Taas on kuukausi takana kirjoittamisen opiskelua. Paljon uutta ja jopa myös omaksuttua. Kun on oppinut pitämään silmänsä ja mielensä auki. Ja hämmästellyt virikkeitten käsittämätöntä runsautta. Yötä päivää ja kaikkialla.
Mieleen tulleessa järjestyksessä olen löytänyt ainakin seuraavia selkeytymisiä:
- Taide/taito on saanut uuden ulottuvuuden. Jos taide pudotetaan ”luovuus” jalustaltaan arvovapaaksi ja sekä tekijänsä sosiologiseksi suuntautumiseksi että elämäntavan valinnaksi, voidaan taidon vaatimus ongelmitta haudata.
En tietenkään tarkoita, ettei se olisi edelleen merkittävä etu, mutta ei enää välttämätön ja ilmiön luokitteluun vaikuttava vaatimustaso. Onhan kaikilla muillakin aloilla hyvää ja huonoa osaamista. Rauhan saamiseksi tämän ilmiön suhteen minulle riittää, kun pidän mielessäni, ettei taide/taito käsitteillä ole mitään velvoitetta olla synonyymejä. Vaikka ne kestävässä taiteessa useimmiten ovatkin. Mutta vain siinä. Ja ”päiväperhostaidetta” on ihan kivaa olla myös olemassa. Useita ilahduttamassa. Onhan sanataiteessa maailmanperintötason romaaneja ja monentasoisia aikakauslehtiäkin. Joita myydään ja luetaan valtavasti. Kaikentasoisella ”taiteella” on siis johonkin tarpeeseen perustuva paikkansa ja elämisen oikeus sellaisena. Ja jokseenkin sama, millä sanalla sen kukin luokittelee.
- Sanapuolen valpas tarkkailu ja pohdinta on myös selkeyttänyt yhden minua kauan askarruttaneen ilmiön. Valokuvauksen koulutuksessa tapasin usein opiskelijoita, jotka valittivat kuvaamisen ilon kadonneen heiltä opiskelun alettua. Nimenomaan vain minun opetusmetodini takia.
Tässä oman kirjoitusopiskelun alkeiden vaiheessani, asiaan paneutuminen on tuonut siihen mielestäni uskottavan selityksen. Ja tarvittaessa korjauksenkin.
Vaihe, jossa siirrytään vapaasta roiskimis”osaamisesta” kurinalaisempaan ”puhtaampaan” ilmaisuun, osoittaa tekijälleen aikaisemman osaamisensa puutteet hyvin kipeästi. Ja kukapa tahtoisi kokea kipua usein ja vapaaehtoisesti ilman vaikeaa persoonallisuushäiriötä.
- Valokuvauksen opetuksessa oma virheeni oli siinä, että kaiken sen alan opetukseni lähtötaso-olettama ja myös ilmoitettu aloitustaso oli se, että kanssani opiskelunsa aloittava on jo sekä omasta mielestään että sosiaalis-ekonomiselta tilanteeltaan niin hyvä valokuvaaja, että hän ansaitsee jo toimeentulonsa siinä ammatissa. Ja vain siitä viitekehyksestä ymmärsin toimia. Eli kouluttajana tehtävä oli vahvistaa hänen jo olemassa olevaan ammattitaitoaan karsimalla siitä pois ne tekniset ja työskentelymetodiset virhesuoritukset, jotka estävät hänen kehittymisensä huipulle. Ja tämä hyvin rajoitetulla aikaresurssilla.
Siis täysin toinen kuin vasta-alkajan tukeminen edes sille tasolle että kuvia yleensä syntyy. Ja kaikki ovat ihania vain siksi että ne on edes tehty.
Vasta-alkajalle ja/tai väärän oman osaamiskuvansa omaavalle tämä ylempi aloitusmetodi/olosuhde on varmasti hyvin masentava ja lamauttava vaihe. Samalla kun hän näkee ja kuuleekin ympärillään rajattomasti korkeamman osaamistason esimerkkejä. Ja tajuaa niiden sen hetkisen saavuttamattomuuden. Josta selviää vain sinnikkyydellä ja ahkeruudella. Jotka eivät ole kovin yleisiä ominaisuuksia nykysuomen elintasonuorilla.
- Kirjoittamisen opetuksessa ja oppimisessa vaiheet ovat selkeästi aivan samat. Aloittelijalle on kouluttajan löydettävä se joskus jopa perusteeton ja epärealistinenkin tukimuoto, että tekstiä edes syntyy se määrä, joka on varmasti välttämätöntä tekijälleen sen tason hahmottamiseenkaan, jossa tekstin muotoa on mahdollista auttaa puhdistamaan. Joka liian aikaisessa vaiheessa tehtynä varmasti myös lamauttaa tuotantoa. Mutta on mielestäni täysin välttämätöntä aikanaan. Edes lukijoiden suojelemiseksi.
- Kuvaan verrattuna selkeä ero kirjoittamisessa on se, että omaa arviointikykyä kasvattavien verrokkitekstien analyyttiseen lukemiseen ja sisäistämiseen sekä niiden kautta omaan kypsymiseen mennee monituhatkertainen aika ja ajatuskapasiteetti, kuin valokuvaaja-opinnoissa laadukkaampien esimerkkien visuaalisen havaitsemiseen. Ja niiden ohittamiseenkin. Paneutumatta.
Kirjoittamisen opiskelussa tuollainen pikasilmäily-ohittelu ei tuota mitään.
Ei tosin valokuvaajaksi opiskelussakaan, vaikka sitä moni käyttääkin.
- Viimeisen kuukauden aikana on tuo omia tekstejäni ratkaisevasti parempien lukeminen ja pohdinta aiheuttanut selkeästi juuri edellä kuvatun kaltaista suorituspelkoa uuden tekstin luomisessa. Vaikka aineistoa jopa vuosikymmenten tarinoihin on löytynyt rajattomasti. Nimenomaan juuri sellaisia tekstejä, piirroksia, valokuvia ja muistoja joista haluaisin oman versioni perheeni jälkeläisille tallentaa. Myös lähestymistapojen mahdollisuuksien erittäin kutsuva valikko kasvaa päivä päivältä. Rajoitteena on vain ja juuri se, että ymmärrykseni kulkee vielä niin paljon osaamiseni edellä. Oli kyllä todella terveellistä kohdata tämäkin ilmiö tällä tiellä ja saada kunnon sisäinen oma kokemus, miltä sekin tuntuu.
Saapa nähdä kuinka tuollaisten esteiden yli löydetään omakin reitti. Alustava ensimmäinen yritykseni siihen on osallistua taas ensi viikon lopulla tavoitteellisille kirjoittajille tarkoitettuun lyhyeen kurssiin. Lisää työvälineitä keräämään. Ja harjoitteluintoa.
MJK
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTätä kommenttia ei pyydetty eikä tilattu. En odota siihen edes vastakommentteja, mutta toki sellaiseenkin olen varautunut. Vuoropuhelu on sittenkin ainoa tuloksia jättävä oppimisen muoto ja vain perustellut argumentit johtavat vuoropuheluun. Luultavasti olen monissa asioissa väärässä, mutta omasta mielestäni olen aina sitäkin perustellen.
VastaaPoistaPuhuttu ja kirjoitettu teksti ovat harvoin yksi yhteen istuvia. Ainoa tähän kykenevä tuntemani ja lehteen haastattelemani henkilöä oli Kalle Päätalo. Hänen suulliset tarinansa saattoi kirjoittaa nauhalta suunnilleen sellaisenaan lehtijutuksi.
Yllä olevasta kuulen MJK:n äänen painotuksineen ja taukoineen. Sitä on mukava kuunnella livenä ja reseptoreista esiin kaivettuna. Tekstinä sen sijaan sitä ei ole yhtä mukava lukea.
Se on hankalalukuista, koska se ei noudata totuttuja suomen kielen rakenteita. Suomessa on pääsääntöisesti suora sanajärjestys. Siitä jatkuva poikkeaminen tekee lukemisesta raskasta ja vaikeaselkoista. Virkkeet jaetaan pää- ja sivulauseisiin. Sivulauseet eivät yksinään muodosta virkettä. Toisaalta useiden sivulauseiden ketjuttaminen tekee tekstistä lakikieltä, jonka tarkoituskin on se, että sen tulkitsemiseen tarvitaan asiantuntijoita. Tavallisen lukijan ei oletetakaan ymmärtävän tekstiä.
Alla lainaus yllä olevasta tekstistä. Sen jälkeen minun ”suomennokseni”. Kääntäjällä on ainakin neljä perusongelmaa. Ymmärtääkö hän käännettävää kieltä? Ymmärtääkö hän mitä kirjoittaja on yrittänyt sanoa omalla kielellään? Osaako hän kääntää tämän toiselle kielelle? Viimeinen on eettisesti vaikein: saako käännös olla kielellisesti ja ajatuksellisesti ”parempi” kuin originaali?
En ole lainkaan varma, että minun kohdallani vastaus on myönteinen mihinkään kolmeen ensimmäiseen kohtaan. Viimeistä olen yrittänyt. Olenko onnistunut, sen arviointi ei ole enää minun asiani. Olen jäävi.
Jokaisen kirjoittajan teksti on hänen näköistään – kriitikonkin. Lukija voi itse päätellä, kumpi alla olevista on selkeämpää, kumpi persoonallisempaa, yms. Lukija voi myös arvioida, kummassa originaalin tekstin kirjoittajan ajatus tulee paremmin ymmärrettäväksi. Kirjoittaja yksin voi vastata siihen, että onko ”käännökseen” jäänyt ja kuinka paljon hänen alkuperäisistä ajatuksistaan.
”Kirjoittamisen opetuksessa ja oppimisessa vaiheet ovat selkeästi aivan samat. Aloittelijalle on kouluttajan löydettävä se joskus jopa perusteeton ja epärealistinenkin tukimuoto, että tekstiä edes syntyy se määrä, joka on varmasti välttämätöntä tekijälleen sen tason hahmottamiseenkaan, jossa tekstin muotoa on mahdollista auttaa puhdistamaan. Joka liian aikaisessa vaiheessa tehtynä varmasti myös lamauttaa tuotantoa. Mutta on mielestäni täysin välttämätöntä aikanaan. Edes lukijoiden suojelemiseksi.”
”Vaiheet ovat selkeästi aivan samat kirjoittamisen opetuksessa ja oppimisessa. Kouluttajan on tuettava aloittelijaa kirjoittamaan riittävä määrä tekstiä. Ilman riittävää tekstimassaa aloittelijalle ei on ole edes mahdollista hahmottaa sitä kirjoittamisensa tasoa, jossa tekstin muotoa voidaan lähteä korjaamaan. Vaatimus ”ylimääräisen” tekstin tuottamisesta voi aiheuttaa myös kirjoittajan lamaantumisen, jos se tehdään liian varhaisessa koulutuksen vaiheessa. Jossain vaiheessa se on mielestäni kuitenkin välttämätöntä – edes lukijoiden suojelemiseksi.”
"Hyvä Timo, kiitos myös, juuri tämä on sitä lisäoppia mitä kaipaan lisääkin. Nuo kirjoituskurssit joihin olen osallistunut, ovat omassa lajissaan minusta kovin hyviä ja virikkeellisiä, mutta eivät vastaa siihen pulmaan johon etsin ohjausta, kirjalliseen selkeäkielisyyteen. Taidankin kirjoittaa siitä seuraavan mietintäblogin. Kysymyksessä on sen verran itsellenikin merkityksellinen asia. Toivottavasti jaksat jatkaa kommentteja kun ehdit. Minulle on niistä oikeasti hyötyä.
VastaaPoistaMJK"
Yllä olevasta Matin vastauksesta ja tästä minun kommentistani saattaa olla jollekin muille kuin meille asianosaisille hyötyä, joten laitan sen tähän kaikkien kaluttavaksi. Teksti ei mahdu yhtenä kommenteille varattuun tilaan, joten jaan se kahdeksi.
Puhuttu ja kirjoitettu teksti ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Vaikka molempia käsitellään aika pitkälti aivojen ”kielikeskuksessa”, niin niiden tuottaminen ja vastaanotto tapahtuvat eri aistien välityksellä. Puheeseen liittyy painotukset, rytmi, ilmeet, kuulijan kommentteihin reagointi yms. asiat, jotka kirjoitetusta tekstistä puuttuvat. Toisaalta kirjoitetun tekstin vaikeisiin tai herkullisiin tai muuten kiinnostaviin kohtiin voi lukemisen aikana palata niin monta kertaa kuin haluaa. Puhutun tekstin kohdalla ei kukaan jaksa kauaa kuunnella jankkaajaa, joka vaatii jonkin yksityiskohdan selvitystä uudelleen ja uudelleen.
En ole neurotieteiden asiantuntija, mutta kokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että puhutun ja kirjoitetun tekstin keskeisimmät yhtäläisyydet ovat siinä, että kummallakin tekstin tuottaja ja vastaanottaja ja molempia välitetään yhteisen kielen avulla. Eroja on useita. Yllä mainittujen lisäksi on vaikka siinä, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat siinä mielessä korkeamman tason kognitiivinen taito, että ne opitaan vasta puheen ymmärtämisen ja puhumisen jälkeen ja maailmassa on yli miljardi näitä taitoja paitsi olevia aikuista ihmistä.
Pelkästään mutu-periaatteella tehtyjen havaintojen pohjalta olen myös sitä mieltä, että hyvin ymmärrettävän puhutun ja kirjoitetun tekstin tuottamisen välillä korrelaatio, jos sitä ylipäänsä on, on negatiivista. Hyvän puhujan ja hyvän kuuntelijan välillä näin ainakin on. Siitä olen satavarma ilman todisteen häivääkään.
jatkuu…
Jos otan tähän tapaukseen vähän kliinisemmän otteen, raportti voisi alkaa näin.
VastaaPoistaKyseessä on 68-vuotias eläkeläinen, joka toivoisi oppivansa kirjoittamaan yhtä selkeästi ja ymmärrettävästi kuin mitä puhuu. Hänet tunnetaan hyvin karismaattisena kaunopuhujana, jonkinlaisena valokuvausalan Yrjö Kallisena (jota tämän kirjoittajalla on ollut pikkupoikana ilo kuulla). Hän ymmärtää myös, että hänen blogissaan olleet arviot tekstistä ovat imartelevuudestaan huolimatta kaukana totuudesta, kuten vaikka tämä: ”Olen lukenut näitä tekstejäsi suuren ihmetyksen vallassa. Miten joku osaa noin selkeäsanaisesti ja oivaltavasti kertoa asioiden ja ilmiöiden ydinkysymyksistä. Oma kokemukseni harjoittelusta on musiikin puolelta, valokuvaus on harrastus. Kannattaisi ehdottomasti kirjoittaa kirja, useampikin, yleistasolla ja valokuvauksesta.”
Eläkeläisen akuutein motiivi parantaa kirjallista ilmaisuaan on kirjoittaa koko elämän kestäneestä rakkaasta veneenrakennusharrastuksestaan. Tarinoita olisi vaikka muille jakaa, mutta tekstin tekninen taso ei ole eläkeläisen omastakaan mielestä riittävän hyvää. Tilanne on vähän kuin entisellä miehellä, joka oli vanhoilla päivillään ostanut itselleen soittopelin, haitarin. Sävelet soivat päässä, mutta ei saa pelistä ulos.
Kommentoija on lukenut eläkeläisen tekstejä jo 70-luvun puolesta välistä alkaen. Niiden koukeroisuus, vaikealukuisuus ja välillä jopa totaalinen käsittämättömyys eivät ole muuttuneet juurikaan tänä aikana. Kommentoijalla ei ole mitään poppakonstia, jolla eläkeläisen tekstin laatua voitaisiin jollain järkevällä aikataululla parantaa. Sen sijaan näkökulmaa voitaisiin vaihtaa.
Mitä jos eläkeläinen hyväksyisikin sen, että hän ei ole eikä hänestä tule hyvää kirjoittajaa? Kukaan ei ole hyvä kaikessa. Tämä vaatii tietysti nöyrtymistä omien puutteiden edessä, mikä ei ole koskaan ollut eläkeläisen vahvimpia osa-alueita. Suurimmassa osassa julkisuuteen päässeistä muistelmista tekstin on viimeistellyt ammattitoimittaja. Miksi olisi hävettävämpää käyttää apuna ammattitoimittajaa kuin vaikka autonasentajaa tai putkimiestä? Jopa jotkut valokuvaajat ovat ulkoistaneet digikuviensa photoshoppauksen – mikä minusta alkaa olla jo enemmän opiskelun laiskuutta kuin osaamisen puutetta. Ei se kuitenkaan kiellettyä ole ja lopputuloksen kannalta olla hyväkin ratkaisu.
Voidaan myös kysyä, miksi kaikkien pitäisi osata kirjoittaa hyvin ja selkeästi. Eivät kaikki säveltäjät osaa laulaa, saatikka tehdä hyviä laulutekstejä. Kuitenkin heillä voi olla paljon annettavaa omilla vahvuuksillaan yhteistyössä muiden kanssa. Eläkeläinen tietää itsekin, että hänen fysiikallaan ei loppuelämää ole enää rajattomasti. Jotta nämä ehdottomasti kirjoittamisen arvoiset muistelmat saataisiin muidenkin kuin eläkeläisen itsensä tietoisuuteen, niin ehdotan ainakin harkittavaksi ammattitoimittajan käyttämistä apuna. Tietenkin niin, että eläkeläisen oma persoonallinen ääni on koko ajan kuultavissa. Sitä ei peitetä, vaan päinvastoin se nostetaan sekavasta tekstimassassa esille tekstiä editoimalla.
Meksikon pikajunan sanoin: ”Ehdotus on outo, uus. Syntyy hetken hiljaisuus…”. Katsotaan, kestääkö se ikuisuuden.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitos taas Timo asiallisista lisäyksistä. Tuo ammattitoimittajan käyttö olisi yhtä oikea tapa tekstin laadun kehittämiseen kuin kunnon ammattikuvaaajan käyttö kaikkeen kuvatarpeeseen. Eli suomennettuna: minun kuukausittaisella nettoeläkkeelläni saisi kunnon ammattikuvaajalta yhden työpäivän tai kunnon ammattitekstisiivoajalta noin 20 liuskaa valmiiksi. Ja kummankin mukana olisi lisäksi oltava itse koko ajan itse sisällön pitämiseksi tilaajan toivomalla tarkoituksenmukaisella tasolla.
VastaaPoistaJokseenkin pakollinen valintani oman osuuteni tekemiseen jälkeläisilleni ymmärrettävään muotoon on siis tasan sama, kuin valokuvan tarvitsijoitten automaattisen superzoomin osto omaan kuvatarpeeseensa, muuten se jäisi tekemättä. Kirjoittamisen opiskelu vain on todella paljon suuritöisempää kuin kameran hakeminen marketista.
Yksi keskeinen ero tässä tilanteessa minun tapauksessani on.
Kun maailmassa teetetään miljoonittain visuaalista kuvasaastetta vain rahan säästämiseksi, minä yritän auttaa tasan omalla kustannuksellania ja vain omia jälkeläisiäni siivoamalla omaa kirjallista osaamistani kilpailematta siinä kenenkään ammattimaisen kirjotuskoulutetun tulonmuodostuksesta tai kaupallisten kustantajien mielenkiinnosta.
Eli tämäkin homma on tehtävä kulloinkin itse saavuttamallani surullisella tasolla niin kauan kuin ei ole saatavilla valokuvamarkkinoilla muka jylläävien "amatöörien" hintaisia "ammattilaispalveluita" myös tekstien editoinnin osalta. MJK
Jostain nyt käsittämättömästä syystä olin saanut päähäni, että aiot kirjoittaa yleiseen levitykseen tulevan kirjan laivoistasi ja veneistäsi. Ehkä ajatus lähti siitä, että se olisi hieno kehyskertomus, jonka sisälle voisi upottaa vaikka mitä. Kokemusta ja näkemystä (ja onneksi sitä poikkipuolista) kun elämän varrelta sinulta riittäisi.
VastaaPoistaEhkä kommenttini takana oli myös tiedostamaton toive, että kirjoittaisit laajemmalle lukijakunnalle myös valokuvauksesta. Sen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Paljon turhempaakin tekstiä on painettu kovien kansien väliin - pehmeistä puhumattakaan. Ainakin minä olisin valmis editointitalkoisiin, jos kykyni katsottaisiin riittäviksi tähän urakkaan.
Kommenttini lähti siis tältä pohjalta. Sanotaan nyt vaikka kevytleviteohjeena, että tekstimassasta kommenttien pyytäminen "uskotuilta miehiltä" on aina eduksi. Riippumatta siitä, kuinka laajaan levitykseen teksti on tarkoitettu. Kommentteihin voi reagoida sitten miten itse haluaa. Tämän olet varmaan havainnut omasta kuvakritiikistäsikin. Jotkut uskovat sitä, jotkut pitävät jääräpäisesti oman päänsä. Seurauksetkin olet nähnyt. Molemmissa tapauksissa. Ei se sen kummempaa ole.
Miten voit Timo tuomita jonkin ihmisen subjektiivisen totuuden epätotena, kuten minun kokemukseni Matin kirjoituksista? Luonnontieteilijänä mieleesi ei varmaan juolahda, että ei ole mitään niin todellista kuin jonkun ihmisen oma subjektiivinen kokemus, kuten tässä tapauksessa Matin tekstien merkitys minulle? Voihan olla ns. objektiivisia ohjeita kirjoittamiseen, tavoitteena saada ydinmerkitys kohteesta lukijalle perille. Mutta kun ne ovat vain kirjallisuustieteilijöiden ohjeita, samoin kuin kaikkitietävä suhtautumisesi näköjään kirjoitettuun tekstiin.
VastaaPoistaT Jukka
Nytpä en tiedä, missä kohtaa olen tuominnut jonkun subjektiivisen totuuden epätotena. Subjektiivinen kokemus on tietysti subjektiivisen kokemuksen ainoa todellisuus, mutta siinä on lievää kehäpäätelmän makua.
VastaaPoistaJokainen kokee ja saakin kokea toisen tekstin subjektiivisesti. Jos kieliopin rajoja ja totuttuja lauserakenteita rikkova teksti aukeaa jollekin selkeänä ja syvällisenä, niin mitäs joku toinen on siihen mitään sanomaan. Hyvä niin.
Kirjoittamisella kuten vaikka valokuvauksellakin on kuitenkin yleiset hyväksi tunnetut säännöt, joita noudattamalla viesti keskimäärin menee parhaiten perille. Matin omaa opetusfilosofiaa siteeraten on turha yrittää tehdä hirveitä poikkeuksia hyväksi todetuista menetelmistä ennen kuin hallitsee yleisesti hyväksi tunnetut menetelmät. Tämä on ollut sanomani pääpointti eikä suinkaan kyseenalaistaa yksityisen ihmisen kokemisen vapautta - vaikka omassa blogissani sainkin kuulla olevani jopa ajattelun vapauden kieltäjä.