Sisareni Eila kuoli toissapäivänä. Tasan 50 vuotta ja 5
päivää isäni jälkeen. Molemmat vuosia kestäneen toivottoman saattohoidon
väsyttäminä. Toinen 7 ja toinen 3 vuotta saattoterminaalissa, josta on vain
yksi vapautumistie, kuolema.
Tapahtuma sai minut jälleen pohtimaan tätä ilmiötä ja omaa suhdettani
siihen. Sekä kuolemaan, että avustettuun armokuolemaan, jota noista lähdöistä
kumpikaan ei ollut. Tuo heidän maallisen vaelluksensa tiedottoman vaiheen aivan ylipitkä loppusuora on yksi niistä kulttuurin tuotoksista,
johon vaikuttaminen on omien keinojeni ulkopuolella. Kuten useimpien muidenkin
rivikansalaisten. Vain oman
kantani siihen saan päättää. Toivon että kun minun aikani kerran tulee, sitä ei
olisi enää eettisesti tai juridisesti pakko pitkittää yhtään kemiallisella elämällä luonnollisen ja ihmisarvoisen
poistumani estämiseksi.
Kuolema on kulkenut kovin lähellä vierelläni aina
synnytyslaitoksen liian kuristavasta napanuorasta lähtien. Tunnen kokemusperäisesti jo
vuosikymmeniä sen kivun, jonka takia ihmisten sanotaan pelkäävän kuolevansa ja
myös sen josta päästäkseen toivoo sitä. Olen kohdannut viikatemiehen
lähietäisyydeltä useamman kerran kuin nyt muistankaan. Sekä fyysisen, että mentaalisen olemukseni remontointiretkillä. Aina hän on minut kuitenkin lopuksi kiertänyt ja valinnut
jonkun toisen matkaansa. Toissapäivänä siis lähti viimeinen muu jäsen lapsuuteni perusperheestä. Olen siitä viitekehyksestä siis
seuraava. Aikanaan.
Kuluneen vuoden aikana olen lukenut kymmeniä teoksia
kuolemasta, siihen valmistautumisesta ja saattohoidosta sekä erityisesti eri kantaa edustavia näkemyksiä myös
eutanaasian etiikasta. Eri kulttuurien, eri uskontojen ja erilaisten
yhteiskuntien tuotoksina. Puhtaasti
biologiasta ja lääketieteellisistä alkaen aina kaunokirjallisiin
tarinoihin ja mietelmiin asti.
Olen myös selvittänyt juridiikan vaatimat velvollisuudet vainajan lopullisen
tilinpäätöksen kirjaamisesta ja käyttökelpoisten osien sekä omaisuuden
hyödyntämisestä.
Tieto näistä asioista on ollut hyödyllistä, joskin toisiaan
toistavia faktoja ja näkemyksiä on löytynyt kyllästymiseen asti. Kuitenkin
kaiken senkin tietoisuuden voi ja saa käyttää läheistensä jatkoelämän
helpottamiseen hoitamalla kykyjensä mukaisesti ajoissa kuntoon kaikki mahdolliset
henkilökohtaiseen kuolemiseensa
liittyvät ja ennalta
tehtävissä olevat valmistautumiset. Sen sijaan, että välttäisi tabuna
puhumastakin tästä luontoon kuuluvasta väistämättömästä tapahtumasta. Meidän kulttuurissammehan sen vaaatimien järjestelyjen omaehtoinen
hoitaminen on usein tulkittu jopa hoitoa vaativaksi mentaaliseksi
häiriötilaksi. Se on myös liiankin herkästi liitetty itsemurha-aikomuksiin,
vaikka juuri se kuolintapa on tasan ainoa, jossa lähtevä saa ja voi valita sekä
ajan että tavan. Ja sellaisena on mielestäni omalla tavallaan arvokkain ja inhimillisin. Kaikki muut tavathan ovat ihmisen oman
valinnan ulkopuolella. Sekä usein paljon julmempia tapoja taistella väistämättömän pitkittämiseksi, vastoin lähtevän ilmaisemaakin tahtoa.
Selvitysteni perustella vakaumukseni on yhä selvemmin blogini
otsikon mukainen, lähtijä pääsee helpoimmalla todella suuressa prosentissa
vainajista. Hänen ei tarvitse
hoitaa juridista jälkipyykkiä, elää maailmassa josta lähteneen osuus
työpanoksena, tunneilmaisuina, älyllisinä haasteina ja fyysisenä läheisyytenä
puuttuu, eikä etsiä palautuskeinoja siedettävän jatkoelämäharmonian löytämiseksi. En
silti väitä, että helpoimmalla pääseminen olisi mikään erityinen tavoite. Käsitystäni elämän tavoitteista täytynee
pohtia toisen kerran. Joten palaan nykyiseen käsitykseeni kuolemasta.
Mitä enemmän olen siitä kerännyt tietoa ja ymmärrystä, sitä
positiivisemmaksi ja luonnollisemmaksi on suhteeni siihen kehittynyt. Olen nykyään enemmän kuin vakuuttunut
siitä, ettei kyseinen normaali luonnonilmiö ole ainakaan missään
tapauksessa se useimmin visualisoitu mustakaapuinen äärimmäisen
pelottava viikateluuranko joka
vaanii säälimättömästi saalista, vaan pidän sitä nyt enemmän pehmeänä
hellänä valona, joka lähdön hetken koittaessa kietoo lämpimään rauhoittavaan sumuun ja vapauttavaan unohdukseen väsyneen tai maallisessa elämässään liiaksi vaurioituneen
kulkijan.
Mielestäni, kuoleman arvokkuutta mitenkään halveksimatta,
jo peruskoulussa tulisi kuoleman jokapäiväinen luonnonmukaisuus ottaa opetuksessa
ja keskusteluissa positiiviseksi peruskäsitteeksi niin biologiassa kuin
elämänkatsomustiedossa ja
yhteiskuntaopissakin sekä hävittää lopullisesti siihen kertynyt mystiikan ja pelkojen painolasti.
Jokaiselle ihmiselle tulisi antaa oikeus ja asiantuntija-apua siihen, että hän
voi kasvattaa sitä kohtaan sellaisen asenteen, että kun se väistämättä tulee
kunkin kohdalle ennemmin tai myöhemmin, sitä tervehdittäisiin ystävänä ja lopullisen
vapauden tuojana. Sitähän se jokatapauksessa on silloin lähtijälle. Lottovoitto.
MJK