Kevät tuli niin aikaisin, että kaikkinainen kirjoitusaika
alkaa hiipua ja rantatyöt painavat päälle joka päivä aamuvarhaisesta alkaen.
Tänä keväänä on lisäksi laivaverstaan 400 neliön myynti ja tyhjennys yli
vuosikymmenen työskentely/varastoinnista, sekä kaiken sieltä löytyvän erilaisen
materiaalin myynti. Fysiikka on lujilla, mutta päivittäisessä
ponnistelukäytössäni aina kun voimat sallivat. Kirjoitteluun ei nyt aikaa jää,
joten syksy taas näyttänee, miten se jatkuu. Tätä yhtä pohdintateemaa olen jo
tammikuussa luvannut kuitenkin kirjallisesti vielä raportoida, joten hoidan sen
nyt pois ennen päätoimiseksi kesä/rakennus/laivurimieheksi muuttumista.
Minua on pohdituttanut koko kevään yksi aihepiiri ylitse
muiden, ammatillinen kimppatyöskentely vai yksin yrittäminen. Kaikista
niistä neuvontapyynnöistä, joihin
edelleen vastailen säännöllisesti, tämä on ollut selvästi eniten esillä
kuluvana keväänä. Osatekijänä lienee taloudellisen epävarmuuden ajan pyrkimys
kaikkiin mahdollisiin säästömahdollisuuksiin ammatillisessa toiminnassa, erityisesti pienyrittäjien
olosuhteissa , joissa useimmat entiset oppilaanikin toimivat.
Kevään keskusteluista tästä teemasta usean kimppatoimintaa
harkitsevan kanssa, on jäänyt monenlaisia ajatuksia muhimaan. Seuraavassa
niistä joitakin ilman tärkeysjärjestystä tai selkeää suuntaamista johonkin
erityiskysymykseen. Usea sopii yhtälailla muihinkin pari- ja ryhmäsuhteisiin
kuin pieneen työyhteisökimppaan.
-
Perusohjeeni on vuosikymmenten aikana ja -kokemuksella
jopa kymmenistä ammatillista
pienkimpoista ja perusperhesuhteista tiivistynyt seuraavaan perusmuotoon.
Kaikki ammatilliset pienkimpat ovat paholaisen keksintöä,
joten niitä tulee välttää erityisesti silloin kun omana tavoitteena on henkilökohtaisen henkisen rauhan
ja maksimaalisen työtyydytyksen
tavoite omassa luovassa ammattitoiminnassa.
Siis erityisesti aloilla, joiden
todellisten tulosten laatu ei ole
mekaanisesti mitattavissa ja punnittavissa, vaan tuloksen
käyttökelpoisuutta ja arvoa arvioidaan tekijän ja asiakkaan lopullisilla tunnetiloilla.
Joskus kimppaan on silti mentävä,
ainakin väliaikaisesti, silloin kun sen tekee silmät auki ja valinnan sekä ammatilliset että
henkiset haittavaikutukset tiedostaen. Ja myös valmiina
silloin empimättä maksamaan niiden eduista aina muodossa tai toisessa
kertyvän kovan hinnan. On tietysti tilanteita jossa
kimpparatkaisu ainakin näyttää olevan
yksi mahdollinen vastaus sen hetkiseen tarpeeseen.
-
Mielestäni aivan avainasia kaikissa kimpoissa on
tarkistaa jo etukäteen sekä henkilökohtaisten elämänkokoisten tavoitteiden,
että yhteistoiminnan osuuden päämäärien ja arvomaailmoiden periaatteellinen
yhteneväisyys. Se pitää tunnollisesti
ja perusteellisesti selvittää syvemmällä henkisellä tasolla kuin
taloudellisen tilanteen optimointi. Mikään ei syö jokapaiväisessä toiminnassa
niin paljon ja kokoaikaisesti kimppalaisten voimia ja mielenrauhaa kuin se, että tuntee 24 /7 ryhmän jäsenten omien päämäärien eritavoitteisuuden
kalvamista. Se nakertaa käytännössä jokaisen hetken jokaista valintaa
ja vie salakavalasti valtavasti
voimia niistä seikoista, joihin panostaminen olisi elintärkeätä.
Kimppatoiminnassa jokainen eri suuntaan pyrkivä teko tai ajatus vähentää pienimmilläänkin kaksinkertaisen
määrän voimia teamin käytöstä. Niin työssä kuin ihmissuhteissakin.
-
Tämä
haitta tuntuu erityisesti juuri tunne-elämän laadun kokonaisvaltaisena huononemisena. Luova prosessi kun aina vaatii oman
aikansa ja usein myös yksinäisyytensä sekä erityisesti yksityisyytensä. Kun koko elämän laatu on vain sarja
koettuja tunteita, tuntuu todella surulliselta, että valitsee vapaaehtoisesti sellaisen yhteistoiminnan, jonka
väistämätön sivutuote on huonojen
tunnekokemusten päättymätön ketju.
Ja jossa herkimmät kokevat
voimakkaimmat takaiskut ja kovimmat
kustannukset. Ja joka
vähentää aivan merkittävästi positiivisten luovien toimintojen käyttövoimaa.
Erityisesti ammateissa, joiden
tuotos on henkistä pääomaa.
-
Tällä en luonnollisesti väitä, että ei olisi
tehtävä kompromisseja yli omien halujensa silloinkin kun työskennellään yksin
tai harkitussa kimpassa,
mutta jos luottokumppaneiden isot
taustaperiaatteet ja taustat ovat eritavoitteiset, mitään hyvää ei pitkässä
juoksussa ole odotettavissa, eikä muodollistakaan menestystä ilman että joku ryhmän jäsenistä kärsii omassa elämisen tasossaan todella
tuntuvasti. Vaikka taloudellinen
tulopuoli olisikin väliaikaisesti
hyvässä myötätuulessa. Sen henkisen pahoinvoinnin lopullinen lasku on
silti maksettava aikanaan, useimmiten väistämättömän sairastelun tai terveyden täydellisen romahtamisen
hinnalla. Joka on lähes
pomminvarma seuraus omia keskeisiä henkisiä arvojaan ja vapaita itsenäisiä
valintojaan vastaan työskentelystä.
-
Kimppatyöskentelyryhmää kuitenkin jostain syystä
muodotettaessa, tulisi aivan erityistä huomiota kiinnittä siihen, että jokaisen
keskeinen toimenkuva ja velvoitteet yhteisosaamisen tilanteissa eroaa
riittävän selvästi
toisistaan, kuten on esimerkiksi tilanne silloin, kun juridisesti toinen
on työnantaja ja toinen juridisesti
työntekijä. Vuosisatainen kehitys on osoittanut tämän olevan yksi
harvoista kohtuullisesti toimivista perusrakenteista useamman kuin yhden hengen
työ- tai perheyhteisön toimintamallia rakennettaessa. Siltä, että siinäkin
rakenteessa joku aina kokee tulevansa epäoikeutetusti hyväksikäytetyksi, ei
luonnollisesti voikaan juuri välttyä, mutta irtisanoutuminen kestämättömässä
tilanteessa on ainakin toisen osapuolen juridinen turva tällaisessa
työtilanteessa. Ja avoliitto
näyttää käytännössä muodostuneen sen
vastaavaksi versioksi parisuhteessa.
-
Sellainen
tasa-arvoinen työ- tai parisuhde, jossa kummankaan osapuolen ainoa
korvaamaton pääoma, tunne-elämä, ei
ole lopullisen maksajan ikävässä asemassa, edellyttää siis mielestäni sellaista selkeätä
rooli-ja velvoitejakoa, jossa kummankin osapuolen taidot ja tavoitteet tulevat
harmoonisesti tyydytetyiksi. Eikä
toisen henkisesti maksettaviksi. Tai
sitten kimpan muodostaa pari niin itsenäistä ja omatoimista
yksilöä, etteivät he tarvitse toistensa tukea mihinkään muuhun yhteiseen
toimintaan kuin valinnan sattuessa samaan tarpeeseen samanaikaisesti. Esimerkiksi kun työasiassa voi kysyä
omaan ongelmaansa neuvoa toisen paremmin hallitsemasta kokemusvarastosta tai
yhteiseen henkisen ja fyysisen läheisyyden voimaannuttavaan hetkeen
parisuhteessa. Näissä tilanteissa
sekä saamisen, että antamisen tyydytys voi täyttyä
terveesti ja
hedelmällisesti, viemättä kummankaan voimia. Mutta toteutuu hyvin
harvoin pienen kokonaishenkilömäärän kimpoissa.
-
Sellainen työ-tai parisuhde, johon liittyy, tai
on edes ennakoitavissa, toisen
osapuolen jonkin asteinen läheisriippuvuus joko ammatillisessa tai inhimillisessä viitekehyksessä,
muodostuu poikkeuksetta
osapuolilleen sellaiseksi taakaksi, jota en toivo kenenkään
kohtaavan. Ellei sellaisen
elämänlaadun tai tuskan synnyttäminen satu olemaan kummankin piilotavoitteena. Siis kuin sadistin ja
masokistin yhteiselämä. Jota tällaisen rauhan ja harmonian ikuisen etsijän on
turha edes yrittää hahmottaa. En
silti väitä ettei jonkun lajin
hoito/ neuvonta/opastus/kuuntelu/selittelysuhde voisi olla monellekin heidän
elämänsä itse koettu ja
hyväksyttykin tarkoitus, mutta se on alue jonka pohdintaan minulla ei ole
kompetenssia.
-
Mietin sellaisia ammatillisia pienyhteisöjä tällä alalla, joita tunnen riittävästi
ollakseni jotain mieltä heidän saavutuksistaan kokonaisvaltaisesti. Selkeimmin ainakin ulkonaista menestystä
näyttävät heijastelevan sellaiset,
joissa komentosuhde/taloudellinen/byrokraattinen kokonaisvastuu on delegoitu
siten, että ns.”luova tuotanto” on voitu rauhoittaa tekemään pelkästään sitä
minkä paremmin osaavat ja jonka ongelmakenttään heillä on silloin enemmän aikaa
ja kokemusta. Tällaisia ovat esim. jotkut osuuskuntamuodossa juridisesti
toimivat, erilaisine versioineen.
-
On
myös sellaisia työryhmiä joissa jopa
useatkin lähisukulaistoimialat ovat vain
rajapinnoiltaan tarvittaessa yhteiseen projektiin sitoutuneita ja silloin rittävästi
toistensa ongelmanasetteluja ja
tavoitteita sisäistäviä. Mutta muulloin kummankin ammatillisen ja
taloudellisen vastuunsa yksin kantavia. Tällaisia puolestaan ovat jotkut usean yrittäjän yhteistilaratkaisut.
Joskus myös yhteisen palkatun logistiikka/laskutusyksikön varassa toimivat, mutta erillisillä
kirjanpito/vastuu/veroratkaisuilla.
Molemmissa esimerkkitapauksissa ryhmän vaihtuvuus on kyllä ollut
perinteistä liiketoimintamallia vilkkaampaa. Luovilla aloilla sitä ei
välttämättä ole pidettävä huonona ominaisuutena. Sensijaan avoin yhtiö
liiketoimintamuotona muistuttaa liikaa avioliittovastuita ja on mielestäni
tässä kysymyksessä se ehdottomasti huonoin vaihtoehto. Näennäisestä
juriidisesta yksinkertaisuudestaan ja kirjanpitoheloppudestaan huolimatta.
Ongelmien kohdatessa se sitoo liikaa kummankin osapuolen elämänenergiaa.
-
Loppupäätelmäksi olen saanut mielessäni sen,
että kimppaan kannattaa ryhtyä vain sellaisen kanssa, joka myös pärjäisi
yksinkin erinomaisesti. Silloin luonnollisesti koko ajatus kimppamuodon
yhteisistä ammatillis-inhimillisistä ongelmista ja niiden vahvistuneesta
ratkaisuvoimasta ei tuo mitään lisää kokonaisuuteen. Paitsi, että kumpikin
osapuoli menettää tunnetasolla todella ison siivun kaikesta ammatillisesta vapaudestaan
ja päätöksentekonopeudestaan. Joka saattaa olla sellainen tunne- ja ammatillinen kilpailuvaltti,
että suuri se onkin oman menestyksen avainominaisuus. Ja lisäksi joutuu ehkä tilanteeseen, jossa ei todellakaan
ole yksin mutta hyvin
todennäköisesti henkisesti entistä yksinäisempänä pysyvästi ainakin pitemmässä
juoksussa. Riittävällä
itsetuntemuksella varustettu voi kuitenkin ratkaista tällaisenkin
toimintamuodon valintatilanteen siihen suuntaan, jonka uskoo itselleen
sopivimmaksi kussakin elämäntilanteessa.
MJK