Alhaista vai ylhäistä koulutusta. Osa 3.

Aate vai ammatti ?

Koska tulossa olevan silmäleikkauksen takia joululukeminen ja kirjoittelukin on ollut melko vaivalloista, aikaa on jäänyt monentasoiseen mietiskelyyn. Pari viikkoa sitten herännyt koulutuksen olemuksen ja ytimen henkilökohtainen selkeytys, edes itselleni, on todella täyttänyt melkoisen osan valveillaoloa ja kyllä unityöskentelykin on siitä osansa saanut. Aihe tuntuu poikivan vielä useita kirjotuskertoja. Lähes rajattomasti.

Vaikka olenkin työskennellyt  noin 20 oppilaitoksessa kouluttajavastuun eri tasoilla, eri ryhmille monella eri kriteerillä  ja eri pituisina  jaksoina,  todellista ja syvää kokemusta minulla on vain eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa olevien aikuisten ammatillisesta koulutuksesta. Tosin sen kaikilta tasoilta. Ja kummaltakin puolelta kateederia. Muut ikä- ja tasoryhmät ovat olleet lähinnä vierailun luonteisia. Siksi mietteeni keskittyivät nyt  erityisesti siihen.

Olen myös käynyt lähes kaikki omat kouluttautumiseni tasan käänteisessä järjestyksessä.  Ensin toiminut ammatillisesti menestyksellisesti ammattialalla, usein myös  jatkanut sitä kouluttamassa ja lopuksi hankkinut myös muodollisen pätevyyden siihen.  Siis sekä ammattiini, että sen opettajana toimiseen. Järjestyksen järkevyyttä en ole pohtinut, eikä sillä enää olisi mitään merkitystäkään minun osaltani. Tapa näyttää kuitenkin edelleen jatkuvan.  Vakava kirjoittamisen opiskelu kun on edelleen alkuvaiheessaan vasta muutaman vuoden kestäneenä.  Ja alkaneena kaikkien aikaisempien vuosikymmenten tuhansien työni osana tuottamieni sivujen tekemisen jälkeen.

Tämä lähestymisjärjestys itse käymiini koulutuksiin, niiden 8 erilaiseen ja eritasoiseen tutkintoon, sekä sisällöstä ja laadusta vastuunalaisena ja opintosuoritusten lopullisena hyväksyjänä toimiminen reilusti yli kymmenessä eri tutkinnossa on antanut kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman koulutuksen kenttään ja erityisesti ammatillisen koulutuksen mielekkäisiin ja mielettömiinkin erityispiirteisiin. Niihin mahtuu todella otsikon  molemmat  ääripäät. Sekä detaljitasolla että laajemmin. Joitakin vaikkapa suunnilleen kronologisessa viitekehyksessä.

Varsinaiseen säännölliseen koulutusvastuuseen jouduin ensimmäisen kerran silloin, kun menin senhetkisen opinahjoni rehtorille perustelemaan, miksi saamamme koulutus ei millään mittarilla ollut alan työelämän todellisuuteen relevanttia. Hänellä oli valta päättää seuraavan lukuvuoden tuntiopettajat sekä linjavastaavat, joten työelämäkokemukseni näyttöjen perusteella hän määräsi minut hoitamaan sen tontin.  Ja vastaamaan se sisällöstä.  Se periaate seurasi mukanani sitten  tähän päivään asti. Opettajakoulutuksen puute oli siihen aikaan ammatillisessa koulutuksessa enemmän etu kuin este.  Nykyään se voi olla sekä että.

Vaikka tuosta tilanteesta on jo vuosikymmeniä, kovin paljon näen ja kuulen eri koulutusyhteisöissä opiskelevilta  kyseisen työelämälle vieraan sisällön ja suoritusprosessin ongelman olevan edelleen yksi keskeisimmistä  puutteista. Alasta riippumatta.  Oppijoita ajatellen  vähintään alhainen teko.  Mutta virallisessa koulutusjärjestelmässä kaikki keskeiset, mutta tekemättömät parannukset, hautautuvat ryhmävastuun loputtomaan kaivoon.  Siksi useiden tuntemieni alojen työelämän ammatillisen koulutuksen puuttuva työelämävastaavuus lienee isältä pojalle periytyvä ammatillinen kirous. Kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sen korjaamiseksi olen usein nähyt  yritettävän sellaista ratkaisua, että opiskeltavan alan työelämän silloinen kellokas tai muuten mediaseksikäs  osaaja on kutsuttu oppilaitokseen  luennoimaan tai joskus jopa vetämään lyhyt jaksokin. Vastuullisille  se on helppo ja suosiota lisäävä menetelmä. Mutta kohderyhmän useimmille  pelkkää melua ja oppimiseen käytettävissä olevan ajan varastamista heiltä.  Vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuvan ja kalliisti laskutettavan alan kongressin  statustäky ei  varmasti ole, joitain äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta, se tapa, jolla osaamiseen perustuva ammattitaito onkaan rakennettavissa.  Selvitin  kerran, asian tutkimiseksi,  kaikkien  julkkisgurun  luentopäivään osallistuneiden perustasoisten, mutta työelämässä jo leipänsä ansaitsevien  kuulijoiden lopullisen arvion kuluttamansa ajan hyödyllisyydestä. Ylivoimaiselle enemmistölle  päivä oli viihdyttävä, mutta omassa ammatillisessa kehittymisessään vakavasti huomioon otettavia hyödynnettäviä seikkoja  ei ollut muistissa ainuttakaan. Niiden kokeilemisesta todellisessa työtilanteessa puhumattakaan.  

Viihdytys  ja koulutus kun ovat täysin eri asioita.  Viihdyttäjän vastuu kun on lyhyt hetkellinen olotila tai nauru, mutta kouluttajan vastuu on koko kohderyhmänsä loppuelämän keskeiset ammatilliset valinnat. Vastuuttomuutta puolestaan on valita ja palkata  kummankin roolin  toteuttajat ilman heidän perusteellista valmentamistaan omaan osaansa.  Roolinsa, merkityksensä kohderyhmälle ja vastuunsa määrän ja luonteen selvittämistä.  Ja sama valmistelu kuulijoille. Juuri ne jäävät useimmiten tekemättä.  Ja kirous jatkuu.

Siitä lisää ensi kerralla.

MJK 

Alhaista vai ylhäistä koulutusta? Osa 2.

 ”Siihen aikaan kun isoisä filmille kuvasi.”

Tämän Timo Suvannon filmityöskentelyä havainnollistavan blogin aihepiiri herätti netissä monenlaista ilmaa ja kommentteja filmiajan erilaisista osaamisista.  Jouduin itsekin pohtimaan niiden merkitystä, koska minutkin oli mainittu siinä viestinnässä.

Omaa kantaani pohdittuani päädyin tulokseen, että filmiajan ammatillisen sensi- ja densitometrian  teorian ja käytännön hyvä ja laaja-alainen hallinta helpottaa kyllä ihan olennaisesti myös digitekniikan kuvamaailman hahmottamista ja erityisesti sen ammattitaitoista soveltamista.  Ja luonnollisesti ihan valtavasti myös digimaailmasssa käyettävien graafisten kuvajaisten ja käyrien siirtämistä laadukkaan kuvan perusrakenteluun.  Ja lisäksi kyvykkyyttä opettaa ja havainnollistaa kummankin menetelmän käyttöä seuraavalle valokuvaajasukupolvelle. Valittavaksi oman ilmaisunsa tuotantovälineeksi.

Mutta välttämättömiä ne matemaattiset suureet ja laskelmat eivät enää ole, mitkä filmiaikana olivat jokseenkin pakollisia kunnollisen painokelpoisen jäljen ja teknisesti moittettoman kuvan tuottamisessa. Kuvauskaluston kehitys on kuitenkin johtanut nyt siihen, ettei niitä välttämättä tarvita enää tullakseen ainakin alaa pinnallisemmin osaavien tai sellaisten asiakkaitten korottamaksi valokuvaajaguruksi. Painopiste kuvan arvottamisessa on siirtynyt jo vuosikausia sen sisällön, idean ja aiheen kunnioittamiseen, moittettoman tekniikan väistyessä lähes täysin pakollisen ominaisuuden luettelosta.  Sinne on kyllä jäänyt kosolti sellaista pakollista muutakin taitoainesta, joka pitää lahjattomat ja laiskat poissa alan todellisen osaamiskärjen tavoittelusta. Mikä luonnollisesti onkin ikuinen todellisuus. Poikkeavaa osaamista kun saavuttaa vain poikkeavilla ponnisteluilla.

Myös kuvaajien pitkäjännitteisyys on havaintojeni perusteella seurannut nykyisen instant maailman trendejä, ja valomittausosaaminenkin taantunut ohoeikutasolle.  Siihen on liian aikaista vielä ottaa kantaa, onko tämä kehitys hyväksi vai pahaksi  kuvan lopulliselle viestille ja käytölle. Hyvää siinä ainakin on kuvaustapahtuman yleistyminen aina vain laajempien kansalaispiirien normaaliksi käyttäytymismuodoksi.  Pyramidin huippu kun voi nousta entistä korkeammalle vain kyllin suuren pohjapinta-alan mukaan. Minäkin tiedän jo useitakin arvostettuna valokuvaajana itsensä elättäviä, joiden kuvallinen ura on kasvanut vain omasta kuvaamisesta ja ilman päivänkään muodollista alan koulutusta. Ja ovat myös hyviä ammatissaan.

Digikuvausprosessin nykykalusto on jo sillä tasolla, että sen varsinaisesta teknisestä toiminnasta ei juurikaan tarvitse olla perillä, kunhan jaksaa lukea laitteensa käyttöohjeet huolellisesti ja ymmärtää niissä olevan kielen. Siitä käyttöohjeiden uuskielestä onkin tullut jo melkein yhtä monimutkaista insinööritiedettä, kuin aikanaan oli filmien ominaiskäyrät ja kehityskemikaalien gamma-aikataulukot.  Tosin minusta tuntuu, että suhteellisesti vielä harvempi kuvaaja hallitsee edes kameransa koko kapasiteetin, kuin filmiaikana koko tuotantoprosessin. Digitaalisen jälkikäsittelyn valtavasta maailmasta puhumattakaan.  Itsekin oletin, että kun hankin manuaalikäyttöisenä markkinoitavan ammattilaisdigikameran, selviäisin ajan, aukon ja herkkyyden, sekä värilämpötilan hallintakiekoilla, mutta sen muun menun hallinta niidenkin tarkoituksenmukaiseksi kuvaustilannekohtaiseksi säätämiseksi vaati 320 sivuisen oppaan  huolellisen tutkimisen ja kymmenien itselleni uusien sanojen ja käsitteiden selvittämisen. 

Varmaa siis kuitenkin edelleen on, että kuvaajavirtuoosiksi  kasvaminen on  pitkällisen ja monitasoisen itseopiskelun ja koulutuksenkin takana, vaikka jonkintasoisen tuloksen synnyttäminen, jopa painokelpoisena, onkin varmistettu nykylaitteiden lähes pakollisilla automaattitoiminnoilla.  Olipa sitten kysymys filmikuvauksen tai digikuvauksen huippusaajasta.

Selkeää lienee kuitenkin se, että kaupallisen kuvausyrittäjän valinta tekniikan suhteen on jo pelkistä kannattavuustavoitteista  ja ajankäytön paineista johtuen vain ja  ainoastaan digitekniikka. Filmitekniikka tarjoaa sensijaan vaativan ja mielenkiintoisen, lopputulosta ajatellen, vaihtoehdon kuvailmaisua intohimonaan harrastavalle.  Huippuluokan lopputulos on saavutettavissa kummallakin tekniikalla. Useimmissa suuntautumisaloissa valokuvauksen rajattomassa kentässä on tilaa valita kumpaa haluaa käyttää silloin, kun itse lopullinen valokuva on prosessin tavoite, eikä viivan alle jäävä verotettava tulo.

Siksi minusta on erinomaisen tärkeätä ja lohdullista, että myös meitä filmityöskentelyn syvällisesti halitsevia ja sen oppeja ja tietoutta mielellään jakavia on edelleen hengissä ja hopeakuvan lumoihin joutuneita, heidän sitä halutessaan, opastamassa. Meille puolestaan kohtuullisen syvällinen digiteknikan tuntemus on myös oiva lisäarvo tämänkin, massojen kokemusmaailmasta jo kadonneen, kansanperinteen siirtämisessä uusien kuvaajasukupolvienkin elämykseksi ja iloksi.  

MJK

Alhaisin vai ylevin koulutus? osa1.

Huolimatta siitä, että olen vuoden päästä toiminut kouluttajana tasan 50 vuotta, alan ilmiöt jaksavat aina uudestaan hämmästyttää minua. Tällä kertaa useita erilaisia pohdintakohteita.  Sarja niistä alkaa tästä. Ne aiheuttavat paljon omaa pohdintaa, mutta myös selkeyttävät näkemystäni koko koulutusilmiöstä ja sen roolista.

” Toisen työn ottaminen kouluttamalla sen tekemiseen osaamattomia, on alhaisin mahdollinen teko.”

Tämä on suora lainaus hiljan saamastani sähköpostista. Joka väittämä levisi pari päivää myöhemmin saman henkilön toimesta laajalti myös somessa. Täysin aiheetta.  Lähettäjä ilmaisi tarkoittaneensa tällä juuri omaa ammattiaan, lehtikuvaaja, sivuavan koulutuksen  toteuttamista.  Hän myös löysi julkaisussaan sekä siihen että peräti muutaman kolleegan itsemurhaankin syylliseksi erityisesti vain yhden saman lähettäjän erikoisalaa sivuavan kouluttajan ja  yhden julkisen koulutuspäivän puolikkaan.  Sekin muualla kuin Suomessa.  Ja myös minut osasyylliseksi, koska näen asian kokonaisuutena ja hänen tällaisen tulkintansa siitä  liian yksipuolisena ja loppuun harkitsemattomana.  Tarpeettomana julkisena ja vääränä pahantahtoisena vastuuleimauksena koko lehtikuvaajan ammatin alasajosta vain yhden henkilön oman koulutustoiminnan  sivuaiheena. Huomioimatta lainkaan sitä Suomenkin todelisuutta, että maassamme koulutetaan yhteiskunnan varoilla pääosin työttömiksi vuosittain n. 600 uutta valokuvaajaa ja vähintään saman verran vähintään sivutoimisia toimittajia, joiden journalistisiin oppiaineisiin kuuluu lehtikuvaus. Ja lähes kaikilla heistä on se käsitys, että heidän muodollisella tutkinnolla vahvistettu taitonsa riittää myös lehtikuvaajan työtehtäviin.  29 valokuvausta yhtenä pääaineenaan opettavan oppilaitoksen ja yli sadan valo- ja lehtikuvaajakouluttajan työn seurauksena.

Minulle sensijaan tämä koulutustoiminnan  outo, mutta aivoja stimuloiva tulkinta, herätti paljon tarpeellista ja avartavaa pohdintaa. Koska aloitin suoralla lainauksella, jatkan suoralla otteella osasta vastauskirjettäni hänelle.

(lainaus alkaa)

”tämän vastauksen jälkeen en enää osallistu tämän aihepiirin keskusteluun kanssasi, koska olet ilmeisesti sulkenut aivosi väistättömältä yhteiskunnan kehittymiseltä. Sinulle ehkä vain muuttumiselta.”

“ Tämä medioiden digitaalisaation juna on porskuttanut ja tulee sen yskimättä tekemään edelleen, vaikka kaikki Suomen lehtikuvaajat kahlehtisivat  itsensä sen raiteille. Niinhän se teki jo silloinkin kun alaltasi hävisi muutamassa vuodessa Suomesta yli 20,000 työpaikkaa, kaikki käsin-ja konelatojat, valolatojat, kuvalaborantit, asemoijat, kemigrafit, retusoijat, puhtaaksikirjoittajat, kirjanpitäjät, puhelinvaihteen hoitajat, telefaksin -foton hoitajat, toimituksen autokuskit, pakkaajat, ilmoitusmyyjät, päivälehtitaittajat, oikolukijat, graafiset kuvaajat, painopinnan valmistajat ja asioiden todenperäisyystarkastajat. 

Näistä ammateista useimmat on siirretty juuri tämän päivän, minunkin mielestäni, onnettoman ammattitaidottomille, kuvaaville ja taittaville toimittajille, mutta ei se ole heidän vikansa, eikä sen takia heitä pidä edes yrittää motittaa yhden journalismin keskeisen alueen ja -taidon ulkopuolelle. Eikä se olisi mahdollistakaan.  Sama karsiva kehitys tulee olemaan kylmä totuus myös kuvajournalismin päivittäisessä työprosessissa.  Tekninen kehitys tulee edelleen kehittämään valokuvaus- ja 3D tekniikkaa sellaiseksi, että pelkkien perinteisten teknisperustaisten valokuvaajataitojen varassa ammatissa selvitä yrittävälle kyyti tulee olemaan enemmän kuin jäätävää, Se ei ole kenenkään vika, eikä sitä tule mikään voima maailmassa kykenemään vastustaa.  Ainoa vaihtoehto tulee yksilötasolla olemaan itsensä sopeuttaminen ja valmentaminen tulevaan työmarkkinatilanteeseen ja nimenomaan siellä vaadittaviin valmiuksiin. Niistä keskeisin tulee pomminvarmasti olemaan teamityöskentelyssä vaadittavat sosiaaliset taidot. Luonnon valinta tulee empimättä karsimaan tuleviin väistättömiin muutoksiin sopeutumattomat yksilöt pois tästä ravintoketjusta. Mikään edellämainituista ei tule poistamaan loistavaan kuvajournalismiin kykeneviä poikkeusyksilöitä, heidän työskentelykanavansa vain muuttuvat, kuten ansaintamenetelmänsäkin. Ja varmasti heidän lukumääränsä tulee olemaan erittän pieni prosenttiosuus koko mediakentän populaatiosta. Niinhän se on jokaiselle muullakin alalla. Erkoisosaajia on erikoisen vähän. 

Tuo luokittelusi siitä, että aina uudempi koulutus on alhaista ja pahan tekemistä muille samalle alalle aikaisemmin koulutetuille, menee kyllä pullon tai pillerin piikkiin, noin tyhmä et todellakaan ole. Tuolla perusteella jokainen oman alansa ajanmukaista ja enemmän kuin tarpeellista  selviytymisvalmiutta kolleegoilleen jakava olisi selkeä yhteiskunnan vihollinen, vaikka kaikissa kulttuureissa juuri he ovat enemmän kuin tarpeen oman yhteisönsä tulevaisuuden selviämistaistelussa.  Ehkäpä sinun kannattaisi vielä kerran pohtia kantaasi siihen, mikä on sellaisen toiminnan moraali, jossa ihminen yrittää pysäyttää ajan pyörän ja vaatii muitakin tekemään sen. Mahtaako sillä olla joku yhteys siihen, että huomaa oman toimintansa olevan alansa nykyisiin vaatimuksiin riittämätöntä?  Ikiliikkujankin suunnittelulla on enemmän mahdollisuutta onnistua.

Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella

MJK “    

(lainausote päättyi)

Kaikki ammatillinen koulutus tähtää  opiskelijalleen tulevan työelämäpaikan varmistamiseen.  Ja useimmiten samalla väistämättä myös jonkun aikaisemmin koulutetun syrjäyttämiseen, aikanaan. Tai ainakin vapauttamiseen työelämän oravanpyörästä. Ja tapahtuen aina kullakin alalla olevan globaalin kehityksen ehdoilla.  Sellaisten, joille valtiovallankaan toimenpiteet  eivät ole edes hidaste. Joskus tosin etu tai haitta. Hyvin rajoitetun ajan. Täysin alasta riippumatta. Jokaisessa ammatissa ajantasakoulutukseen osallistuminen on työelämässä jatkamisen elinehto. Ei siis vältettävissä oleva valinta.

Keskustelun aloittaneen oudosta perspektiivistä tarkastellen myös parhaat koulutuspaikat ja parhaat opettajat olisivat sitten luonnollisesti ne moraalisesti kaikkein alhaisimmat  väärintekijät.  Hehän tuottavat parasta saatavissa olevaa uutta osaamista työelämän tarpeisiin.  Joka silloin väistämättä tarkoittaa myös kyseisiä alan töitä tekevän mutta jo jälkeenjääneen tai muuten sopimattoman aineksen leipäpuun tyrehtymistä.  Jokaisessa tavaratuotannon ja palvelujen kilpailutilanteessa. Myös koulutusalan. Tuolla ajattelutavalla kaikki se kehitys, mitä jokainen ala tarvitsee omassa tulevaisuudessaan, on ollut moraalitonta ja rikollista aikojen alusta asti. Silloinkin kun kyseisen syytteen esittäjä omaa työelämäosaamistaan varten opiskeli.  Mietin myös miten on käynyt sellaisen alan tai maan, jossa kerran jo opittuja ammatteja uudistava koulutus on kielletty.  Tai joissa yhteiskunnallinen määräysvalta perustuu jo kauan sitten menneen maailman arvoille ja rajoitteille. Siitä meillä on päivittään selkeitä havaintoesimerkkejä tämän päivän poliittisissa ja pakolaisongelmissa.

Sensijaan mielestäni oman koulutusalansa ja siihen johtavan opintoreittinsä vapaa valitseminen nimenomaan omien intohimojensa ja edellytystensä mukaisesti, on eräs ihmisen perusoikeuksia onnellisen ja harmoonisen elämänsä tavoittelussa. Jonka tulosta on sitten jatkokoulutuksella muokattava ja kehitettävä säännöllisesti koko loppuelämänsä. Yhä useammin se tulee tarkoittamaan yhtä tai kahta alan vaihtoa tai vähintään se uudelleen muotoilemista oman työuransa aikana.

MJK