Viimeinen yö tässä kodissa. Huomenna tiedän, miltä tuntuu
tulla tänne vain töihin. Jatkamaan talon myyntikunnostusta. Olen tehnyt sitä nyt yli 5 kuukautta. Yhtään ostotarjousta ei ole vielä saatu. Eipä tosin ole
ostajiakaan nähty. Näin suuri talo ei ole monenkaan toivelistalla.
Kuntotarkastaja laski menneellä
viikolla lämmitettäviksi lattianeliöiksi 381. Autotalli, parvet, vintit ja
parveke päälle. Bruttokoko siis 450 m2 luokkaa. Jokainen neliö täynnä muistoja.
Onnellisia ja kipeitä, rauhaa ja kuumeista puurtamista. Jatkossa vain
jälkimmäistä. Väistämättömään myyntihetkeen asti. Luopumisen surutyö on silloin
tehty. Neliöitä en varsinaisesti jää kaipaamaan, vaan niiden mahdollistamia henkisiä
ja toiminnallisia resursseja.
Tämä ei ollut minulle vain talo. Sen jokainen hirsi, lauta
ja ikkuna oli minulle sekä haaste, että mahdollisuus. Rakentaa jotain, jolla
oli merkitystä. Hakata lukemattomia nauloja ja vääntää ruuveja puun
neitseelliseen ja tuoksuvaan pintaan. Levittää kymmeniä litroja lakkoja,
maaleja, liistereitä. Monen kokoisilla ja karheuksisilla teloilla ja siveltimillä.
Kaivaa maan alla saunaan lisäkorkeutta kovaan saveen ja huojua katon harjalla
galvanoitua peltiä säältä suojaamassa.
Ikuinen projekti raskasta työtä ja myös sen suunnittelun iloa. Kotitaloni ei ollut minulle esine, vaan elävä
ja hengittävä kumppani. Vaativa ja palkitseva. Tästä luopuminen ei tapahtunut vapaaehtoisesti, vaan järjen
äänen vuosia hokeman hiljaisen hyväksymisen kautta. Surullisena, mutta
kiitollisena. Siirtymänä hallitusti tilaan, jossa ei eletä enää suurten
tavoitteitten, vaan käytössä olevien voimien ehdoilla.
Oletin, että olen monivaiheisessa elämässäni jo kokenut
jokseenkin kaikki tarjolla olevat tunteet. Olin taas väärässä. Lopullisuus
tässäkin asiassa on silti eri tavalla syvää kuin odotin. Osasyynä lienee luultavasti nyt
samanaikainen elämäni usean eri sektorin saattohoitoon verrattava tilanne ja
olosuhde. Tulee olemaan todella
mielenkiintoista seurata päänsä siirtymää niin monen vastentahtoisen henkilökohtaisen
ilmiön hyväksymistilaan. Jokaisen kauan ja intensiivisesti eläneen kohtaama vanhuus on todella oman mielenkiintoisen
kokemuksensa arvoinen omalla tavallaan. Ainakin sellaiselle, joka jaksaa ja
haluaa löytää siitäkin kaiken oppimisen arvoisen. Toivottavasti se on viimeinen tarpeeni, jonka saan pitää oman hiljalleen rapistuvan tajuntani käytössä. Jatkossakin.
Onneksi seikkailut eivät ole sidottuja mihinkään ikään, ne
ovat vain erilaisia.
MJK