"Minulle lahjakkuus ja ahkeruus ovat saman janan eri päät, sinulle sama asia".
Näin määritteli eräs puolen vuosisadan takainen oppilaani pedagogisen näkemyksemme eron kouluttajauramme nykyisessä eläkeläisvaiheessa. Lause herätti mielessäni monenlaisia kysymyksiä. Sekä tuloksista, että itse matkalla olosta. Miten erilaista otetta vaaditaan näiden periaatteiden mukaan toimivalta vastuulliselta kouluttajalta? Liekö jompikumpi painotus oikeudenmukaisempi tapa valita koulutettaviksi pyrkivät? Eri aloilla? Vaikuttaako se ammatillisen uran aloitustaitoon merkittävästi? Päätelmäkseni tuli tänään, kyllä. Sovittu ja julkistettu koulutustulostavoite määrää sopivimman menettelytavan. Sekä oppilasvalinnassa, että hänen ohjaamisessaan tavoitteeseensa. Hyvät esimerkit näiden suuntautumisten koulutueroista löytyvät vapaiksi taiteilijoiksi ( fine art ) ja sovelletun taiteen ( functional ) elämänuralle kasvatettavien opintieltä. Se on toteutettava äärimmäisen erilaisin filosofisin ja käytännön ratkaisuin. Vaikka niitä usein pidetään samana taitolajina. Keinovalintoihin liittyy toinenkin keskeinen funktio, etsiikö koulutettava henkisen ja taloudellisen tyydytyksen tuottavaa ammattia tai tasapainoista elämää, vai keskittääkö hän koko työskentelynsä tinkimättömästi omaan taiteelliseen uranosteeseensa.
Virallisten koulutusohjelmien ennalta määritelty tutkintosisältö ratkaisee sekä siihen pääsyn kriteerit, että etenemisen luonteen ja keinot. Onko hallinnollisen järjestelmän luoma polku tai valtatie lainkaan oikea lähtökohta nuoren ihmisen tiekartaksi? Johonkin työelämän tehtävään se sopinee loistavasti, toiseen ei missään tapauksessa. Vuosikymmenten takaisen työpaikkani rehtori määritteli tilanteen osuvasti, kun kipuilin vähempilahjaisen oppilaamme suoritusten riittämättömyydestä edes toivomiini minimitavoitteisiin. Hän sanoi: "Opettajan tehtävään ei sisälly velvoitetta siitä, että lähettää maailmalle vain omaa osaamistaan jatkuvasti ylittäviä ammattilaisia. Sensijaan hänen tulee kykyjensä mukaan mahdollistaa koulutettavilleen keinoja kehittyä sellaisiksi, mihin heillä on realistiset edellytykset".
Yhteiskunnan rahoittamien laitosten muotoon ja oppituntien lukumäärään sidottu työskentelymuoto on syy, miksi tein suurimman osan omaa kouluttajan uraani perustamassani ja valtion määräysvallan ulkopuolisessa oppilaitoksessa. Tämä valintani mahdollisti yksilöllisemmän, intensiivisemmän ja joustavamman työskentelytavan, joka mielestäni palveli paremmin koulutettaviemme tarpeita ja tavoitteita. Kurssimme olivat silti nimiltään ja juridiselta statukseltaan voimassa olevan opetusjärjestelmän virallista tutkintokoulutusta.
Minulla on mielestäni jo kohtuullinen faktatausta tämän lahjakkuus vai/ja ahkeruuskysymyksen monipuoliseen arviointiin. Puolen vuosisadan vastuullinen työskentelyni ammatillisen koulutuksen kaikilla eri tutkintotasoilla ja itse suorittamani lukuisat perus- toisen ja korkea-asteen tutkinnot sekä monivuotinen erityyppisten koulutusprosessien tutkiminen. En väitä, että mielipiteeni on ainoa totuus, mutta kuitenkin pitkäjänteisesti siihen paneutuneen henkilön perusteltu näkemys.
Valtaosan työelämätyöskentelystäni ja opetustyöstäni sekä viisi omista tutkinnoistani olen suorittanut taiteen sovellusten kentällä, jossa ei ole sellaisia absoluuttisia totuuksia tai raja-arvoja, kuin insinööritieteissä, matematiikassa ja muilla yksiselitteisin numeraalisin tuloksin mitattavilla aloilla. Siten alamme tulosten hyvyys tai huonous on erilaisten mielipiteiden, muotitrendien, makuasioiden, asiantuntijoiden, työnantajien ja maksavien asiakkaiden kriteereistä muodostuneiden kokemusten tulkintaa. Ja hajonta tietysti sen mukainen.
Käsitykseni painottuvat siten omiin kokemuksiini, aktiiviseen oppilaitteni uraseurantaan ja selvityksiin. Niitä olen tehnyt noin tuhannen vastuullani vuosia olleen ja visuaalisen osaamisen ammattilaiseksi kouluttautuneen eri ikäisen aikuisen elämästä. Joistakin perheistä tai yhteisöistä jopa kolmen johdollani opiskelleen sukupolven otannalla. Oman lisänsä näkemyksiini on tuonut vastaava määrä niitä muihin ammatteihin suuntautuneita, joiden tutkintoihin tai harrastuksiin on liittynyt lyhyemmät ja pitemmät vastuullani olleet visuaaliset koulutusjaksot. Pääosa heistä on ollut graafisia suunnittelijoita, muotoilijoita, kuvataiteilijoita, arkkitehtejä, terapeutteja ja kouluttajia. Muutama asia oppimisprosessin keskeisistä valinnoista ja mielekkyydestä on selkiytynyt itselleni siten, että pidän niitä omaa koulutustoimintaani ja valintojani ohjaavina seikkoina.
Lukuisia erityislahjakkuuden omaavia kouluttaessani olen surukseni usein havainnut heillä olevan rasituksenaan valtava kivireppu sellaisia ominaisuuksia joita ”tavallisemmilla” synnyinlahjoilla varustetuilla en siinä mittakaavassa ole tavannut. Heidän mielipiteensä ovat usein niin ”äkkivääriä” että se saattaa aiheuttaa tarpeettomia konflikteja. Heidän itsekritiikkinsä saattaa olla kumpaan suuntaan tahansa vahingollisen ylikorostunut, eikä ”tavallisempaan” työteamiin sopeutuminen ja siinä hyödyllisenä jäsenenä työskentely useinkaan ole heidän ominta vaikutuskenttäänsä. Muutkin taidollisten tavoitteitten ja mielenrauhan kannalta negatiiviset narsistiset piirteet korostuvat kokemukseni mukaan poikkeuslahjakkaitten populaatiossa myös selkeästi keskiarvo-otantaa tiheämmin. Jotkut sosiaaliset arkipäivän tilanteet kiistatta aiheuttavat heille myös tunnistettavaa kärsimystä. Esimerkiksi yhteislaulutilaisuudet, katunäkymien asuvärikirjo, valottomuus valokuvien tulvassa, liikekieli tanssipaikalla ja tällaisten kirjoitusten verbaalinen rajoittuneisuus.
Koulutuskelpoisen yksilön parhaat ominaisuudet ovat minusta neljän A:n sääntöni mukaiset: aktiivisuus, ahkeruus, aikuisuus ja auttavaisuus. Syntymälahjakkuus ainoana valintakriteerinä ei kuulu niihin, vaikkei siitä mitään haittaa useimmiten ole. En missään tapauksessa kiellä siihen liittyvän geeniperimän keskeistä merkitystä tai jopa elinehtoa lahjakkuusalansa ehdottoman globaalin huipun tavoittelussa, mutta jokseenkin kaikille sitä ”alemmille” arkielämän ja ”onnellisuudenkin” tasoille, erityisesti työelämässä, noilla neljällä muulla on aivan ylivoimainen vaikutus riittävän tason saavuttamisessa. Mielestäni muodollisen koulutuksen yhteiskunnallinen tarkoitus on antaa vastuulliseen ja arvostettavaan alansa ammatilliseen työskentelyyn riittävä tietotaitotyökalupakki, jonka kasvattaminen siitä eteenpäin on sitten kohdehenkilön oman kyvykkyyden varassa. Siinä perimälahjakkuus on keskeinen työkalu, mutta ilman noiden muiden neljän jatkuvaa käyttöä, liian usein pelkkä rasite. Jollain taiteen äärialueilla löytynee tästä pääsäännöstä täysin poikkeavaa etenemistä.
Kokemukseni mukaan tietotaidollinen ja sosiaalinen aktiivisuus on välttämätön osaamisessaan edistyville, sillä kaikki ammatillista käyttöarvoa omaava tieto on tänään jokaisen työpöydällä olevan läppärin syövereistä poimittavissa. Sen harjoittelu taidoksi asti vaatii silti aina valtavan ahkeruuden. Joka on yllättävän harvinainen, vaikka kaikille itsestään selvä, jopa ainoa, ponnahduslauta huipputuloksiin. Joskus silti este, kun se liittyy ominaisuuksiin, tyhmyys, ahneus ja itsekkyys. Kolmas A, kaikkinainen ”aikuismainen” vastuullinen suhtautuminen tavoitteisiinsa pyrkimiseen on, havaintojeni mukaan, ollut suorastaan oikotie ja takuu loistavaan suorituskykyyn myös ilmaisullisilla aloilla. Kokemukseni on myös osoittanut, että kun havainnoin opintojensa alussa olevien tai niihin vasta hakeutuvien luontaista auttavaisuutta ja palvelualttiutta, saan selkeän etiäisen tulevasta taidollisesta ja arvostetusta menestyjästä.
Menestys on tietysti monella eri muuttujalla ja näkökulmalla varustettu käsite, jota pohdinkin jossain aikaisemmassa blogissani.
MJK