Kun todellisuus ei riitä ?

Menen ensi viikonlopuksi ja noin kuukauden päästä parin päivän koulutuskeikalle teemasta ”Ajaton studiovalo”. Toinen päivä koskee sen olemusta muotokuvassa ja toinen esineaiheissa. Varsinaisena kohderyhmänä on valovastuulliset ammattikuvaajat ja sellaiseksi kehittymässä olevat. Tavoite ei ole valojongleerauksen uskonnon levittäminen, vaan puhtaan valokivijalan vuosisataisten perusteiden kertaus.  Selvittelin itselleni nykytilanteen todellisuutta  kentällä tutustumalla sekä tulevien kurssilaisteni nettisivuihin, että tuoreimpiin alan kansainvälisten kilpailuiden finaalistikuviin ja uusimpiin kuvalehtiin. Vaikka seuraan säännöllisesti alan kehitystä, havaintoni niistä avarsi näkemystäni merkittävästi.

Todella  mukavaa oli todeta suomalaisen ammattivalokuvauksen jo  muutaman vuoden kasvanut menestysbuumi ammattilaisten kilpailuissa, niiden useissa kategorioissa.  Siitä huolimatta, että useiden globaalien kilpailujen taustamoottorina tuntuukin olevan vain toiminta liiketaloudellisella periaatteella, eli kerätä järjestäjälleen tuhansia osallistumismaksuja ja myydä osallistujille saamastaan ilmaisesta kuvasadosta julkaistua  opusta.  Palkintoina pääasiallisesti toimivat diplomit kun eivät edusta mitään erityisen suurta kuluerää tuotosta. Mutta toimivat saajilleen erinomaisena markkinointikeinona. Sellaista aktiivista ammattikuvaajaa tai amatööriä alkaa olla maastamme jo vaikeaa löytää, joka ei olisi ”ulkomaillakin palkittu”  ja mielestään kaikkien kuvauslajien mestari. Luonnollisesti sekin on fakta, eikä edes vaihtoehtoinen sellainen, että menestyäkseen tuhansien kuvien joukossa, tuleekin osata yhtä ja toista, sekä seurata huolellisesti  palkittavaksi valittujen kuvien ajankohtaisia trendejä.  Toiminta muistuttaa sillä tavalla osakemarkkinoilla  keinottelun  menetelmiä. Sekä kehittää varmasti  tekijäänsä myös kuvaajana. Eli ei mene työmääränä hukkaan, jos sitä arvostaa tavoitteenaan.

Minua kiinnosti tämänkertaisella finalistien katselukierroksellani valaisun ilmeeseen ja laatuun panostus. Luonnollisesti erityisesti studioaiheissa ja nimenomaan henkilökuvissa, kenttäkierrokseni pääkohderyhmän takia.  Siksi tässä esimerkkejä yhden, vielä kesken olevan, kansainvälisen kisan muotokuvasarjan annista:

Sarjassa on useita satoja kuvia  113 eri valokuvaajalta. Kaikilta heiltä odotettiin myös omakuvan liittäminen mahdollisen menestysjulkistuksen lisäaineistoksi ja osallistujaportfolioitten havainnolliseksi tausta-aineistoksi, koko sarjan kuvasadon nettilevityksessä.  Noin kolmasosa osallistujista ei huomioinut tätä lisäetua.  Omakuvansa  mukaan antaneista vain 14 valokuvaaja oli panostanut  valollis-kerronnallisesti  tähän lisämahdollisuuteen ja loppujen kuvat olivat laadullisesti tyypillisiä esimerkkejä mitään sanomattomista harmaista naamakuvista tyyliin ”suutarin lasten kengät”.  Huomion arvoista oli, että yksikään valokuvaaja ei ollut käsitellyt omakuvaansa nykymuodin mukaisella ylenmääräisellä kuvamanipulaatiolla tai kummallisella asurekvisiitalla.

Niistä puheen ollen, juuri se trendi näyttää tällä hetkellä olevan täysin vallitsevana globaalien muotokuvakilpailujen loppusuoralla.  16 muotokuvasarjan finalistiportfoliosta vain 5 (viiden) kaikki kuvat olivat sellaista tyylilajia, joka perustuu kuvattavan arvioitavissa olevaan todellisuuteen ja tekijänsä tavoitteelliseen valolliseen ammattityöskentelyyn aiheensa ehdoilla, sekä vain normaaliin digitaaliseen peruskorjailuun ilman selkeää tavoitetta muuttaa kuvattavansa omaa karaktääriä epätodellisen fantasiahahmon suuntaan. Loput 11 finalistiportfoliota keskittyivät tekemään muotokuviensa  kohteista mahdollisimman epätodellisia, mystisiä, ”erilaisia”.  Minun silmilläni kaikkea sitä, mitä  he varmasti todellisuudessa eivät ole.  Tähän transformaatioon käytettiin säännöllisesti mitä kummallisempia rekvisiittoja, meikkauskeinoja,  asentoja, perspektiivejä ja digitaalisen kuvankäsittelyn ääritemppuja.  Joskus todella kömpelösti tehtynä, toisinaan virtuoosimaisesti. Ainakin jälkimmäinen on sinänsä loistava taito, kun tämä ääritemppujen ja scifileffojen hahmojen plagiointi- ja suosintagenre joskus rauhoittuu lähemmäksi mallin todellisuutta. 

Johtopäätös näkemästäni on se, että ainakin tällä hetkellä sähköisessä kilpailukuvien esikarsinnassa tuomarien valtaosan katseen pysäyttää muotokuvasarjassakin kyllin totuudenvastainen ja usein valoteknisestikin ala-arvoinen kummitusväännös tai vain erittäin persoonallisen  näköinen  malli vaatimattomallakin, mutta puhtaalla valoilmaisulla toteutettuna.  Varsinainen  valon ymmärrys ja valaisutaito ei ole selkeästi ollut finalistien valintakriteerinä, eikä sitä ollut juurikaan kilpailukuvatarjonnassakaan. Tämä havainto helpottanee niiden valintoja, jotka tänään haluavat valita kansainvälisen kilpailumenestyksen oman tunnettavuutensa ja kunnianhimonsa toteuttamistieksi.

Tällaisena vanhan koulun valokuvaajan tiedän, että genrejä tulee ja menee, mutta todellisuus on kaikkia kikkoja kestävämpi. Toivon eläväni vielä senkin ajan, jolloin muotiin ja arvostukseen nousee sellainenkin muotokuvaus, joka perustuu puhtaaseen ja esteettiseen valoilmaisuun ja jolla on tavoiteltu kuvattavan henkilön oman luonteen, tyylin ja karisman esille tuontia ja jonka muotokuvan muu sisällöllinen pinta-ala tukee mallin persoonan visuaalista jännitettä tai joka neliösentillään lisää siihen malliinsa liittyvää todellisuutta, joka tapahtuisi silloin luonnollisesti miljöömuotokuvissa.

Näkemäni perusteella olen kovin iloinen, että näitä itse arvostamiani  piirteitä oli selkeästi muita enemmän löydettävissä tämänkin kilpailun finalistiryhmän suomalaisten muotokuvissa. Näkökulmasta sitten riippuu, onko se osoitus  muotiasioissa jälkeenjäämisestämme, vai sellaisesta terveemmästä todellisuuden arvostuksesta, jonka toivoisin palaavan takaisin muotokuvamaailmaankin.

MJK