lauantai 25. syyskuuta 2021

Iloa ei voi suorittaa

Edellisessä blogissani pohdin, mitä sellaista tällaisen vanhan ja tasapainonsa ehkä jo löytäneen vaarin elämästä puuttuu, jonka tulisi olla jokaisen eläkeläisenkin synnyinoikeus. Huomasin selvää vajausta niissä elämyksissä ja tunteissa, jotka liittyivät ilon, hymyn, naurun, keveyden, hassuttelun ja edes lyhytaikaisen onnellisuuden tunteen kokemiseen. Havaitsin, kuinka harvinaiseksi ne olivat minulle käyneet. Näihin unohtuneisiin kokemuksiini lisäisin vielä nautinnon, mielen raukeuden, laiskottelun, ja vain olemisen.

Suorittajaksi kasvaneena, jopa juurtuneena, työskentelin nyt muutaman ystäväni kanssa, löytääkseni keinoja asian korjaamiseksi. Ainakin omalta osaltani. Toivoin, että löytäisin myös jotain sellaista, jonka toteuttaminen antaisi siten toimineelle sellaista elämäniloa ja keveyttäkin, joita haluan vielä löytää. Ainakin seuraaviin kysymyksiini löysin itselleni mahdollisen uuden lähestymisen.

1. Kuinka voisin pienentää tuhansien jokaisen elämään kuuluvien pettymysten ja takaiskujen turruttavaa vaikutusta tunne-elämääni?

Turtumista niihin on iän mukana vaimentanut luonnollisesti se, että tunne liian usein toistuessaan laimenee. Valitettavasti myös ne hyvät. Minä en ole osannut etsiä tai luoda harkitusti ja riittävän usein niitä positiivisia muunlaisia kokemuksia, joilla saisin etäisyyttä ja vastapainoa hyvin tiheästi iskeviin vastoinkäymisiin. Olen laiminlyönyt mieleisteni positiivisten elämysten ja tunteiden säännöllisen organisoinnin elämääni. Mielihyvän ja mielipahan esiintymistiheyden nollasaldo on pitkälti negatiivinen, vaikka se voisi, ja sen tulisikin tässä elämän vaiheessa olla jo pysyvästi positiivinen. Haluaisin olla hupsu ja ympäristöllenikin harmiton ystävällinen ja rohkaiseva vanhus. Kaikki tärkeä on jo osaltani tehty, eikä kauniiseen rauhalliseen lähtöön ole esteitä. Tuska, kipu ja pysyvä paha mieli on aivan turha painolasti. Eräs syöpään kuollut ystäväni kertoi muutaman viikon ennen kuolemaansa saaneensa lääkäriltään järkevän neuvon, "jos määräämäni lääkemäärä päivässä ei riitä, ota niin monta lisäannosta että riittää". Jokainen meistä voisi ja tulisikin lisätä ja tuoreistaa hyvien tunteiden ja kokemusten esiintymistiheyttä elämässään. Niin tulen jatkossa toimimaan.

2. Voiko opeteltu tai omaksuttu kyynisyys suojella mieltäni hyödyttämiltä huolestumisilta ja sekaantumisilta toivottomiin ongelmakenttiin?

Minua viisaammat onnistuivat saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, ettei kaikesta voi eikä tarvitse välittää. Varmasti tulee vaatimaan harjoitusta päänsä pois kääntämiseen syyllistymättä, kun kyseessä on asia tai ongelma, jonka korjaamiseen minulla ei ole mitään realististisia välineitä. On opeteltava erottamaan ne asiat, joihin voin vaikuttaa ja ne joihin en kuitenkaan voi. Vaikea tie, mutta se on valinta, jota en nyt voi välttää.

3. Kuinka tulee elää selkeästi heikentyneen muistinsa kanssa, vaikka viralliset muistimittarit eivät sitä ole vielä sellaiseksi rekisteröineetkään?

Minua ja läheisiäni se todella häiritsee päivittäin, kuten myös kuuloni, näkökykyni, maku- ja hajuaistini sekä voimieni ja nivelteni rappeutumiset. Sisäistin nyt, että niiden muutokset ovat aivan yhtä selkeä ja väistämätön osa elämää, kuin syntymä ja kuolema. Siksi ehkä luonto antaa heikentymisen edetä niin hitaasti, että ehdin sopeuttaa käytökseni niihin. Ja opetella olemaan surematta niiden häipymistä kyvykkyydestäni. Päätin tästä lähtien kuitata ne huumorilla ja nauraa kaikille niille sekaannuksille, joita tästä ikäominaisuudesta johtuen aiheutuu jatkossa.

4. Mikä merkitys on ihmisen työskentelyn tarkoituksen ja tavoitteen katoamisella?

Luonnollisesti se on valtava. Erityisesti tällaiselle suorittajalle, joka on sekä löytänyt aikanaan oman elämäntehtävänsä, että seurannut tähteään tinkimättä ja kyseenalaistamatta. Olen aina sanonut ja kokenut, että sen jälkeen, kun on tehnyt ison, itselleen ja kanssaeläjilleen merkittävän valinnan, ei ole syytä, eikä lupaakaan, valittaa niistä vastentahtoisista lisävalinnoista, joita sen ison toteuttaminen väistämättä edellyttää. Loikka merkityksellisestä inhimillisestä ja ammatillisesta roolista pienten ympyröiden tohvelisankariksi oli minulle iso ja kivulias monessa mielessä. Vieläkään se ei ole muotoutunut täyttämään elämääni sellaisilla teoilla ja ajatuksilla, joista tuntisin riittävää tyydytystä, iloa ja tarpeellisuutta. Kehoni muutokset ovat lisäksi pudottaneet, yksi kerrallaan, niitä elementtejä, joiden kautta olen tekojeni merkityksellisyyttä etsinyt. Oloni on edelleen kuin nykyisellä autollani, hyljeksittyä merkkiä, perusihmisen mielestä ruma, yli 950 000 km mittarissa, mutta kaikki minulle merkitykselliset ominaisuudet käyttökunnossa. Ongelmasaastetta siitä voi silti tulla minä hetkenä tahansa. Tätä merkityksellisyystilannettani minun on vielä etsittävä ja työstettävä. Se ei tule olemaan helppoa, koska suunnitteluperspektiivini on edelleen pikemmin 24 t kuin enemmän. Hetkessä elämiseen täysipainoisesti, minulla ei ole vielä riittävästi taitoa ja kokemusta, mutta siltä puolen aion sitä vastausta edelleen etsiä ja kokeilla.

5. Miten päätän kirjaprojektini kunniallisesti?

Menneen viikon työskentelyssäni havaitsin sen tosiasian, että tämän toisen kirjani, työnimeltään "Majakkametodi" tekeminen loppuun ja levitykseen on minulle silti sekä etuoikeus että ilo, ahdistumatta tai häpeämättä siitä, miten tulevat lukijat sitä hyödyntävät. Sellainen lisäominaisuus kirjaani minun on vielä tutkittava, onko se mahdollista toteuttaa myös itse lukemanani äänikirjana, jotta minulle ja sen syvimmälle viestille keskeiset auditiiviset painotukset ja rytmit antaisivat kuulijoille sen hengen, jota kylmistä neutraaleista kirjainriveistä ei koskaan välity. Tänään uskon, että paneutuminen siihen vielä joksikin aikaa, antaa minulle, ainakin osan, siitä työn merkityksestä ja tarpeellisuudesta joka on nyt, ainakin valiaikaisesti, ulottumattomissani. Uskon, että saan kirjani nykyistäkin syvemmästä jatkoeditoinnista sellaisia positiivisia oivalluksia, joita en koskaan muuten enää tavoittaisi.

6. Voisivatko ihmisen päivittäisen asuinympäristön ihmissuhteet ja ilmapiiri aiheuttaa nopeammin tai hitaammin etenevän ilottomuuden.

Olen nyt tullut siihen tulokseen, että ihmisen päivittäiset ja muut säännölliset pitkäaikaiset ihmiskontaktit aiheuttavat ja synnyttävät väistämättä koko ajan sekä tunteiden että asenteiden hidasta, mutta väistymätöntä siirtymää kaikkiin läsnäoleviin. Siksi sen suhteen on oltava erityisen tarkka, millaista tunnetartuntaa saa ja jakaa omassa päivittäisympäristössään. Levittääkö masennusta ja toivottomuutta vai optimismia ja iloista tavoitteellisuutta. Aivan erityisesti läheisiinsä, sillä heidän suhteensa kaikki muukin tunnesiirtymä toimii luonnollisesti voimakkaimmin. Erilaisten tapojen siirtymä samoin. Minun on, kuten mielestäni kaikkien kanssaihmisteni, pidettävä säännöllinen kontrolli siitä, että negatiivista energiaa, edes hetkellisesti, levittävien ihmisten vaikutus meihin on mahdollisimman lyhytaikainen ja

postiivisia vaikutteita on lähdettävä säännöllisesti hakemaan vaikka kauempaakin, ellei niiden lähteitä lähenpää löydy. Niin tulen itsekin toimimaan tästä lähtien. Se ei ole itsekkyyttä, vaan vastuullista lähestymistä sekä omaan, että erityisesti lähi-ihmisteni kokonaisvaltaisen positiivisen elämänkokemuksen ylläpitämiseen. Lomaa muista, läheisimmistäkin, ihmisistä saa, voi ja tuleekin pitää säännöllisesti syyllistymättä. Jos syytä on.

7. Mitä jäi edellisessä blogissani muistamatta?

Musiikin käyttö ja erityinen merkitys alitajunnan apuna tai lepona. Huomasin, että se on kokonaan unohtunut toipumisrepertuaaristani. Sekä kuuntelemisen, että tuottamisen muodossa. Sitä en tiedä, onko aivotoimintani hidastunut tai sen samanaikainen asioiden käsittelykapasiteetti pudonnut sen verran, että sitä ei ole työskentelyni taustaksi tullut käytettyä missään muodossa. Minulla on luonnollisesti omaksi ilokseni ja käyttöresurssiksi tekemäni valmiit kokoelmat sekä instrumentaalimusiikkia muun työskentelyn taustaksi, että rakastamaani, ja muistojani stimuloivaa vokaalimusiikkia rentoutumisen ajaksi, mutta ne ovat selkeästi olleet käyttämättä jopa vuosia. Sadat perkussiosoittimeni olen lahjoittanut parempaan käyttöön, mutta säästänyt yhden akustisen kitaran ja parhaan syntetisaattorini sitä hetkeä odottamaan, jolloin minulla on taas aikaa ja voimia tuottaa toivomaani tyyppistä tonaalista ääniaineistoa itse ja omaksi ilokseni kuulokkeisiini, ketään toista häiritsemättä. Musiikin tavoittelliseen käyttöön palaan heti kun koen aikani ja voimani siihen riittävän.

Tänään minusta tuntuu, että olen löytänyt sen verran minulle mahdollisia keinoja ilon jälleennäkemiseen ja itselleni uutta ymmärrystä, jotta voin taas siirtyä toteutusvaiheeseen päivä kerrallaan ja tuloksien mittaamisesta piittaamatta. Aika näyttää mihin joudutaan.

MJK 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Kadonnutta hymyä etsimässä

 


Kävin kesällä rauhallisen ja tasapainoisen ystäväni 80 vuotissynttäreillä. Samalla  poikkesin toisenkin vaari-ikäisen ystäväni kotitilalla ihmettelemässä hänen lukemattomia uusia suunnitelmiaan ja luomuelinkeinokokeilujaan. Kaksi hyvin erilaista valintaa oman elämänsä ehtooseen. Molemmat niistä ovat mielestäni hyvin kiinnostavia ja kunnioitettavia. Sain hyvin ajakohtaisia virikkeitä oman jäljellä olevan eloni päivityspunnitsemiseen ja toivottavasti myös uudelleen muotoilemiseen.

Väistämättömään valmistautuminen on ollut jossain laajuudessa matkassani synnytyslaitokselta asti. Silloin ei annettu vastasyntyneistä numeraalista arviota vaan sota-ajan ruutupaperille musteella raapaistu syntymätodistus "Konttoristin vaimo S. K. on tänään synnyttänyt poikalapsen." Lääkärin nimi ja päivämäärä.  Kunnosta, varsinkaan aikaisen keskosen, eikä muustakaan mitään mainintaa, eikä minulle kerrotun mukaan ollut syytäkään. Ennuste jatkosta oli ollut masentava.

Huono fyysinen lähtöasetelma seurasi minua sitten jossain laajuudessa ja vaihdellen koko tietoisen elämäni. Lukioaika meni sairaala- ja koulupäivien vaihtelussa. Opinnot samoin. Pitkään työuraani mahtuivat sekä pyörätuolit että monenlaiset  muutkin jaksamis- ja liikkumisapuvälineet. Leikkauksien, nukutuksien, sairaalapäivien ja kuntoutusten lukumääriä en ole laskenut, enkä arvioinut sitä lääkeainevuorta, joka on kulkenut kehoni läpi. Säteilytysteni määrän luulisi jo tehneen minusta vähintään pimeässä hohtavan. Tuhansien pimeässä valvottujen öiden visuaalisella kokemuksella osaan sanoa, ettei se ainakaan ole toteutunut.

Kaikenkaltaiseen liikkeeseen lääkkeenä, olen vaistomaisesti sekä uskonut että pitänyt yllä, ehkä jopa maanisesti. Yli puolensataa autoa ja kymmenet muut kulkuneuvot, laivat ja veneet, yli kolmekymmentä kodin ja työtilan muuttoa ja uudelleen rakentamista sekä maailmalla, merillä ja Suomessa kiertämistä on riittänyt. Onko se ollut etsimistä vai pakenemista, en osaa sanoa.  Ainakin minusta tuli patologinen suorittaja.

Eläköitymiseni aikaiset infarktit, sydänleikkaukset ja radikaalit syöpähoidot, entisten rajoitteitteni lisäksi, aiheuttivat sen, että niin tekemisteni, kuin lupaamisteni  ajallinen suunnittelujänne putosi olemattomiin. Päiviin, toisinaan jopa tunteihin. Yllätyn nykyisin joskus jäljellä olevasta nousemiskyvystä aamulla kipujen täyttämän yön jälkeen, ja epäuskoon illalla, selvisinkö todellakin taas tänne asti.  Lukisin öisin mielelläni, jos jaksaisin maatessani pitää kädet koholla. Haluamiani kirjoja en ole löytänyt vielä äänikirjoina. Kuvia kun on niin hankala esittää auditiivisesti.

Ensimmäisen kappaleen tilanne sai minut pohtimaan, puuttuuko kokemusmaailmastani vielä jotain sellaista mikä olisi tärkeää vielä löytää ja sisäistääkin, ennen väistämättömän kohtaamista.  Lisävauhtia pohdintaani antoi nyt nyt kesällä jo hyvään suuntaan menossa oleva pakollinen ja useamman viikon  jaksamattomuuspysähdys. Sopimaton lääkeannostus, sitä seurannut fyysinen pakkolepo ja lähiviikkojen liiat henkiset, fyysiset ja taloudelliset takaiskut veivät minut, jälleen kerran, lähelle viikatemiehen lopullista sivallusta. Useana yönä jopa toivoin sen jo tulevan.

Ryhdyin miettimään, mitä sellaista puuttuu, jonka pitäisi olla oikeasti jokaisen synnyinoikeus. Edes joskus koettuna, jos niiden kokoaikainen läsnäolo olisi mahdottomuus.  Sellaisiksi löysin ilon, hymyn, naurun, keveyden, hassuttelun, edes lyhytaikaisen onnellisuuden tunteen. Lisätä voisi ehkä nautinnon, mielen raukeuden, laiskottelun, olemisen. Huomasin, että ainakin näiden  kaikkien pysyvän luonteinen katoaminen kokemuspiiristäni ja olemuksestanikin on päässyt tapahtumaan jotenkin varkain ja ehkä hyvinkin pitkän ajan sivuvaikutuksena. Muistini ei nyt antanut tietoa, milloin ne olivat vielä läsnä. Jos sitä aikaa olikaan. Olenko ollut aina vain liian vakava.

Kunnon suorittajana lähdin heti etsimään niitä ja pohtimaan syitä, seurauksia ja keinoja asian korjaamiseksi niin nopeasti kuin mahdollista. Tietysti toivoin, että löytäisin myös jotain sellaista, jonka toteuttaminen jo minua nuorempana antaisi sen tehneelle pidemmänkin jakson täysipainoisempaa elinaikaa.  Löysin loputtomasti kysymyksiä, mutta toistaiseksi hyvin vähän vastauksia ja realistisia toimenpiteitä jatkoa ajatellen.  Pelottavimmalle minusta tuntuu se, jos niiden löytäminen takaisin elämääni kestääkin yhtä kauan kuin niiden katoamiseen on mennyt aikaa. Silloin tehtävä on minulle mahdoton. Nuorempana mahdottomuus oli minulle motivoiva haaste johonkin tehtävään paneutumiseen. Nyt olen oppinut jo ottamaan sen huomioon. En vieläkään aina.

­       Mietin, voisiko olla tällaisen "kaiken kokenneen" vanhan jäärän kohdalla, että se rauha ja negatiivisten kokemusten käsittelytaito, jonka on jo saavuttanut tuhansien takaiskujen harjoituksen tuloksena, on vienyt tunneheilurin niin stabiiliin ja lyhyeen liikerataan, että nuo positiivisimmat heilahdukset eivät enää mahdu syntymään.  Vai onko ihmisen tunnekapasiteetti pelkän väsymyksen tai jatkuvien kipujen takia niin ylikuormitettu ja tukossa, ettei positiiviset virikkeet mahdu tai löydä tietään sinne.

­      Mietin voisiko jonkun tason kokemani kyynisyys olla pelastusrengas herkälle ihmiselle hänen kokiessaan nykymaailman raadollisuutta ja keinotekoisuutta. Ainakin minut se on usein vapauttanut sotkeutumasta liian syvälle erilaisten arvomaailmoiden ja todellisuuksien  törmäyksiin. Surulta antagonististen ja turhien ristiriitojen jatkuvasta synnystä ja se ei kuitenkaan ole säästänyt.

­       Mietin voiko aivojeni tietokoneen kovalevy olla täysin fragmentoitunut ja niin täynnä sovittuja tekemisiä, velvollisuuksia ja päivittäistä selviytymistä, että arkipäivän pienet ilonaiheet, tai edes levon ja luppoajan tarve  eivät löydä sieltä tilaa päästä edes mukaan. Onko vuosikymmenten kipulääkkeillä jotain osuutta asiaan. Entä luonnolliseen vanhenemiseen liittyvällä lähimuistin oleellisella heikkenemisellä.

­      Mietin mikä merkitys on ihmisen työskentelyn tarkoituksen ja tavoitteen katoamisella. Kun aikanaan rakentelin barkentiini Muroletta, se mahdollisti useiden kymmenien ihmisten samanaikaiset järviseikkailut ja oppimisenkin sen inspiroivassa miljöössä. Sen tulipalosta toipuminen kesti useamman vuoden, ennenkuin edes tarkastin, mitä siitä unelmasta oli jäljellä. Kutteritakilainen kahvelipurjeketsi Munter mahdollisti monta merkityksellistä asiaa jopa parille kymmenelle retkeläiselle kerrallaan ja pysyvänkin kiintopisteen joillekin. Samanaikainen luopuminen siitä ja Koljontien studion resursseista, taloudellisista ja fyysisistä nykyisistä rajoitteista johtuen, vei sitten loputkin päämäärän ja tarpeellisuuden kokemukset. Pakollisen suunnittelulyhytjännitteisyyden lisäksi.  Nykykodin jatkuvat  korjaukset vain itseämme varten ja Amalian hyvin rajallinen purjehtijamäärä on havainnollistanut minulle selkeästi eron työskentelyn tyydytyksessä, kun vertailukohteina on jotain vain itselle tai  mahdollisuus kasvuun useammallekin ihmiselle.

­      Mietin, edelleen kesken olevan, erilaista pedagogiikkaa pohdiskelevan kirjani keskeisiä uusia oivalluksia itselleni.  Sitä tehdessäni minulle on selvinnyt kristallinkirkkaasti, miten sen sisältämä maailma, vaikka se oli ja on edelleen minulle totta, on mahdottomuus nykyihmisen lyhytjännitteiselle epäempaattisuudelle sekä tämän päivän oppimisympäristön arvostamalle ja palkitsemalle itsekkyydelle.  Samalla tämän kirjan mahdollisuudesta tarjota ainakin vaihtoehtoisia rakentavia virikkeitä opetustyöhönsä intohimoisesti suhtautuvalle, on tullut omiakin voimiani syövä pakkosuoritus, jonka painokuntoon viimeistely jatkuu vain velvollisuudentunteen pakottamana. Voisin myös lyödä hanskat tiskiin ja palauttaa koko käyttämättömän painatuskulustipendini sen myöntäjälle uudelleen jaettavaksi, mutta en, ainkaan vielä, pysty valitsemaan sitä.

­      Mietin voisivatko ihmisen päivittäisen asuinympäristön ihmissuhteet ja ilmapiiri aiheuttaa nopeammin tai hitaammin etenevän ilottomuuden. Jatkuva kritiikki, jossa huomautellaan vain jostain negatiivisesti, eikä se sisällä lainkaan neuvovaa, auttavaa tai hyväksyvää elementtiä. Puhe- ja asennoitumismaailma, joka väheksyy toisin ajattelevia tai arvottavia.  Olettamusmaailma, että kaikki teot, ajatukset ja sanat valitaan ilman kompromisseja vain yhden yhteisön jäsenen toiveiden ja tavoitteiden mukaan.

Kokeilin erään ystäväni käyttämää keinoa, jolla aivojen päivittäistä alitajuista toimintaa pyritään hitaasti mutta vääjäämättömästi siirtämään yhä positiivisemmalle uralle. Hänellä se tapahtuu kirjoittamalla päivittäin huomaamiaan hyviä sen päivän juttuja, vaikka pieniäkin muistiin.  Luovuin siitä, sillä se toi päiviin yhden "pakollisen" ja itselleni vieraan lisävelvoitteen ja tunsin  koko ajan selvää väkinäisyyttä keksiä hyviä tunteita tai kokemuksia, joita en ollut tosielämässä tuntenut. Analyyttinen luonteeni teki kyseiset, kenties spontaanit ja ohimenevät  elämykset pelkäksi neutraaliksi datavirraksi ja niiden päivittäisen seuraamisen pelkäksi lisärasitteeksi.

Minusta tuntuu, että olen kuitenkin löytänyt jo, ainakin osan, ilon kadottaneen tilanteeni aiheuttajista, joten seuraavaksi keskityn miettimään ja suunnittelemaan korjaavia tekoja. Ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani ystävät tapaan kuitenkin lähipäivinä, joten edellytykset löytää heidän kanssaan uutta lähestymistä muutokseen on olemassa. Jos minulla on kerrottavaa myös tuloksista hymyn palauttamiseksi, kerron sen aikanaan täälläkin.

MJK