Tunnen useitakin ihmisiä, jotka kirjoittavat vain itselleen esimerkiksi päiväkirjaa. Jäsentelevät omia ajatuksiaan ja tekemisiään.
Muutama menneen syksyn blogini on ollut elämäni ensimmäiset tapailevat kokemukseni siitä asiasta. Vaikka julkistinkin ne asiaa enemmän ajattelematta.
Jotenkin ehkä sen menneisyyteni takia, että jokainen kirjoittamiseen liittyvän ja sitä kohtaan tuntemani ahdistukseni kautta tuottamani sana ja kirjoitus on vuosikymmenet sisältänyt sille ennalta annetun tehtävän tai viestin jollekin lukijalleen.
Ja todella moni vain faktalauseita, joita käytetään työvälineinä ja/tai lähes lakivaatimuksen aukottomuuden sisältävinä tehtävänantoina.
Kirjoitettuna asemasta tai velvollisuudesta käsin, ei omasta tahdosta tai ilmaisemisen tarpeesta.
Niistähän ei silloin löydy ainuttakaan taiteen elementtiä. Ja taidonkin aika harvakseen,
ellei siihen lasketa sitä, mitä niiden kautta kuitenkin on syntynyt.
Ja ollut pakko sisällyttää väärinkäsitysmahdollisuuksien estämiseksi.
Mutta sujuvaa, kiinnostavaa lukemista ne eivät varmasti ole olleet.
Aivan kuten kuvatuotantonikin, ne ovat olleet kuin käyttökuvia määrättyyn tarkkaan tarkoitukseen. Funktion, ei taiteen tavoitteilla ja kriteereillä.
Eikä se taide varmaankaan ole useassa niistä tullut katsojankaan mieleen.
Taito varmaankin useammin, ja tuhansittain niitäkin kuviani, joissa ei sekään.
Silloin ne ovat olleet esimerkkejä siitä, kun kumpaakaan ei ole riittävästi.
Jo pari vuotta olenkin kylmästi hävittänyt merkityksettömiä kuviani,
jo kymmeniä tuhansia niistä.
Mutta olen samalla myös valinnut ja viimeistellyt sitä kuvakokoelmaani, jonka kautta voin ja haluankin vielä oman panokseni Suomen sana/kuva kulttuuriin ehkä lisätä.
Työnimi sille on toistaiseksi ”matin kikat ja mokat”.
Kuvia ja pohdintoja, enemmän miksi kuin miten niistä tuli visuaalisesti sellaisia, jollaisina ne julkaistiin omaa viestiään toteuttamaan. Työ on aloitettu tosissaan jo toissa vuonna, valmistumisaikaa en uskalla edes arvata. Voimat ratkaiskoot.
Ja tulevan sanan käytön taitoni kehittymisaikataulu.
Eilen, kirjoittamisen johdantokurssilla, itselle kirjoittamisen asia tuli mieleeni ihan uudessa valossa. Kun käsittelimme kirjoittamisen esteitä.
Se itselle kirjoitushan on foorumi, jossa saa ja voi myös kokeilla ja mokata ihan vapaasti. Kukaan ei pääse sinne minkään kritiikin kanssa masentelemaan.
Eipä liioin motivoimaankaan. Tai auttamaan oman äänen löytymisessä.
Prosessihan on silloin oikeastaan ihan sama miten kuvaamaankin on ollut opeteltava,
liian usein yksin ja kaikkien virheiden kautta. Ennen omien oivallusten syntymistä.
Mutta kirjoittamiseen saa onneksi ohjausta vieläkin helpommin kuin ammattilaatuiseen kuvaamiseen. Ja juuri saman ilmaisumuodon erinomaisine esimerkkeineen ja selkeinä ohjeina. Saimme kurssilla kukin mm. listan n. 200 kirjoittamisen oppimisen opaskirjasta. Joista tunsin itse etukäteen 2.
Enkä niitäkään ollut lukenut. Vaikka olisi pitänyt ja tehdä niiden harjoitukset tunnollisesti. Sekä keskustella omien tekstien perusteella parantamismahdollisuuksista vertaisryhmän
tai hyvän ohjaajan kanssa.
Sen aion nyt tehdä. Näinhän kuviinkin tulee sitä taitoa. Joskus myös taidetta.
Joten hikeä, verta ja kyyneleitä on silläkin sektorilla tiedossa.
Mutta palkinto on sen arvoinen, kuten kuvauksen oppimisessakin, sen voin vannoa.
Ja taiteen taso yhtä kaukana aloittajasta kuin kuvatessakin.
Mutta yhtä mahdollinen.
Taitoon on nyt ensiksi kuitenkin kurkotettava, ennen kuin siitä taiteesta on tässäkään asiassa syytä edes haaveilla. Itselleni tuo edellinenkin riittää erinomaisesti omiin tuleviin kirjoituksiini.
Kaunista ja ilmaisuvoimaista kieltä nyt muiden tekemänä maistaneena.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti