Tänään 1.9.2019. on kulunut tasan puoli vuosisataa myös koulutukseen tarvittaessa keskittymään pystyvän yritykseni avauspäivästä. Sen, jonka perustin voidakseni käyttää haluamani työajan
valokuvaajien ammatilliseen tukemiseen ja auttamiseen heidän itse
valitsemalleen osaamistasolle. Sillä tiellä olen edelleen. En enää 24/7, mutta
vaihdellen 1-18/7.
Yritykseni ajankäyttö, juridinen muoto, tilat ja toiminnan
päivittäinen painopiste on muuttunut dynaamisesti kymmeniä kertoja näiden
vuosien aikana. Joskus se on ollut
yhden ihmisen vinttikomero, toisinaan lähes tuhat neliötä alan oppimiselle
pyhitettyä ja rakennettua tilaa. Joskus se on ollut vain päässäni itävä
vakaumus oman valintani tärkeydestä ja toisinaan yli kymmenen hengen taloudellisen
toimeentulon takaaja. Joskus, onneksi hyvin väliaikaisesti, kukaan ei ole tarvinnut yritykseni
palveluja, joskus kuulijoita ja kanssaoppijoita on ollut läsnä useita satoja. Ammatillisen identiteetin ja sen
virallisen symbolin, yhteiskunnan legitimoiman tutkintotodistuksen, on
rakentamani osaamisorganisaation kautta tai tuella saanut jo useat sadat
ammattivalokuvaajat.
Kulunut puoli vuosisataa on ollut valokuvaajille
ammatillisesti, teknisesti, visuaalisesti ja taloudellisesti todellista
muutosten myllerrystä. Aloittaessani
koulutustyöni, valtaosa ammattikuvaajien tuotteista ja palveluista oli käsin tehtyä mustavalkoista hopeakloridi
ja -bromidi todellisuutta sekä siihen liittyvää teknologiaa. Tosin myös
mystifioituna pisaralla pimiön punaista
valoa. Lisättynä itse kohteeseen vaikuttavalla tavoitteellisella
manipulaatiolla. Taitava
ihmistuntija, kohtuullinen sommittelija ja taiteellistieteellisesti kemiallisen
jatkoprosessin hallitseva valokuvaaja oli vielä silloin sekä arvostettu, että
taloudellisesti menestyvä. Silloinkin, kun hän hallitsi erinomaisesti vain osan
näistä avuista.
Vaatimukset ja osaamissisällöt ovat vaihtuneet jo moneen
kertaan kuten valokuvaajan identiteettikin. Myös koko kuvantamisen teknologia on tänään täysin eri kuten ammattiin
kulkeutumisen reittikin. Vielä 60 luvulla tyypillisin tie menestyvään uraan
kertyi vakavasta harrastuneisuudesta ja innostuksesta, usein sopivan yhteisön,
esim. kameraseuran tukemana.
Varsin usein se muodostui syntymisestä alan perheeseen tai liittymällä
sellaiseen ns. reittä pitkin. Vakavaa ja luotettavaa työelämän ammattitaidon jakajaa ja
sen mittaamistapaa ei silloin ollut juurikaan tarjolla, paitsi ulkomailla. Se
reitti oli kuitenkin vain hyvin
harvojen ja merkittävät taloudelliset resurssit omaavien käytettävissä.
Tänään tilanne on monella tavalla täysin käänteinen.
Valokuvaajan "ammattitaitoa" hyvin vaihtelevin tavoittein ja arvoin kauppaavia
oppilaitoksia on maassamme
parisenkymmentä. Ammatin etäopiskelumahdollisuudet ovat tänään rajattomat
niin taloudellisesti kuin sisällöllisestikin ja koko maailman laajuisina netin
kautta. Monenlaista ja hintaista tutkinto-
tai menestysdiplomia on saatavilla lähes sillä, että pääsee fyysisesti olemaan
läsnä ns. tutkintotilaisuudessa
tai maksaa "kilpailun" osallistujamaksun. Tiedon valtatie tuottaa
koko ajan laumoittain uusia "moniosaajia" ilman mitään yhteistä tai
sovittua kontrollia edes alan ainoan yhteisen ja muuttumattomana säilyneen
elementin ymmärtämisestäkään. Valon. Se on hyvin surullista.
Painotin jo 60 luvulla kaikessa
opetuksessani valokuva-ammattilaisen keskeistä velvoitetta kunnioittaa
ammattinimikkeensä hallitsevaa määrettä, valoa. Valon kautta ja kanssa työskentelystä
on nimenomaan kysymys. Valosta
kaapuna, siveltimenä tai jopa veitsenä. Sen avulla ilmaistavista muodoista ja
tunteistakin. Sen luomista realiteeteista
ja mahdollistamista unelmista. Havainnollistin jatkuvasti miten tekniikka ja kuvantamisen menetelmät tulevat varmasti muuttumaan nopeasti ja
säännöllisesti koko heidän elämänsä ajan. Siksi ainoa pysyvä työväline, jonka
mestarilliseksi hallitsijaksi kannattaa opiskella ja kehittyä on valo. Kuluneet vuosikymmenet niiden
ammattilaisten uran havainnointia jotka sen ovat sisäistäneet, on osoittanut
myös käytännössä, että se on ollut
aivan keskeinen menestystekijä kaikilla mittareilla. Tietysti vain siinä tilanteessa, että asianomaiset ovat myös
pitäneet huolta muuuttuvien menetelmien jatkuvasta päivittämisestä työssään.
Olen seurannut aina ja edelleen
lähes päivittäin sekä kansainvälisen ammatillisen pätevöitymisen, että
valokuvilla tapahtuvan kilpailemisen trendejä ja säännöstöä sekä konsultoin
niistä omille kontaktiryhmilleni.
Valon hallittu osuus ja osaaminen on siellä edelleen pomminvarma ja
ainoa menestyksen avain. Muotien
nopeasti muuttuessa siellä voi satunnaisesti pärjätä uudella kikalla,
tekniikalla tai idealla, mutta todellinen kestomenestys perustuu aina valon
ymmärtämiseen ja käyttöön. Siksi minusta on niin surullista ja turhauttavaa
nähdä jatkuvasti sellaista superlatiiveilla pullistelevaa kaupallista koulutustarjontaa
valokuvaajaksi aikoville, jonka näytekuvista huokuu täydellinen valottomuus,
tai, mikä vielä pahempaa, täydellinen laaduton valosekamelska. Se on aivan yhtä
järkyttävä ilmiö kuin olisi musiikkiopisto, jonka omista oppilaskonserteista
puuttuisi täysin nuottien, rytmin, tahtilajien ja melodoioitten hallinta, ja konsertti olisi
epävireessä olevien soittimien tuottamaa auditiivisen saasteen levittämistä.
Tämän valokuvallista vastinetta,
"valovisuaalista saastetta" vastaan toimivilla kunnon ammattilaisilla
olisi tässä edelleen sellainen loputon työmaa, jonka kyisen pellon loputon kyntäminen
on ollut minun keskeisin työmaani menneen puolen vuosisadan ajan. Nykyisessä
koulutusviidakossa on myös varmasti tilaa nimenomaan laadukkaaseen
valonkäyttöön keskittyvälle ja
kykenevälle toimijalle.
MJK
Ps. Salossa on auki vielä 8.9. 2019 asti Stefan Bremerin
retrospektiivinen näyttely, joka osoittaa loisteliaasti ja kiistattomasti sen
seikan, etteivät ammattivalokuvaus ja valokuvataide ole eri asioita silloin, kun niitä
toteuttaa todellinen osaaja. Veturitallin näyttelyn näkeminen on jokaiselle oikealle valokuvaajalle
selkäytimeen asti painuva elämys.
Arvostan suuresti.
sama