valolla ei ole mitään kertovaa sisältöä, vain kuvajaisen synnyttämiseen riittävä sekava tehomäärä ja sekin rumalla ja raa-alla kontrastilla. Tai sen täydellisellä puuttumisella. Muotoilevuudesta puhumattakaan.

Odotan nyt jo kolmatta kierrosta sellaisenkin ajan paluuta jolloin nykyisen, lähes poikkeuksettoman, valolaaduttomuuden sijaan asiakkaallekin olisi edes ammattilaisten toimesta tarjolla kultaa nykyisen kissankullan sijaan.

MJK